Miten etenet kun sinulla on aihe

[PrettyPervy]

Mulla se etenee aika heikosti...  

Joskus melkeen saan jotain aikaan, joskus (lähes aina) se jää vaan siihen hahmojen suunnitteluun.

Nyt mulla on kasassa taas kaikkia kiinnostavia hahmoja, muttei varsinaista juonta. Jotain käänteitä olen keksinyt ja hahmot on sen verran keskenään harmoniaa särkeviä ja moniulotteisia, että mitään ihmeellistä juonta tuskin tarvitsen.

Ajattelin edetä tällä kertaa niin, että lähden vaan yksittäisitä piirroksista ja kehittelen sarjakuvan maailmaa luonnoksin ja ideoin. Sitten alan tekemään yksittäisiä luonnosmaisia sivuja ja strippejä. Sitten se kehittyy romaanimuotoon jos on kehittyäkseen.

Suurin ongelma on se, että mun innostus yleensä kuolee liikaan suunnittelemiseen. Ja sitten kun aloitan piirtämisen, yritän liikaa pitää sen täydellisenä ja suunnitelman mukaisena.

[Emppu]

Koska olen laiska ja ärsyttävä, enkä halua täyttää tilaa turhalla, niin heitänpä tänne joukkoon kysymyksen, joka sivuaa osuvasti aihetta: miten pitäisi edetä, jos haluaa kehittää ideaansa...objektiivisemmin? Mulla oman pään sisällä pyörittely tuottaa kyllä tulosta, mutta kun niistä puuttuu "se jokin", että se olisi kelpo idea, niin miten tällaisessa tilanteessa edetä?

[Ninni]

miten pitäisi edetä, jos haluaa kehittää ideaansa...objektiivisemmin?

No tietysti käsittelemällä ideoitaan jonkun toisen, mielellään asiantuntevan ja/tai mielikuvitusrikkaan tahon kanssa. Toisilta ihmisiltä saa uutta näkökulmaa ja välillä myös sellaisia huomioita, joita ei välttämättä aina itse tekisi. Idean ruotiminen yhdessä voi myös olla avuksi perinteisessä "kill your darlings" -prosessissa, eli auttaa huomaamaan ja hyväksymään jonkin tietyn elementin turhuus kokonaisuuden kannalta, vaikka siitä itse kovasti tykkäisikin.

Sarjisten suhteen en ole hirveästi tätä käyttänyt, koska mulla on useimmiten käsikirjoittaja (juuri siksi, etten ole juonenkehittelyssä parhaimmillani), mutta esimerkiksi erään (vielä toteuttamattoman) lastenkirjaprojektini juonen kehittelyssä minulle oli suurta apua ammattitaitoisen journalistikaverin kommenteista, jotka auttoivat karsimaan tarinan rungosta paljon turhaa pois.

Ketjun otsikon alkuperäiseen kysymykseen vastaukseni on hyvin yksinkertainen: "hitaasti, aivan liian hitaasti".

[Mara]

Nostan tässä nyt vanhaa aihetta kun taitaa olla jotain sanottavaakin tähän.

Minulle ideat tulevat usein välähdyksinä jostakin tilanteesta. Sitten alan vain kuvittelemaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Esimerkiksi viime päivinä mielessäni on pyörinyt seuraava kuva:

Näyttää olevan yö. Ympäristönä on kaupunki. Vanha sellainen, tulee mieleen Kairo 1800-luvulla tai 1900-luvun alussa. Kapea kuja. Nuori mies juoksee sitä pitkin. Hänellä on kiire. Häntä ajetaan takaa.

Sitten alan esittämään kysymyksiä: Miksi häntä ajetaan takaa? Onko hänellä kädessään jotakin? Mitä hän on tehnyt? Vastaan näihin kysymyksiin, ja tarina kulkee eteenpäin. Jossakin vaiheessa alan kirjoittamaan ylös, ja kuvittelen lisää. Pääsen ehkä sitten joskus etsimään taustatietoa, kuvia, luonnostelemaan, tekemään kuvakäsikirjoitusta, tekemään kaikkia vaiheita uudestaan, hiomaan tarinaa ja joskus vuosikymmenen päästä ehkä piirtämäänkin varsinaista sarjakuvaa.

Yksi lempikirjailijoistani, nyt jo edesmennyt James Clavell, työskenteli suurin piirtein samalla tavalla. Synopsistakaan hän ei kirjoittanut etukäteen, hän vain antoi tarinan kulkea. Hän kyllä kirjoitti ylös, mitä edellisissä luvuissa oli tapahtunut, että muistaisi kirjoittamansa asiat seuraavissa luvuissa. Mikä onkin varmasti ollut tarpeellista, kun katsoo hänen kirjoittamiaan tiiliskiviä, joissa on kymmenittäin erilaisia hahmoja erilaisine ihmiskohtaloineen. Kuuntelin joskus hänen haastattelunsa, ja huomasin, että tuollainen työtapa voisi olla nautinnollinen tapa toimia. Tarina on ikään kuin pisara tippumassa kuin tyyneen vesialtaaseen. Alussa se on vain pieni osa allasta, mutta siitä lähtee värähtelyä, joka peittää lopulta koko altaan. Käsikirjoitusta pitää tietenkin hioa matkan varrella paljon, mutta sen kestää kyllä.

[Nina Jurvanen]

Ottaen huomioon, että 1996 keksin ensimmäisen kerran scifisarjikseni miljöön (synkkä ja ahdistava dystopia) ja siitä lähtien mielikuvitukseni on aika ajoin nostanut alitajunnasta esiin erilaisia hahmoja persoonallisuuksineen, tehtävineen ja ihmissuhteineen, niin aika paljon on jo kasassa. Thank gods and deities

Vasta viime aikoina päätin kuitenkin muuttaa miljöötä sekä kantavaa juonta radikaalisti vähemmän kliseiseen suuntaan ja siksi mindmappeja on nyt tullut luotua jokseenkin apinan raivolla. Monikansalliset yhtiöt vs. kansallisvaltiot ja valtioliitot, hahmojen tarinat, globaali ympäristön tila sekä juonen kannalta välttämättömät paikalliset ja kansainväliset konfliktit vaativat ehdottomasti mindmapin tekoa, jotta pääsen selvyyteen juonikyhäelmäni käyttökelpoisuudesta sarjan loppuun asti.

