Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Muut sarjakuva-aiheet => Aiheen aloitti: Chemo - 14.05.2007 klo 12:43:20
-
Aikanaan 80-90-lukujen taitteessa muistan kaverieni ihailleen erityisesti sellaisia sarjakuvia joissa tekijöiden piirustustaito tuli hyvin selväksi. Edellyttääkö teillä sarjakuvaa lukiessa teoksen "hyväksyminen" sitä että tekijöiden taitavuus näkyy?
Itselleni toimii monenlainen pelkistetty ja nopeastikin piirretty tavara, sen sijaan käsikirjoituspuolella olen paljon ankarampi lukija. Jos koen että tekijällä ei ole mitään oikeaa sanottavaa, saatan hyvinkin luokitella mielessäni taiteilijan tuotannon joko mua kiinnostamattomaksi tai yleiseltä laadultaan kartettavaksi matskuksi.
Sarjakuva on loppujen hyvin subjektiivinen laji jossa tekijän henkilö tulee vahvasti läpi - joko hyvänä, tai huonona asiana.
-
Ihailen hyvin rakennettuja kässäreitä. mutta ihailen myös kauniisti piirrettyjä kuvia.
Kliseisesti todettakoon, että piirtäjän virtuositeetin pitää olla alisteinen tarinalle. Vaikka kuinka briljeerattaisiin piirustustaidolla, luettavuus ei saa kärsiä.
MUTTA kuinka paljon parempi Corto Maltese olisikaan, jos se olisi Giraudin piirtämä!
-
MUTTA kuinka paljon parempi Corto Maltese olisikaan, jos se olisi Giraudin piirtämä!
Noh noh! Tuskin olisi parempi, onhan Pratt virtuoosimainen piirtäjä. Yksi parhaista koskaan, jopa. Cortot ovat harvinaisen kokonaisia sarjakuvia, joissa teksti ja kuva tukevat toisiaan.
-
MUTTA kuinka paljon parempi Corto Maltese olisikaan, jos se olisi Giraudin piirtämä!
MUTTA kuinka paljon parempi Blueberry olisikaan, jos se olisi Hugo Prattin piirtämä!
-
Itse arvostan käsikirjoitusta yli piirrosjäljen, mutta rajansa kaikella.
Tyyliseikka ei ole mielestäni peruste/tekosyy taitojen puutteelle.
Virtuositeetti näkyy myös käsikirjoituspuolella. Jukka Halmehan tunnetusti hehkutti että "Pratt saa jonkun sveitsin vaikuttamaan mielenkiintoiselta.Sveitsin!"
On syitä miksi Gaiman ja Busiek eivät piirrä.
Virtuositeetti ei ole yhtä kuin pelkkä piirrostaito. Virtuositeetti on minusta poikkeuksellista piirrostaitoa.
Giraud/Pratt kina on hauska, muttei ihan tarpeeksi pitkälle viety. Itse haluaisin nähdä Giraudin smurffit/strumffit ja vaikka alex raymond on ALEX RAYMOND niin Prattin Flash Gordon olisi ollut kokemus.
-
... Itse haluaisin nähdä Giraudin smurffit/strumffit ...
Joo, hyvä idea!
Walthéry aikoinaan kertoi, miten oli mennyt oppipojaksi Peyon strumffitehtaaseen, ja heti kohta todettiin, että taitaisi olla paras, että poika ei piirtäisi strumffeja, ennen kuin on kehittänyt lisää rutiinia (sitä sai sitten kehittää Jacky&Célestinissä). "Hittolainen, yrittäkää itse tehdä edes sivunmitta strumffeja, jos ne kerran ovat niin simppeleitä piirtää!"
Ja itsensäruoskinnan mestari Lewis Trondheimhän laittoi aiheesta testimoniaalia sarjakuvaansa alpparissa Minä Lewis Trondheim, tyyliin "tiedän, että se on väärin jne. mutta kumminkin hutiloin piirtäessäni, hyi minua." Mutta Trondheimillä ei olekaan luontaista, häikäisevää loistokkuutta kynänjäljessään. Silti hänen sarjiksiaan on mukava lukea. Varsinkin Risaa ja Roiskista. Ja Jussi Jänistä.
-
Virtuositeetti ei ole yhtä kuin pelkkä piirrostaito. Virtuositeetti on minusta poikkeuksellista piirrostaitoa.
