Jippo-hurmos oli vahva meikäläiselläkin. Yksi lapsuuden trauma-arkiston synkistä keisseistä on se kun Jippo-mainosta pari tuntia analysoineena esitin vanhemmilleni, että viikoittain tuhlaamani rahaset voisi sijoittaa tällaiseen järkevään projektiin kuin Jipon tilaus. Esitin lainauksia mainoksen kehittävyysteeseistä ym. Homma tyrmättiin ja niin on maailmassa nyt yksi einstein vähemmän.
Ei, no - kyllähän minä ne melkein jokaisen sitten kioskilta ostin ja se oli aina saman kaavan mukaan. Hirveät ennakko-odotukset, pettymys, odotukset, pettymys...
Kengänpohjaan kiinnitettävät naksuttimet olivat kornit, kynällä puhkaistava taika-ikkuna tylsä, Pif-leija ei lentänyt tuulisenakaan päivänä metriäkään (heräsin lennättämään sitä klo 5 aamulla ja samana päivänä puhkesi vesirokko). Tulitukan verkonheittokatapultilla tuli kyllä leikittyä.
Jeppe ja Kolli olivat vanhat tutut skodeleitten Raketti-lehdestä, jonka tilauksen faija taistolaisuuteen kilahtaneena sitten lopetti. Samalla jäi Felix-strippien keruu Kansan Uutisistakin joka piti vaihtaa Tiedonantajaan.
Mutta miksi Jippo oli niin addiktiivinen. Toki se oli varmaankin ensimmäinen todella rankasti mainostettu juttu. Mutta kyllä se vetosi mielestäni enemmän meidän sen aikaisten penskojen pohjattomaan tiedon- näpertelyn-, keräilyn- ja kokeilunhaluun, joka oli mielestäni jotain mistä nykyskidit beybladeineen on ihan osattomia. Kuka nykyään muka haluaisi Tarzanin viidakkopassin ja salakielikoodin.
"Vanha..., jo vanha mies".
