Mezieres & Christin: Ultralumin panttivangit & Tähtitarhojen orpo (Valerian)
Nyt on ihan vielä välikommentoida: nämä kaksi, varsinkin viimeksi mainittu, ovat Valerian-albumeina kaikkein pösilöimpiä. Ei scifin pitäisi nyt niin alleviivattua nykymaailma-allegoriaa olla, että öljyšeikin pojan kanssa ajetaan Miami Vice -veneillä (paitsi että se on avaruusöljyä avaruustankkereilla avaruusrahtaavan avaruusšeikin avaruuspoika). Tässä uusimmassa, paljon parjatussa, tarinakaaressa on sentään sense-of-wonderia.
Hugo Prattin tuotannosta on minulle jäänyt vähän kaksijakoinen olo. "Corto Maltesen" parhaat albumit menevät kevyesti Parasta Euroopasta -kategoriaan ja hahmona romanttinen seikkailijammehan on aivan huikea, mutta sitten joukkoon mahtuu aika puuduttavaakin tarinaniskentää. Entinen historianopettajani lainasi minulle joskus ala-asteella "Corto Maltese Sveitsissä" -tarinan, ja se oli sellaista kosmista diibadaabaa että seuraavan Prattini luin sitten vasta vuosien päästä...
Sveitsistä olisi tosiaan voinut varoittaa, se on huttua josta ei yhtään mitään jäänyt käteen. Mu:n lukemisesta on melkoisen pitkä aika, mutta ei sekään innostanut. Vähän varauksella pitää myös suhtautua niihin projekteihin, johon kohtalaisen tylsä alastomien naisten raapustelija Milo Manara on sekaantunut.
Prattilta voisi heittää klassisen Fort Wheelingin (josta muuten ehdottoman välttämätöntä olisi saada uusi painos!), metsäintiaaneja ja kiväärejä, jotka panevat jotta KRAKK.
Brittiläinen scifi on sitten kanssa oma lukunsa. Sydney Jordanin ja Willie Pattersonin Jeff Hawke on viehättävää, vähän vanhanaikaista vakavasti otettavaksi tehtyä puolikovaa scifiä – Hawke painelee ympäri avaruutta, välillä jopa sädepistooli vyöllä, mutta usein neuvottelutehtävissä kuin mikäkin Ahtisaari. Tätä voi ihan suositellakin semmoisille, joita ei pelota avaruusmiehet ja vähän kuivahko sanomalehtisarja, sen sijaan sellaiset klassikot kuin Jet-Ace Logan, King Kong (Mytek the Mighty) ja Teräsnyrkki kuuluvat selvästi kalkkunoiden joukkoon, eikä nyt käsitellä niitä tässä oikeasti hyvien sarjakuvien ketjussa.
Italiasta tulee lännensarjaa, eli noin miljoona numeroa Tex Willeriä ja Lännentietä, länkkärialue on kuitenkin ghettoutettu erikseen, sieltä voi tonkia lisää. Giraudin Blueberryn ohella Egmontin nykyisin julkaisema Ken Parker on kuitenkin siinä määrin mielenkiintoinen uutuus, että olen hankkinut kaikki uuden julkaisun numerot. Lisäksi saapasmaasta tulee Ranxerox, joka pitäisi viimeinen minunkin muistaa kehittää käsiini, ja järjetön määrä roska-fumettia Karzanista alkaen.
Brittein saarilta on unohtunut mainita Tank Girl, kajahtanut naikkonen, joka ajelee ympäriinsä tankilla (ja asuu siinä), juo kaljaa ja naiskentelee mutanttikengurun kanssa. (on siis sarjakuvanhahmo, ei -piirtäjä, mikä näissä piireissä ei liene aina kontekstista pääteltävää).
Entäpä
länsinaapurimme?
En taida kommentoida enempää. Hyvää death metallia tekevät, ei siinä mitään, ja sammakon näköisiä autoja.