Niin, siis virtuositeetti ei tarkoita mitään sen monimutkaisempaa kuin poikkeuksellista teknistä taitoa. Muusikoilla(kin) usein tulee ensin virtuositeetti ja vasta myöhemmin, jos koskaan, tulkinnan taito.
-
Moni hyvä sarjakuvapiirtäjä on teknisesti oikeastaan huono. Se ei tarkoita sitä, että tekninen taito olisi pahitteeksi, ei todellakaan. Olennaista on kuitenkin se, että osaa puhaltaa hengen kuviinsa ja välittää fiiliksiä... ja kun sen osaa hyvin, niin sitähän voi myös kutsua virtuositeetiksi.
-
Eikä virtuositeetista voi sarjakuvapiirtäjän kohdalla mielestäni puhua ilman sarjallisuuden suvereenia hallintaa. Maailma on täynnä loistavia piirtäjiä, jotka sarjakuvapiirtäjinä ovat valitettavasti melko nollia. Ja toisinpäin: on kourallinen laadukkaita tekijöitä, joista virtuooseja kuitenkin tekee juuri kuvakerronnan poikkeuksellinen ilmaisullisuus.
-
Tyylien mixaaminen on aina hauskaa. Tässä ihan äskettäin P.A. Manninen muisti joskus haaveilleensa, että Ola Fogelberg olisi päässyt pirtämään Teräsliljaa.
Samassa yhteydessä Petri Hiltunen totesi, että Väinämöinen -strippisarja on tuonut hänen "realistiseen" tyyliinsä uutta rentoutta.
Molemmat herrat ovat omanlaisiaan virtuooseja, mutta kuten tekemistään kansikuvista huomaa, aina ei mene heilläkään ihan nappiin.
-
Eikä virtuositeetista voi sarjakuvapiirtäjän kohdalla mielestäni puhua ilman sarjallisuuden suvereenia hallintaa. Maailma on täynnä loistavia piirtäjiä, jotka sarjakuvapiirtäjinä ovat valitettavasti melko nollia. Ja toisinpäin: on kourallinen laadukkaita tekijöitä, joista virtuooseja kuitenkin tekee juuri kuvakerronnan poikkeuksellinen ilmaisullisuus.
Liian totta. Mieleen tulee ensimmäisenä Ashley Wood.
Mutta keitä olisivat ne sarjakuvan virtuoosit?
Moebiuksen surreaalisimpia pläjäyksiä voisi kutsua virtuoosisuorituksiksi, sanan tarkimmassakin mielessä - ja ne toimivat myös sarjakuvallisuudessaankin.
Sienkiewiczin hurjimmat kokeilut olivat mieletöntä virtuositeettia, mutta kadottivat luettavuutta (Stray Toasters).
Chris Ware on tyylipuhdas virtuoosi ruutukikkailuissaan.
J.H. Williamsin Promethea-kuvitukset olivat sarjakuvallista briljanssia.
Ja nostalgisin kyynelin täytyyhän se muistella Dave McKeaniakin - siinä vasta virtuoosi par excellence.
Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: piirrosten liiallinen komeus usein hankaloittaa tarinaan uppoutumista, mutta vastakkaisiakin esimerkkejä on. Mutta kuten jo sanottu, hienoon piirrostaitoon pitää yhdistyä hieno kerronnantaju, jotta se on virtuoosimaista sarjakuvittamista.
-
Parasta on se että ei ole yhtä ja ainoaa oikeaa virtuositeettiä jota kohti zenmäisesti pyritään.
-
Käsite virtuositeetti vihjaa ylikypsään - johonkin mikä ei ole enää tuoretta ja mielenkiintoista, jonka suorittaja haukotellen katselee jo uusia haasteita kun ei kykene iloitsemaan täpärästä onnistumisesta.
-
Käsite virtuositeetti vihjaa ylikypsään - johonkin mikä ei ole enää tuoretta ja mielenkiintoista, jonka suorittaja haukotellen katselee jo uusia haasteita kun ei kykene iloitsemaan täpärästä onnistumisesta.
Virtuositeetti kertoo mielestäni paremminkin kyvyistä, jotka ovat jo niin loistavasti hallinnassa, että ne eivät ole enää luovan ilmaisun ja tulkinnan tukkeina - kun ei tarvitse enää käyttää energiaansa miettimään, kuinka jonkin asian voi piirtää teknisesti vaan siihen, kuinka sen piirtäminen parhaiten ilmaisee haluttua asiaa.
Kuka nyt oikeasti haluaa enemmän kuunnella jotain kömpelöä saksofonistia kun on Coltrane viereisessä baarissa?
