Onhan se tietenkin vain "leikkiä" tulkita fiktiivisen henkilön psykologista kuvaa, mutta on siinä oma hauskuutensa. Varsinkin harmittaa se, että Lassia pidetään veikeänä vekkulina; semmoinen suhtautuminen tyhmistää tämän erinomaisen sarjakuvan.
Watterson on uskoakseni ainakin jollakin tasolla tehnyt Lassin ja Leevin vastineeksi kaiken maailman villevallattomille. Tai no jaa, pidän kyllä itsekin niistä vanhoista yksiruutuisista Ville Vallattomista (joissa on se kolo yläreunassa).
Leevin rooli Lassissa on nerokas. Hän on kuin Lassin Samu Sirkka, omatunto, joka välillä kolkuttelee ja puhuu järjen äänellä mutta tarjoaa myös lohtua ja leikkiä. Ilman Leeviä Lassi olisi todella vajaa, monellakin tapaa. Mutta onko Lassi Leevin kanssa leikkiessään sittenkin vain ihan yksin, keskustelemassa itsensä kanssa? Vai kuinka totta Leevi on?
Tässä kokoelmassa on hauska kohtaus, jossa Lassin vanhemmat ovat etsimässä metsikköön unohtunutta Leeviä. Lassin äiti alkaa huutaa Leeviä nimeltä.