Pyrin ns. kovaan scifiin (tosin fantasiamaustein), joten minun on oltava ajan tasalla sekä aiheesta ihminen vs. biosfääri että mahdollisista tulevaisuuden keksinnöistä, kuten esineprinttereistä, teleporttauslaitteista (onhan fotonien teleportaatio jo nyt mahdollista), tietsareiden ja tekoälyn kehityksestä sekä ihmisten, eläinten ja kasvien geenimanipuloinnista + biotekniikasta yleensä jne. jne. Näiden sarjiksen maailmaan toivottavaa realistisuutta tuovien juttujen vuoksi projektini tulee vaatimaan vielä muutaman vuoden, ennen kuin pääsen tosissani piirtämään itse albumisarjaa.

Onneksi sentään kohtaukset ja henkilöhahmot tupsahtavat elämään aina varsin spontaanisti ilman synnytyskipuja (useimmiten erinäisten biisien sanoitusten avulla), joten scifisaippuan/jännityksen/jännitteiden luominen tarinaan on minulle suhteellisen helppo nakki. Melodramaattisuus vs. traagisuus taitavat olla ne kantavat tekijät hahmojeni elämän kuvaamisessa, sillä itse pidän kovasti suurista tunteista ja dramatiikasta - eritoten, jos ne johtavat ylitsepursuavasta onnellisuudesta eri vaiheiden kautta henkilökohtaiseen tragediaan. Minussa taitaa olla hieman misantrooppisen sadistin vikaa

Joka tapauksessa kehittelen aihetta seuraavien vaiheiden kautta:

1. JOHDANTO: Ihka eka välttämätön vaihe on mindmap, jolla suunnitellaan uskottava miljöö, juonen alustavat suuret linjat ja kantavat ideat kässäriä varten.

2. AINEISTO JA MENETELMÄT 1: Henkilöhahmojen luominen ja niiden liittäminen suureen kokonaisuuteen (tällä hetkellä valmiina käytettäväksi noin 30 eri hahmoa). Hahmoja luodessa putkahtaa esiin myös kohtausidiksiä kuin itsestään sekä samalla juoni kristallisoituu joissain irrallisissa kohdissa sen verran kelvolliseksi, ettei siinä ainakaan omasta mielestäni ole enää parantamisen varaa.

3. AINEISTO JA MENETELMÄT 2: Juonen alustava "luuranko" jokaista albumia varten tietyssä aikaskaalassa ranskalaisin viivoin - tässä vaiheessa tekstinkäsittelyohjelma tulee mukaan kuvaan. Juonta kuljettavat eteenpäin sekä henkilöhahmot, heidän elämänsä ihmissuhteineen ja yhteiskunnallisine asemineen että firmojen/valtioiden/valtioliittojen konfliktit. Koko homman tarkoitus on liukua koko ajan ikävämpään, kaoottisempaan ja ahdistavampaan suuntaan, kunnes ihmiskunta lopullisesti ja kirjaimellisesti lakkauttaa olemassaolonsa. Viimeisen albumin vihoviimeisen suurkatastrofin jälkeen sarjaa ei sitten jatketa enää kuin ehkä hypoteettisen lukijakunnan pyynnöstä, jos tarina ei siitä vesity (olenpa minä toiveikas, uskon saavani projektini vielä julkaistua sekä löytäväni sille jopa innostuneita lukijoita )

4. TULOKSET: Juonen suurten linjojen entistä yksityiskohtaisempi konkretisointi ja tarkentaminen sekä itse projektin kokonaisuuden että henkilöhahmojen (jotka eivät missään tapauksessa saa maistua pahvilta) kannalta - tässä vaiheessa mindmapit ja lukuisia mustia aukkoja täynnä oleva juoniluuranko muunnetaan varsinaiseksi tarinaksi. Tekstinkäsittelyohjelmaa tarvitaan projektin tässä vaiheessa ensimmäisen kerran toden teolla. Tarinan kuljetuksen kaleidoskooppimaisuus on The Masterplan, mikä muuten helpottaa juonen luomista yllättävän paljon! Ts. lisää ranskalaisia viivoja, mutta myös kässärimäistä tekstiä zoomaten entistä syvemmälle tarinaan ja sen kuljetukseen.

5. TULOSTEN TARKASTELU: Varsinaisen kässärin kirjoittaminen (tähän vaiheeseen en ole vielä päässyt!) kohtaus kohtaukselta dialogeineen päivineen albumi kerrallaan - tarinankuljetuksessa/albumisarjassa kauempana olevat asiat jätän kuitenkin edelleen kohdan 4 tasolle. Jokaisen albumin loppu tulee jäädä avoimeksi teaseriksi, jossa annetaan ymmärtää, että nyt joku/jokin on pahassa pinteessä, mutta ymmärtämättä antaa liikaa informaatiota, jottei juonesta tulisi liian ennalta arvattava.

