Useimmat ihmiset ilmeisesti luontaisesti pitävät kynää/muuta piirtovälinettä siten, kuin he lapsina ensimmäistä kertaa ovat oppivat pitämään kynää kädessä. Katsokaa ympärillenne ja saatte huomata, että kynäote ei ole ollenkaan niin universaali kuin voisi kuvitella! (Hurjimpia ovat kynä etu- ja keskisormen välissä yms. variantit)
Pistää miettimään, että pitäisikö omaakin otetta harkita tietoisesti uudestaan.
Minä pidän kynää hyvin läheltä kärkeä. Muihin työkaluihin siirrettynä tämä ote on ongelmallinen: olen tehnyt 90% tussauksestani pienellä 0 koon siveltimellä ja siinä sormeni ovat kärjen metalliholkin päällä, vieläpä sen etuosassa. Kun olen yrittänyt joskus kokeilla isompaa sivellintä, kakkosta tai nelosta (joista olisi suuremman skaalansa vuoksi hyötyä), sormet automaattisesti hakeutuvat samaan tuttuun asentoon - ja kas, yhtäkkiä ne ovatkin jo musteessa, hivuttautumassa kohti siveltimen karvoja! (Siitä voidaan varmaan lähteä, että vaikka olisi kuinka tekijämies, tussauksessa tulee ongelmia, jos totuttuna otteena on pitää kiinni siveltimen terästä).
Outoa tässä on se, että kun maalaan - käytän lähes identtisiä siveltimiä, mutta levitän niillä värejä enkä mustetta - luontaisesti käytän ihan erilaista otetta ja pidän sormet paljon ylempänä, puu- ja metalliosan rajalla tai sen yläpuolella! Tämä olisi varmaan se hyvä ote käyttää myös tussauksessa, mutta miten sen saisi siihen siirrettyä? On vaikea opetella tämmöisiä perusasioita alusta uudelleen.
Kun pidän pelivälineestä kiinni niin läheltä paperia, niin silloin käsi on hyvin tiukassa pienessä kippurassa ja saattaa tietysti ajan kanssa ruveta särkemään, kun tekee oikein pitkää settiä. (Toisekseen vielä lyijykynäillessä painan kynää paperin todella lujaa, mikä ainakin on pidemmän päälle rasittavaa). Jostain syystä tämä sama ote ei tunnu sopivan wacomiin ollenkaan - siinä käsi rupeaa valittamaan hyvinkin nopeasti. Vaikka en voi ymmärtää, mikä siinä muka on se ratkaiseva ero perinteisen kynän kanssa!
Sitten tämä kämmenselkä paperilla juttu: minä olen pohtinut sitä myös. On tavallaan kaksi "työnopeutta" tai toisaalta "viivan kokoa". Toisessa käsi on paikallaan, paperin päällä ja viiva syntyy sormia liikuttamalla. Tällöin tietysti mittakaava työstämiseen on vain pari senttiä. Toisessa sitten tehdään pitkiä linjoja niin, että käsi liukuu paperin päällä.
Ongelmia on siirtyminen yhdestä vaihteesta toiseen. Kun aloitat tekemään pitkää viivaa, viivaan tulee helposti tärähdys siinä kohdassa kun käsi nytkähtää liikkeelle, kun kämmenselkä irtoaa paperista. (Kiiltopintaisella paperilla tulee pahimmillaan "charlesschulzmaista" tärisevää viivaa, kun käsi tarttuu kiinni paperiin yhä uudestaan ja uudestaan ja koko viiva on yhtä nykimistä).
Isompien linjojen tekeminen ja käden kevyt liike on varmaan kaikkiaan parempaa ja toivottavampaa kuin pelkkien sormien varassa nyhertäminen, joten sitä pitäisi varmaan treenata (*). Inhottavaa kyllä, ei tässäkään taida muuta taikatemppua olla, kun vain kokemuksen kautta oppia ymmärtämään ilmiötä ja pyrkiä hallitsemaan sitä.
(*) Itse asiassa, minä olen sitä kaupunkikuvieni muodossa oikeastaan tehnytkin. Se jos mikä on ollut oppia siinä, miten tehdä pitkiä suoria viivoja niin, että käsi liukuu kevyesti paperin pinnalla. Ja niistä voin sanoa, että kokemus opettaa ainakin kasautuvan itseluottamuksen kautta: kun tietää pystyneensä piirtämään joitain viivoja jo aikaisemmin, seuraavalla kerralla niitä on itse asiassa helpompi ja luottavaisempi tehdä.