-
Käsite virtuositeetti vihjaa ylikypsään - johonkin mikä ei ole enää tuoretta ja mielenkiintoista, jonka suorittaja haukotellen katselee jo uusia haasteita kun ei kykene iloitsemaan täpärästä onnistumisesta.
Omaan (kuviteltuun) tasoonsa tyytyminen johtaa sontaan ja sekundaan. Mutta ei kukaan maapallolla ole oikeasti liian hyvä. Suomessa ei missään nimessä ole yhtään liian taitavaa sarjakuvapiirtäjää. Aina voi kehittyä. On tekijästä itsestään kiinni, haluaako kehittyä lähemmäs Da Vinciä, vaiko Picasson tapaan opetella piirtämään niinkuin lapsi.
-
Jännä, että termistä on niin ristiriitaisia näkemyksiä - yhdelle se on tietty taidon taso, joka treenataan ennen syvällistä oman ilmaisun kehittymistä, toiselle se on vaihe, jossa tekeminen on muuttunut tasaiseksi suoritukseksi.
kejon kommenttiin: On paljon kiinnostavampaa kun tekijä pyrkii tulemaan paremmaksi, sen sijaan että tyytyy paskuuteensa. Mutta olet oikeassa, että usein tietty keskeneräisyys tuottaa myös kiinnostavia juttuja. Taiteilijat jotka väsähtävät toistamaan samaa juttua ovat tylsiä, olivat he millä tahansa taidon portaalla. Tuottaa suurta iloa seurata tekijöiden kehitystä ja edistymistä!
-
Otetaas konkreettinen esimerkki kässääjäpuolelta:
René Goscinny.
Kyllä, on hemmetin kiva, että käsikirjoittamissaan sarjoissa virtuositeettinsa näkyy.
-
Otetaas konkreettinen esimerkki kässääjäpuolelta:
René Goscinny.
Kyllä, on hemmetin kiva, että käsikirjoittamissaan sarjoissa virtuositeettinsa näkyy.
Voitko hieman tarkentaa miten se näkyy?
-
Jännä, että termistä on niin ristiriitaisia näkemyksiä
Näin on! ...lähinnä kyllä tarkoitin udella pitääkö lukijoilla olla tiedossa se, että taitotaso ei rajoita tekijän ilmaisua. Ossi kuvaili tämän hyvin aikaisemmin.
Tietysti näkyyhän sitä osaamisen varjopuoltakin - kun koko esitys perustuu jonkun osa-alueen osaamisen korostamiseen.
yhdelle se on tietty taidon taso, joka treenataan ennen syvällistä oman ilmaisun kehittymistä (...)
Ihminen joka ajattelee noin, jakelee kyllä virtuoosi-sanaa todella köykäisin perustein. Tai sitten ei vain tiedä mitään.
Esimerkiksi klassisen musiikin puolella (missä termiä käytetään yleisesti) nuoret soittajat, lähestyessään huipputasoa, opiskelevat paljon tulkinnallisia asioita opinnoissaan ja mestarikursseilla ennenkuin heistä puhutaan virtuooseina. Käsi kädessä nämä menevät, oman ilmaisun ja tekniikan harjoittelu. Vaikka alkuvaiheessa painopiste on toki perusasioiden opiskelussa.
-
Parasta jälkeä syntyy, kun piirtäminen on sopiva yhdistelmä kokemusta ja uusien asioiden kokeilua. Siinä näkyy aitoa luomisen iloa, kun saa aikaiseksi juuri mitä haluaa ja kuitenkin syntyy samalla jotain uutta ja ennennäkemätöntä.
-
Esimerkiksi klassisen musiikin puolella (missä termiä käytetään yleisesti) nuoret soittajat, lähestyessään huipputasoa, opiskelevat paljon tulkinnallisia asioita opinnoissaan ja mestarikursseilla ennenkuin heistä puhutaan virtuooseina.
Tämän takia tunnenkin syvää alemmuuden tunnetta klassisen musiikin ammattilaisia kohtaan. (Harrastan alaa jonkun verran: kuuntelen levyjä ja käyn konserteissa, mutta en soita itse kuin nimeksi). Heillä on vankka ja vakiinnutettu koulutusjärjestelmä, jonka läpikäyminen edellyttää totista ja perusteellista teknisen taidon ja alan perinteiden opettelemista - on lopputuloksena sitten kuinka kokeelliseen ilmaisuun päätyvä tekijä hyvänsä.