6. JOHTOPÄÄTÖKSET: Storyboard, mikäpä muu. Storyboardia en myöskään aio tehdä kuin albumi kerrallaan, sillä tarinaan tulee todnäk paljonkin muutoksia matkan varrella. Juonenrakennusprosessiani voisi verrata elinkaariarvioinnin tekoon ISO-standandisarjan mukaan eli syklisyys on juonen kehitysprosessissa taikasana. Jos päädyn umpikujaan jonkin ideani kanssa, peruutan askel askeleelta takaisinpäin mahdollisesti jopa vaiheeseen 2 asti, kunnes saan muutettua tarinaani toimivammaksi yrittäen välttää pahimpia kliseitä (ellei sitten juoni vaadi joissain kohdin tarkkaan mietittyä kliseisyyttä hyvän melodraaman/tragedian/niiden yhdistelmän aikaansaamiseksi )

7. YHTEENVETO: Varsinainen piirtäminen. Albumi kerrallaan. Kun 3-5 ensimmäistä albumia ovat valmiina, tarjoan projektiani kustantajalle. Loppu riippuukin sitten yksinomaan potentiaalisesta kustantajasta eli jääkö juttu pöytälaatikkoon vai saanko julkaistua koko roskan vielä joskus. Toivottavasti jotain alkaa tapahtua viimeistään vuonna 2020  

[Curtvile]

erinomaista summausta ja Nina Jurvasen sarjisprojekti kuulostaa oikein lupaavalta ja kiinnostavalta.

itsellä homma etenee liiankin pätkittäin ja paikasta toiseen hyppien, mutta enemmän on kyse on siitä että näitä omia yhteistuotoksia/rautoja tulessa on ihan muutama eri henkilöiden kanssa.

eilen tuli suht spontaanisti aloitettua varmaan uusi ikuisuusprojekti yhden piirtäjän kanssa.
molemmilla on samankaltaiset kiinnostuksen kohteet joista puhuttiin että mitkä elementit molempia kiinnostaa, millainen rytmitys ja mitä välttää.
Aihe on mutta hyvin väljä.
Ensiksi ynnätään mitä on JO tehty niin itse kuin muiden toimesta että mahdollisimman pitkälti saa tahattomat lainat ja kopioinnit karsittua pois.

sitten tuo edellisissäkin viesteissä tehty taustatyö ja siitä johdetut henkilöhahmot ja synopsis.

sitten pitää taas keskustella mitä ja miten ja tehdä tarkempi runko ja pyrkiä tukkimaan ne juonen aukot joista B-52 laivueet lentävät eestaas läpi.

luonnosten jälkeen tulee lisää muokkausta koska sarjakuvissa visuaalinen puoli vaikuttaa myös itse käsikirjoitukseen.
Tällöin molemmat pääsevät vaikuttamaan ja lisäämään tasoja sarjakuvaa ja työn(ja tuurin) kautta syntyy enemmän kuin osiensa summa.

se että sama työ tehdään moneen kertaan on sarjakuvissa etu, ei turhaa työtä. Toisista hinkkaus ja viimeistely tappaa spontaaniuden mutta minusta ennemmin niin kuin innokas mutta vasemmalla jalalla piirretty ja aivoinfarktin aikana kirjoitettu räpellys.

[Nina Jurvanen]

erinomaista summausta ja Nina Jurvasen sarjisprojekti kuulostaa oikein lupaavalta ja kiinnostavalta.

Kiitos ystävällisistä sanoista, Curtvile Lähdin aikoinaan opiskelemaan ympäristötiedettä saadakseni kokonaiskuvan ympäristöongelmista sekä (nyky)globaalilla tasolla että tulevaisuudentutkimuksen näkökulmasta, mutta jouduin sittemmin pettymään karvaasti opetuksen tasoon. Nyt graduvaiheessa tuntuu siltä, etten ole oppinut lipastolla viettäminäni vuosina niin mitään uutta ja raflaavaa - yhtä hyvin olisin voinut saavuttaa saman tietämyksen tason ihan vaan lukemalla kaikenlaista aiheeseen liittyvää harrastuspohjalta.

Jotain positiivista - onpahan sitten tulevaisuudessa ympsin FM-titteli huijaamassa hypoteettisia lukijoita uskomaan, että todella tiedän, mistä puhun, vaikka tuskin tiedän mistään yhtään sen enempää kuin ympäristöasioita aktiivisesti seuraava maallikko Valmistuttuani nykyisestä pääaineestani ja saatuani jotain ei-liian-tappavaa duunia haluaisin lähteä opiskelemaan fysiikkaa yksinomaan oman kiinnostukseni vuoksi heti, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Jos saisin maisterin paprut joskus myös fyssasta, tulisi mahdollisten lukijoideni huijaamisesta entistäkin tehokkaampaa  

[[kivi]]

Nyt graduvaiheessa tuntuu siltä, etten ole oppinut lipastolla viettäminäni vuosina niin mitään uutta ja raflaavaa - yhtä hyvin olisin voinut saavuttaa saman tietämyksen tason ihan vaan lukemalla kaikenlaista aiheeseen liittyvää harrastuspohjalta.

Jotain positiivista - onpahan sitten tulevaisuudessa ympsin FM-titteli huijaamassa hypoteettisia lukijoita

Oikea havainto, mutta se selittyy kyllä sillä, että vaikka gradu on monelle tosi iso juttu, se kuitenkin on "vain" todiste siitä että sulla on normaalit tiedot aiheestasi - jos mukana on oma harrastuneisuus ja omia teorioita lisäksi, puhutaan tietotasolla jo lisurista, ellei peräti väikkäristä.

Mutta asiaan: sulla on erittäin kunnianhimoinen projekti työn alla; onnea. Sen verran kuitenkin oman kokemuksen nojalla varoittaisin, että a) ideointisi ei lopu tähän, tulet keksimään vielä monta hienoa käännettä, joten pliis älä varastoi niitä parhaita oivalluksia odottamaan kolmososaa vaan marssita kaikki parhaat ideasi esille jo ykkösosassa; niitä tulee lisää. Ainoa tapa millä luovuus tapetaan on se, että takertuu liikaa ideoihin ja hioo niitä yli, jos hyvät ideat laittaa välittömästi kiertoon niitä kyllä syntyy lisää.

Ja b) älä ajattele projektia 5x64 sivuisena mammuttieepoksena enää sitten kun alat piirtää, vaan tee sivu kerrallaan, niin huomaat kuinka helposti sivuja kertyy kun ei ajattele liian pitkälle etukäteen, seuraa vain käsikirjoitusta. Jo yhdenkin albumin ajatteleminen kokonaisuutena silloin kun piirtää, tekee siitä raskaan hautakiven painamaan hartioita, 64 sivua tuntuu jo ihan määrättömän kaukaiselta tavoitteelta. Kevyesti piirtäen, sivu kerrallaan, se ei kuitenkaan vie kuin reilut puoli vuotta, ja lopuksi voit korjata alkupään sivut vastaamaan lopppupään standardeja, korjata taittoa ja vaikka lisäillä tai poistaa kohtauksia.

