Mazzucchellin pitkäaikaisprojekti
Asterios Polyp nousi Amerikassa myyntilistoillekin, siis avataan hänellekin oma aiheensa.
Amerikkalaiset taitavat jo tituleerata tätä lehdistössään kaikkien aikojen sarjakuvaromaaniksi ja muuta valikoitua huuhaata. Liekö syynä sitten se, että 344-sivuinen sarjakuvaromaani rakentuu samalla tavalla kuin ne suuret amerikkalaiset romaanit? Useammissa arvosteluissa on mainittu John Updike ja Philip Roth. Paul Austeria ei ole mainittu (onko se liian helppo maali, Mazzucchellin aikaisemman sarjakuva-albumin
The City of Glassin jälkeen?) mutta itsellä ajatukset lehahtivat välittömästi jonnekin myöhempien aikojen Austeriin, joka siis alkaa itsekin olla jo jonkinlainen valokopio alkuperäisestä. Austerios Polyp?
Austerilaista hahmoa kuvataan, austerilaisissa ympyröissä, jonkinlaisella austerilaisella vaelluksella, joka aina suuntautuu New Yorkista jonnekin "oikeaan Amerikkaan", niin myös tässä. Hahmo ajattelee austerilaisia ajatuksia, ja niin kyllä kaikki muutkin henkilöt, ärsyttävyyteen saakka. Newyorkilaisilta triviamestareilta ei pääse pakoon missään.
Juoni lyhyesti: Rakentamattomia rakennuksia suunnittelevan arkkitehti Asterioksen asunto palaa, mikä saa miehen lähtemään spontaanisti pois, punnitsemaan elämäänsä ja aiemmin kariutunutta suhdettaan. Flashbackit tasapainottelevat nykyhetken kanssa. Kaikenlaista hassua ja erikoista sattuu ja tapahtuu, mutta suurimman osan ajasta hahmot suoltavat jonkinlaista eksistentialistista diibadaabaa. Suuri amerikkalainen romaani? Alleviivatusti!
Onhan siinä yritystä, kenties vähän liiankin kanssa. Jokaikinen kerronnallinen kikka ja temppu taitaa olla käytössä, ja piirrosjälkeä ja värejäkin varioidaan tilanteen mukaan. Tuskin mitään kerrotaan suoraan, kaikesta väännetään merkityksiä ja lisämerkityksiä ja pieniä asioita eri puolilla kirjaa linkitetään toisiinsa. Mazzucchellin teknistä osaamista (kertojana tai piirtäjänä) ei käy kieltäminen. Mazzucchelli tietää mitä tekee ja tekee sen hyvin. Graafikkojen sukat varmaan pyörivät jaloissa kuin propellit.
Mutta mikä on, kun koko suuri sarjakuvaromaani tuntuu hengettömältä, jonkinlaiselta älylliseltä voimistelulta. Kaikessa maiskahtaa jonkinlainen ylitsevuotava akateemisuus. Hahmot jäävät kuoriksi, pitkäveteisten ajatusten äänitorviksi, kenties lukuunottamatta Asterioksen ex-vaimo Hanaa, joka tuntuu lukijan tavoin jäävän kaiken sana- ja ajatustulvan puserruksiin. Kenties tämä on ollut tarkoituskin, että koko tarina ja Asterios ovat pelkkiä keinotekoisia rakennelmia. Pelkkää tyyliä ja muotoa ja viritelmää, ei todellisuutta. Muotokokeilu. En vain tiedä syntyykö sellaisesta loppujen lopuksi kovin nautinnollista luettavaa. Jos tarinalla on jonkinlainen sielu, se jää liian hienoksi hiotun pinnan alle piiloon.
Tuomio: Geometrisen täsmällisesti pöhöttynyt taide/vaihtoehtosarjakuva
Pätkä New York Timesin sivuilla