Kun olin pieni, sarjakuvakasvatukseni hoitui isän aikoinaan keräilemällä BD-varastolla. Löytyi Franquinia, Hergéä, Morrisia, Leloupia, Goscinny-Uderzoa ja Goscinny-Tabaryä. Amerikkalaiseen ja amerikkalais-italialaiseen syndikaattimuhjuun en ole koskaan tuntenut vetoa; maailmat ovat tuntuneet kauhean staattisilta ja tekoaikaansa jämähtäneiltä. Amerikkalainen supersankariviihde lukemattomine uudelleenlämmityksineen ja vaihtoehtotarinoineen on minusta aina ollut merkki haluttomuudesta keksiä mitään oikeasti uutta. Barks ja Rosa ansaitsevan maininnan, mutta eihän heitä lasketa kun tässä ketjussa on aiempien mainintojen mukaan kyse yksittäisistä sarjoista.
Sitten mukaan kuvioon astuivat Japanin ihmeet, ja käsitykseni sarjakuvista muuttui kokonaan. Niiden ei tarvinnutkaan olla kiinteään status quoon sidottuja itsenäisiä maailmojaan, ja vaihtoehtoja oli äkkiä muitakin kuin lasten ja lapsenmielisten huumori ja aikuisten toiminta. Oli olemassa sarjakuvia myös
nuorille, sellaisia jotka kertovat nuoria kiinnostavista asioista. Ensimmäisten löytöjen kautta avautui loputtoman sarjakuvakerronnan ulappa, jossa oli ihan konkreettisesti kymmeniä
erilaisia vaihtoehtoja. Toista rantaa ei ole vielä tullut vastaan, enkä voi väittää että tahtoisinkaan sen löytyvän. Fanitus on vuosien myötä muuttunut enemmän harrastamiseksi, mutta uusia henkilökohtaisia suosikkeja löytyy silti edelleen parinkymmenen vuositahtia. Niitä en ala luettelemaan.
No jaa, Lassi ja Leevi pitää tietysti myös mainita. Olikohan se muuten juuri Watterson joka kirjoitti, että pullotussilla on hyvin vaikea piirtää säätä. Hitoshi Ashinano osoittaa hänen olevan yksinkertaisesti kertakaikkisen väärässä:
<3