Sitten vielä c) lähdemateriaalin kerääminen on oma huvinsa, ja detaljitarkkuus on kivaa ja hauskaa. Pitää kuitenkin koko ajan nähdä se raja, missä tietoa on "tarpeeksi", aivan kaiken ei tarvitse olla totta tai edes uskottavaa, pieni yksityiskohtien auki jättäminen tekee lukijalle helpommaksi tarttua tarinaan ja innostua sen mukana; lukija täyttää tyhjät kohdat omalla kokemuksellaan ja mielikuvillaan, ja hänestä tulee auteur, tarinan osakertoja jolle tarina on sen jälkeen henkilökohtaisempi kuin se puhkikerrottuna koskaan voisi olla. Kaikkea ei tarvitse näyttää eikä selittää.

Tämän sanottuani: onnea vielä kerran. Hyvin suunniteltu on enemmän kuin puoliksi tehty.

[Curtvile]

Ja b) älä ajattele projektia 5x64 sivuisena mammuttieepoksena enää sitten kun alat piirtää, vaan tee sivu kerrallaan, niin huomaat kuinka helposti sivuja kertyy kun ei ajattele liian pitkälle etukäteen, seuraa vain käsikirjoitusta. Jo yhdenkin albumin ajatteleminen kokonaisuutena silloin kun piirtää, tekee siitä raskaan hautakiven painamaan hartioita, 64 sivua tuntuu jo ihan määrättömän kaukaiselta tavoitteelta. Kevyesti piirtäen, sivu kerrallaan, se ei kuitenkaan vie kuin reilut puoli vuotta...

tämä voi olla totta tai ei.
Joillekkin 64 sivua on kymmenen vuotta, toisille viisi viikkoa.
Tai alle.
kiinni ihan piirtäjästä ja valituista ratkaisuista.

[[kivi]]

tämä voi olla totta tai ei.
Joillekkin 64 sivua on kymmenen vuotta, toisille viisi viikkoa.
Tai alle.
kiinni ihan piirtäjästä ja valituista ratkaisuista.

Kuten sanottu: oman kokemuksen nojalla.

Tällä alalla on paha tehdä yleistyksiä. Meillä on kaikilla erilainen työviikkokin, vuorokausirytmistä puhumattakaan, ja sitten on tyyli, tekniikka ja nopeus. Ja koko elämä. Mutta mulla itselläni menee yhteen albumiin noin 6-9 kuukautta, sen jälkeen kun käsikirjoitus on valmis, eikä se siitä paljon muutu.

Kivi

[Nina Jurvanen]

Oikea havainto, mutta se selittyy kyllä sillä, että vaikka gradu on monelle tosi iso juttu, se kuitenkin on "vain" todiste siitä että sulla on normaalit tiedot aiheestasi - jos mukana on oma harrastuneisuus ja omia teorioita lisäksi, puhutaan tietotasolla jo lisurista, ellei peräti väikkäristä.

Jep, graduani en kyllä arvosta tutkielmana/tutkimuksen tekona niin millään lailla. Se on vain tavallista laajempi harkkatyö, jossa leikitään oikean tutkimuksen tekoa ja arvosana ei kiinnosta tippaakaan, kunhan menee läpi. Ainoa asia, mikä projektissa jännittää, on se tosiasia, etten tee gradua vain itselleni - siksi en saisi mennä ainakaan kokonaan siitä, mistä aidan voi alittaa kivuttomimmin.

Mutta asiaan: sulla on erittäin kunnianhimoinen projekti työn alla; onnea. Sen verran kuitenkin oman kokemuksen nojalla varoittaisin, että a) ideointisi ei lopu tähän, tulet keksimään vielä monta hienoa käännettä, joten pliis älä varastoi niitä parhaita oivalluksia odottamaan kolmososaa vaan marssita kaikki parhaat ideasi esille jo ykkösosassa; niitä tulee lisää. Ainoa tapa millä luovuus tapetaan on se, että takertuu liikaa ideoihin ja hioo niitä yli, jos hyvät ideat laittaa välittömästi kiertoon niitä kyllä syntyy lisää.

Kiitos vinkeistä juonen kehittelyyn - niitä tosiaan tarvitsen Nyt viikonloppuna mietin (kun kerran päätin hylätä kokonaan aiemman ideointini viimeisen maailmansodan jälkeisestä elämästä ja keskittyä mieluummin itse sotaan), pitäisikö sarjiksessani lähteä sodan syttymisen kuvauksesta paikallisten konfliktien kautta, jotka laajenevat yhä kansainvälisemmäksi ja vakavammaksi kaaokseksi vai aloittaa suoraan sen kaaoksen keskeltä.

Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä henkilöhahmojen kokemilla takaumilla näennäisesti rauhallisemman menneisyyden kuvaus käy minusta huomattavasti mielenkiintoisemmin ja myös siksi, että mielikuvitukseni karttaa ensiksimainittua vaihtoehtoa ja näyttää sen suhteen pelkkää blank screeniä. Nyt vaan tarvitsee sitten lukea ja paljon sodankäynnistä eri muotoineen, että tarinasta ei tulisi (ainakaan liian) epäuskottava.

Ja b) älä ajattele projektia 5x64 sivuisena mammuttieepoksena enää sitten kun alat piirtää, vaan tee sivu kerrallaan, niin huomaat kuinka helposti sivuja kertyy kun ei ajattele liian pitkälle etukäteen, seuraa vain käsikirjoitusta. Jo yhdenkin albumin ajatteleminen kokonaisuutena silloin kun piirtää, tekee siitä raskaan hautakiven painamaan hartioita, 64 sivua tuntuu jo ihan määrättömän kaukaiselta tavoitteelta.

Jees, ei ole tarkoitus kauhistuttaa itseäni etukäteen. Ihan lähiaikoina olen ajattellut ensimmäisiä kertoja kokeilla tosissani sarjakuvailmaisua kohtauksiin, jotka ovat olleet mielessäni kirkkaina jo melko kauan ja joista on tullut aiemmin piirrettyä lähinnä tarkempia tuokiokuvia ja söhryisiä ruutusommitteluluonnoksia. 

Joka tapauksessa kohtausten kuvaamiskokeilut ovat hyvää harjoitusta ja jos jokin harjoitelma onnistuu paperille hyvin, eikä sisäinen sensuurini katso sitä myöhemmin typeräksi tai turhaksi tai ties miksi, voin käyttää ideaa lähes sellaisenaan lopulliseen albumiversioon. Täytyy vain toivoa, että pääsisin tuohon "albumi/puoli vuotta" -nopeuteen lähivuosina - ainakin tällä hetkellä olen toiveikas piirrostekniikkani kehittymisen suhteen.

Pitää kuitenkin koko ajan nähdä se raja, missä tietoa on "tarpeeksi", aivan kaiken ei tarvitse olla totta tai edes uskottavaa, pieni yksityiskohtien auki jättäminen tekee lukijalle helpommaksi tarttua tarinaan ja innostua sen mukana; lukija täyttää tyhjät kohdat omalla kokemuksellaan ja mielikuvillaan, ja hänestä tulee auteur, tarinan osakertoja jolle tarina on sen jälkeen henkilökohtaisempi kuin se puhkikerrottuna koskaan voisi olla

Tuo on kyllä totta. Päädyin aloittamaan koko stoorin keskeltä rytinää lopulta siitä syystä, etten tosiaankaan ole mikään Maanpuolustuskorkeakoulun professori ja siksi kyvytön miettimään tulevaisuuden maailmansodan syttymisen kaikkia syitä ja übertarkkaa kulkua. Tiettyjen toimien seuraukset ja lopullinen lopputulos on paljon helpompi - ja hauskempi! - ideoida.

Lisäksi aion kertoa tarinani yksinomaan normisiviilien/sotilaiden/terroristien näkökulmasta ja unohtaa kokonaan kaikki korkean tason strategiat ja isojen herrojen & AI-"Skynetien" suunnitelmat. En minä niitä kuitenkaan osaisi uskottavasti kuvitella, saati kertoa. Se hypoteettinen lukija käyttäköön noihin juttuihin omaa mielikuvitustaan, joka monilla on satavarmasti paljon parempi kuin itselläni.

Tämän sanottuani: onnea vielä kerran. Hyvin suunniteltu on enemmän kuin puoliksi tehty.

Kiitos Vihdoin ja viimein pitkän tauon jälkeen tämä projektini tuntuu jopa mahdolliselta toteuttaa. Yllättävän monet henkilöhahmoni ovat myös olleet lähes suoraan siirrettävissä sodanjälkeisistä olosuhteista kaaoksen keskelle - useista heistä tuli tämän juonimuutoksen myötä vieläpä huomattavasti mielenkiintoisempia. Aikaa kyllä tarvitsen, mutta onneksi se ei lopu kesken (ellen sitten esim. sokeudu tai moniraajahalvaudu aivan yllättäen...)

[Curtvile]

Nyt viikonloppuna mietin ....pitäisikö sarjiksessani lähteä sodan syttymisen kuvauksesta paikallisten konfliktien kautta, jotka laajenevat yhä kansainvälisemmäksi ja vakavammaksi kaaokseksi vai aloittaa suoraan sen kaaoksen keskeltä.

Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, sillä henkilöhahmojen kokemilla takaumilla näennäisesti rauhallisemman menneisyyden kuvaus käy minusta huomattavasti mielenkiintoisemmin ja myös siksi, että mielikuvitukseni karttaa ensiksimainittua vaihtoehtoa ja näyttää sen suhteen pelkkää blank screeniä. Nyt vaan tarvitsee sitten lukea ja paljon sodankäynnistä eri muotoineen, että tarinasta ei tulisi (ainakaan liian) epäuskottava.

Jees, ei ole tarkoitus kauhistuttaa itseäni etukäteen. Ihan lähiaikoina olen ajattellut ensimmäisiä kertoja kokeilla tosissani sarjakuvailmaisua kohtauksiin, jotka ovat olleet mielessäni kirkkaina jo melko kauan ja joista on tullut aiemmin piirrettyä lähinnä tarkempia tuokiokuvia ja söhryisiä ruutusommitteluluonnoksia.  

...
 Päädyin aloittamaan koko stoorin keskeltä rytinää lopulta siitä syystä, etten tosiaankaan ole mikään Maanpuolustuskorkeakoulun professori ja siksi kyvytön miettimään tulevaisuuden maailmansodan syttymisen kaikkia syitä ja übertarkkaa kulkua. Tiettyjen toimien seuraukset ja lopullinen lopputulos on paljon helpompi - ja hauskempi! - ideoida.

Lisäksi aion kertoa tarinani yksinomaan normisiviilien/sotilaiden/terroristien näkökulmasta ja unohtaa kokonaan kaikki korkean tason strategiat ja isojen herrojen & AI-"Skynetien" suunnitelmat. En minä niitä kuitenkaan osaisi uskottavasti kuvitella, saati kertoa.

öh...ei välttämättä.

tuo käy mikäli itse tunnet tismalleen kaiken mitä hahmoille on käynyt ja pystyt välittämään motiivit ja tunnetilat joita heillä on.
Scifi kärsii infodumppauksesta koska joitain termejä pitää avata jotta saavutetaan uskottava epäuskottavuus tai riittävän ekstrapoloitu tekniikka.
Sama kuin dekkareissa, ero on mikäli meille ensin mielenkiintoisesti kerrotaan kuka on rva Bong ja miten hän ei pidä kaikista naapureistaan mutta rakastaa kissoja ja sitten kun luvussa 3 puukko heiluu on lukijan tunneside erilainen kuin jos luku 1 alkaa siitä että poliisietsivä Himphamppu saapuu rikospaikalle ja maassa on ventovieraan rva Bongin kuin singerillä tikattu ruumis.
syntyy kerronnallinen ero.

eli kyse on eniten siitä mitä haluat kertoa ja millä rytmillä.
voi olla että saat kerrottua sen kahdessa osassa kun jokin napsahtaa kohdilleen aivokurkiaisessa tai sitten huomaat että tämähän vaatii 450 sivua lisää vaikka oletkin leikannut pois ne rakkaat 2000+ sivua.

piirrostyö on tosiaan tapauskohtaista, tunnen niitä(minä mukaan lukien) jotka hinkkaavat yhtä sivua 2-4 kk mutta on myös Jason Howardeja ("tein 22 sivuisen invinciblen sitten 10 päivässä, kun piti tehdä toinenkin samankokoinen lehti yhtä aikaa valmiiksi tässä kuussa") Charlie adlardeja jotka tekevät sen 22 sivua 12 kertaa vuodessa vuosia putkeen ja Ola Skogängeja joiden tahti on 2-5 sivua päivässä.

ja tätähän ei ajatella tässä vaiheessa ollenkaan. vasta kun on fyysinen piirrosvaihe ja pitää tarkistaa mitkä käsikirjoituksen osat tarvitsevat työstöä koska kuvakulma tai kerronta ei toimi.
mutta vasta sitten, käsikirjoitus tehdään piirrosta ajatellen mutta ennenkuin on pakko: EI sen ehdoilla.
sen pitäisi olla näin myös jos on ulkopuolinen piirtäjätaho.
edellisen lauseen konditionaalia ei voi liikaa korostaa.

Takaumien käyttö on tehokasta mutta sitäkin kannattaa varoa, itselläkin joskus homma toimii kuin ihmisen mieli mutta onneksi se toisinaan onnistuukin.

Sodankuvauksessa kannattaa muistaa isoja  linjoja mutta muistaa kuinkaa monta eri totuutta todellisuus sisältää. Osapuolia on enemmän kuin kaksi ja sotaa toteuttavat tahot ovat erittäin harvoin sen alulle panijoita.
sotamiehet, aseet, robotit yms vain tekevät työtään vaikka teon moraalinen tausta olisi mikä.
Inhimillisen kärsimyksen kuvaaminen on välttämättömyys ja aiemmat kommenttisi antavat uskoa että se on hallussa.
Mutta koska kyseessä on tarina pätee se mikä on olennaisinta:
mieti ensin vaikutus - se MISTÄ kerrot ja sitten anna sen määrittää miten.

minun kaksi senttiä ja koska valitettavasti aiheesta kokemusta on, pelottelematta:

 Aikaa kyllä tarvitsen, mutta onneksi se ei lopu kesken (ellen sitten esim. sokeudu tai moniraajahalvaudu aivan yllättäen...)

älä luota tähän, elämä on siitä jännää ettei ikinä tiedä.
ala tehdä ja nauti sen tekemisestä, ettei tarvitse jäädä miettimään mitä olisi pitänyt tehdä.

[Nina Jurvanen]

tuo käy mikäli itse tunnet tismalleen kaiken mitä hahmoille on käynyt ja pystyt välittämään motiivit ja tunnetilat joita heillä on.

Ainakin tähän mennessä luomani henkilöhahmot ovat sen verran "valmiita" elämään omaa elämäänsä, että tuo kaavailemani uusi lähtökohta tuntuu paremmalta kuin hitaasti alkuun lähtevä sodan syttymisen kuvaus. Kaikki ne kehittämäni hahmot, joiden elämässä ei ole mitään suoraa henkilökohtaista yhteyttä sodan kokemiseen, eivät ole mielestäni niin mielenkiintoisia kuin ne, joilla tuo tunneyhteys on.

Esimerkkinä mainitsen sotaa edeltävänä aikana väkivaltaisesti raiskatun ja hyvin traumatisoituneen naisen, jonka elämä päättyy itsemurhaan ja tämän poikaystävän, joka joutuu jatkamaan elämäänsä tietoisena siitä, ettei kyennyt auttamaan puolisoaan riittävästi. Jos kuvaisin nuo tapahtumat reaaliajassa, en saisi niihin samanlaista tehoa kuin näyttämällä tuon tuhoon tuomitun parisuhteen kehityksen erään sotilaan yksityisinä takaumina, sillä itsemurhan tehneen läheisen tuska on näin riipaisevammin kerrottavissa.

Takaumien käyttö on tehokasta mutta sitäkin kannattaa varoa, itselläkin joskus homma toimii kuin ihmisen mieli mutta onneksi se toisinaan onnistuukin.

Lost on minusta varoittava esimerkki sarjasta, jossa takaumia käytetään vain naamioimaan olematonta juonta. En siksi aio käyttää takaumia kuin tarkkaan mietityissä tilanteissa ja vain osa henkilöhahmoista kokee niitä. Useimpien hahmojen elämää aion seurata yksinomaan reaaliajassa - nämä kerronnan eri keinot riippuvat täysin hahmon persoonallisuudesta ja kokemuksista. Takaumien käyttö hahmojen yksityisten ajatusten/tunteiden selventämisessä toiminee paremmin tässä uudessa skenaariossa (maailmansota tässä ja nyt) kuin jo dumppaamassani kyhäelmässä (postapokalyptinen ankeus).

Sodankuvauksessa kannattaa muistaa isoja  linjoja mutta muistaa kuinkaa monta eri totuutta todellisuus sisältää. Osapuolia on enemmän kuin kaksi ja sotaa toteuttavat tahot ovat erittäin harvoin sen alulle panijoita.
sotamiehet, aseet, robotit yms vain tekevät työtään vaikka teon moraalinen tausta olisi mikä.

Jees, jakoa hyviin ja pahoihin ei ole olemassa kuin huonossa fiktiossa Tarinan alkuun olen kaavaillut tilannetta, jossa osa maailmasta on onnistunut pysyttelemään vielä puolueettomina sodan ulkopuolella, mutta pian nämäkin joutuvat valitsemaan puolensa. Erityisesti informaatiosodankäynnin kuvaaminen tulee olemaan kivaa, mutta hemmetin haastavaa, homman kun pitäisi vaikuttaa uskottavalta...

Inhimillisen kärsimyksen kuvaaminen on välttämättömyys ja aiemmat kommenttisi antavat uskoa että se on hallussa.
Mutta koska kyseessä on tarina pätee se mikä on olennaisinta:
mieti ensin vaikutus - se MISTÄ kerrot ja sitten anna sen määrittää miten.

Jep, kiitoksia neuvoista jälleen kerran

minun kaksi senttiä ja koska valitettavasti aiheesta kokemusta on, pelottelematta:
älä luota tähän, elämä on siitä jännää ettei ikinä tiedä.
ala tehdä ja nauti sen tekemisestä, ettei tarvitse jäädä miettimään mitä olisi pitänyt tehdä.

Täytyy ainakin toivoa, että aikaa on. Sitä ei vaan parane käyttää laiskotteluun ja "sitten kun" -elämiseen 

[bats]

Nina Jurvanen: Tähän mennessä saamieni tiedonmurusten perusteella tarinasi vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Odotan innolla tätä, ja toivoisin että työn edistyessä pistäisit lisääkin infoa projektistasi.

Varsinainen asiani on se että haluan hieman valottaa omaa työtapaani. Tai no, olen tähän mennessä kirjoittanut yhden käsikirjoituksen, mutta työtapaani siis sen osalta.

Työtapani ei ollut tämän käsiksen kohdalla mikään kovin tarkkaan mietitty. Seurasin kaavaa Synopsis -> Treatment -> Käsis, mutta täytyy tunnustaa että jätin itse "käsikirjoituksen" tekemättä, kun treatmentistä tuli niin yksityiskohtainen että kyse ei olisi ollut kuin lähinnä muodonvaihdoksesta.

Nyt siis piirrän treatmentin pohjalta kuvakäsistä. Itse viittaan tähän treatmenttiin nimellä käsikirjoitus vaikka se ei teknisesti ottaen sellainen ole. Ja aikaa treatmentin tekoon kului aika tarkkaan kuukausi, ja lähes joka päivä tuota puursin.

Kuvakäsiksen teko ei ole sujunut yhtä nopeasti, lähinnä siksi että en ole jaksanut tehdä sitä vähään aikaan. Tällä hetkellä on kolmisenkymmentä sivua valmiina. Pyrin kuitenkin saamaan kuvakäsiksen valmiiksi viimeistään kesäkuun aikana, jotta piirtäjä pääsisi sitä piirtämään.

Että näin. Näkisin itse että oma työtapani tämän käsiksen osalta on jonkinlainen vastakohta Ninan tavalle työstää käsistä. Itse olen sitä mieltä että kumpikaan tapa ei ole toista parempi, jokainen työstää käsiksiään ja piirroksiaan siten kuten hyvältä tuntuu. Vain lopputuloksella on väliä.

Olen pelkkä amista käyvä kloppi joten tietotasoni tarinani, joka siis on scifiä myös, elementtien osalta lienee vain pieni osa siitä mikä Ninan aivoissa piilee. Mutta en ole tästä kuitenkaan huolissani.

Miten sen nyt sanoisi, minä näen scifin genrenä siinä missä muutkin, ja näen että draama on kuitenkin se tärkein. Ja tarinassani on kuitenkin kulunut aikaa vain 27 vuotta, eli tarina on aika softia scifiä. Mikä siis tarkoittaa suunnilleen sitä että pääpaino on sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa muutoksissa. Itse asiassa mitään erityisen "kehittynyttä" teknologiaa ei tarinassa ole, mitä nyt jotain keinosilmiä ja robotteja, kyborgeja sun muita.

Mutta minä olenkin tyyppi jonka mielestä I, Robot on loistava leffa.

[Nina Jurvanen]

Nina Jurvanen: Tähän mennessä saamieni tiedonmurusten perusteella tarinasi vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Odotan innolla tätä, ja toivoisin että työn edistyessä pistäisit lisääkin infoa projektistasi.

Hih, kiitoksia kovasti Koko tarinan skenaariota tuli tosiaan nyt muutettua sen verran ankaralla kädellä, että joudun miettimään monta juonenkulkuun ja itse juonen sisältöön liittyvää juttua aivan uusiksi. Tähän uuteenkin versioon aion silti ympätä erään tietyn monikansallisen yrityksen, jonka tuote on ns. virtuaaliunet. Imaran * kehittämän teknologian avulla luodaan sekä täysin fiktiivisiä teoksia (sen ajan elokuvat) että kokemuksia tallentavia laitteita. Tästä syystä projektini nimi on Virtual Dream ja sitä en vaihda.

Aion osallistua toukokuun sarjakuvahaasteeseen kolmen sivun mittaisella kohtauksella, jonka tulen liittämään melko suurella todennäköisyydellä myös johonkin kohtaan sarjista suht samanlaisena. Epätoivon teemaan kyseinen kohtaus ainakin sopii kuin nenä naamaan Tuosta kolmen sivun pätkästä voi sitten arvailla, millaista scifisaippuaa (tai saippuascifiä, whatever) on minulta muutaman vuoden kuluttua toivottavasti tulossa - kohtaus on näet tyypillinen ihmissuhdepläjäys meikäläisen mielikuvituksesta. Yksi lempparisarjoistani on Greyn anatomia, joten varoitus: sarjikseni tulee olemaan melko lailla tunteisiin vetoavaa (ainakin on tarkoitus olla) "tyttökamaa".

(* Firman nimen yhtäläisyydet Suomen teknologiaveturi Nokian ja Kaakkois-Suomen toiseksi kirkkaimman helmen eli Imatran kaupungin kanssa ovat puhdasta ja tarkoituksellista vittuilua ex-lappeenrantalaisen näkövinkkelistä. Apple näet rulettaa nykyään lujempaa kuin Nokia ja sarjikseeni tulee myös toinen saman alan firma, nimeltään ytimekkäästi VDC tai tylsästi Virtual Dream Company... )

Että näin. Näkisin itse että oma työtapani tämän käsiksen osalta on jonkinlainen vastakohta Ninan tavalle työstää käsistä. Itse olen sitä mieltä että kumpikaan tapa ei ole toista parempi, jokainen työstää käsiksiään ja piirroksiaan siten kuten hyvältä tuntuu. Vain lopputuloksella on väliä.

Minusta oli kiinnostavaa lukea, millainen sinun työtapasi on - jokaisella kun on aivan omanlainen otteensa tarinan suunnitteluun ja toteutukseen. Vastaavasti tahtoisin kuulla, miten projektisi etenee tulevaisuudessa, sillä minusta scifiä - erityisesti hyvää sellaista! - julkaistaan sarjakuvamuodossa niin tuskallisen vähän (jos siis jätetään Marvel- ja mangaosastot tarkastelun ulkopuolelle ja keskitytään eurosarjakuvaan).

Olen pelkkä amista käyvä kloppi joten tietotasoni tarinani, joka siis on scifiä myös, elementtien osalta lienee vain pieni osa siitä mikä Ninan aivoissa piilee. Mutta en ole tästä kuitenkaan huolissani.

Höps, en ole viisastunut lipastolla niin pätkääkään - mahdollisesti siksi, että valitsin väärän pääaineen (ympsin opinnot ovat olleet rehellisesti sanoen pelkkää huttua) sekä kaiken lisäksi myös väärät sivuaineet (sellu- ja ympäristötekniikka). Paperiteollisuus ja sen ympäristönsuojelu lienevät ainoat osa-alueet, joista tiedän edes jotain ja niistä ei tietenkään ole mitään hyötyä sarjikseni suunnittelussa. Ei niistä varmaan ole apua työllistymisessäkään, sen verran jyrkässä syöksykierteessä paperintuotanto Suomessa on nykyään. Pitäisi olla kiinalainen - tai edes osata kieltä (taitaa olla myöhäistä...)

Miten sen nyt sanoisi, minä näen scifin genrenä siinä missä muutkin, ja näen että draama on kuitenkin se tärkein. Ja tarinassani on kuitenkin kulunut aikaa vain 27 vuotta, eli tarina on aika softia scifiä. Mikä siis tarkoittaa suunnilleen sitä että pääpaino on sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa muutoksissa. Itse asiassa mitään erityisen "kehittynyttä" teknologiaa ei tarinassa ole, mitä nyt jotain keinosilmiä ja robotteja, kyborgeja sun muita.

Jep, scifin keinoin voi esittää yhteiskuntakritiikkiä usein paremmin kuin nykyhetkeen sijoittuvalla normidraamalla. Siksi juuri aionkin keskittyä kolmanteen maailmansotaan, sehän menee luonnollisesti niin överiksi, että ihmiskohtalot voi esittää vähintään miltsi krt synkemmässä ja toivottomammassa mittakaavassa kuin keskittymällä nykyajassa tai menneisyydessä tapahtuvan sodankäynnin kuvaukseen (kaikki kunnia kuitenkin erityisesti romskulle Länsirintamalta ei mitään uutta).

Ei minunkaan maailmani muuten ole kovin kaukana tulevaisuudessa tästä hetkestä laskien, en tosin ole vielä miettinyt kuinka pitkä ajanjakso vuodesta 2010 eteenpäin tulee olemaan. Kolmas maailmansota on tällä tapaa siksi kiva kuvata, että sitä varten ei tarvitse miettiä liian rankkoja keksintöjä. Lisäksi omasta mielestäni uskottavimmin ja tuhoisimmin tämän ihmiskunnan lopullisesti lopettavan (ehkä jotkut harvat jäävät silti henkiin voidakseen Einsteinin ennustuksen mukaan käydä sen neljännen maailmansodan kepit ja kivet aseinaan) sodan voi kuvata sijoittamalla koko kaaoksen riittävän lähelle nykyhetkeä.

Oma taistelukoneistoni koostuu lähinnä kauko-ohjattavista taisteluroboteista ja itse itsensä organisoivista bioroideista (hauskempi termi Blade Runnerin replikanteille; lisäksi käsitettä käyttävät sen verran useat tarinankertojat, ettei tarvitse tuntea pöllineensä nimeä keneltäkään ), mukaan lukien EMP, HMP yms. sähkömagneettisen säteilyn avulla tehtävä häirintä/ihmisten käristäminen/mikä lie, mitä ei ole vielä keksitty. Erityinen asema on kuitenkin rauhan aikana kommunikointiin sekä viihteen/taiteen tekoon luodulla mindlink-teknologialla sotaa käyvien ihmisten apuna (tässä tulevat mukaan kuvaan firmat nimeltä Imara ja VDC). Geenimanipuloidut täsmäbioaseet (joiden toimintatapa ei sitten perustu Heinleinin idikseen) ovat myös sen verran tehokkaita ja seksikkäitä, että niitä on ehdottomasti pakko päästä käyttämään

Mutta minä olenkin tyyppi jonka mielestä I, Robot on loistava leffa.

I, Robot on kyllä vaikuttava leffa, nimenomaan sanomansa puolesta. Itseeni puolestaan on kolahtanut parhaiten tuo mainitsemani Blade Runner, vaikka näinkin tuon jo vuonna 1982 valmistuneen leffan ensimmäisen kerran vasta 90-luvun lopulla (en käsitä, miten olen onnistunut missaamaan teoksen noinkin pitkäksi aikaa, pitäisi varmaan hävetä tunnustaessani tällaisen faktan...)