Myöskin heillä on välineet keskustella alaan liittyvistä asioista yhteisin nimikkein: on termistö, jolla musiikkia ja soittoa voi asiaantuntevasti kritisoida ja kiinnittää tarkasti huomiota tiettyihin asioihin, niin että tämä myös välittyy toisille alan tekijöille.
Toista on meillä kuvataiteessa: missäpä Suomessa saisit oikein perusteellista koulutusta klassiseen piirustus- ja/tai maalaustaiteen tekniikkaan? Meillä on vain tätä sodanjälkeistä pelkistettyä abstraktiota ja designia, alan kouluissakin vain muutamia heppoisia piirustuskursseja. Ja asioista puhuttaessa termistö on ympäripyöreää subjektiivista huttua, joka voi tarkoittaa oikeastaan mitä vain. Minä olen eri taidekouluissa saanut piirustustunneilla sellaisia palautekommentteja kuin "hyvä rytmi", "hyvä liike" ja - tietysti myös klassikko - "kivat värit". Mutta mitä ne sitten tarkkaan ottaen tarkoittavat ja miten ne auttavat minua esim. oppimaan piirtämään mustekynällä suoran viivan?
(pyyhkii vaahtoa suupielestä)
Mutta palatakseni otsikon asiaan: minusta virtuositeetilla ei suoranaisesti ole tekemistä uuden luomisen kanssa. Minusta kyseessä on enemmänkin erityisen häikäisevä tekninen taidon osoitus - ei niinkään se, mihin sitä taitoa käyttää.
(Esim. Frank Frazetta on selvästikin virtuoosi sekä piirtämään että maalaamaan, mutta kuinka merkittäviä, uraauurtavia ja esteettisesti arvokkaita hänen tuotoksensa sitten ovat, voi olla ihan toinen juttu).
Ja niin... minusta edelleenkin suomalaiset piirtäjät käyttävät tekniseen taitoon yleensä liian vähän huomiota. Kyllä sitä taitoa sietää aika lailla kohentaa ja hioa ennen kuin siitä alkaa uhata se jonkinlainen jähmettyminen, mitä monet jotenkin tuntuvat pelkäävän.
Kovin harvinainen vaiva se täällä meillä on ollut... Kyllä niitä virtuooseja näkisi mielellään lisää.
-
Hyvä,Jyrki!!
veit sanat monoistani!
Goscinnystä:
parhaiten virtuositeettinsä näkyy siinä, että teoksensa ovat niin pirun hauskoja. Ja monipuolisia.
Juonikuvioilla, historialla, henkilöhahmoilla, sanoilla leikittelyä. Vitsit napsahtavat täydellisellä ajoituksella tajuntaan. kerronnassa on tasapainoinen rakenne, vaikka useat tarinat on tehty pakolliseen 44-sivun ahdistavaan määrämittaan.
Sori, en ole mikään analyytikko, mutta tunnistan kyllä virtuoosin, kun sellainen kohdalle sattuu.
-
Olen kyllä vahvasti samoilla linjoilla Jyrkin kanssa. On toki tärkeää ettei aseteta omalle tekemiselle niin korkeaa kynnystä että kynä jää pöydälle. Mutta silti kun pää-jalkaiset ovat yhä useammin se "valittu" tyyli, joka "tukee hyvin kerrontaa" hiipii mieleen että kuinkas paljon ne tekijän taidot ovat tällä kertaa vaikuttaneet tyylin valintaan.
Pidän myös virtuositeettia teknisenä taitona. Jos siihen alkaa sohlata vähän tunnetta, näkemystä ja tulkintaa määritelmä ei ole enää vakaa. Muistelisin kyllä klassisen musiikin puolellakin termiä käytetyn juuri tällä tavalla. Mielestäni esimerkiksi Hannu-Ilari Lampila on kirjoittanut nuorten lahjakkuuksien kohdalla useaankin otteeseen virtuoosimaisesta osaamisesta, mutta pinnallisesta tulkinnasta ja kypsymättömästä näkemyksestä samassa yhteydessä.
Ja kyllä minäkin pitäisin Goscinnyn käsikirjoitustaitoja omalla sarallaan virtuoosimaisina.
-
Vähän meinaa välillä olla sellainen olo, että Suomessa kuvataiteen alalla ilmaisun voima korostuu yli kaiken ja teknistä "virtuositeettia" ylenkatsotaan. Elävän mallin piirustustaitojen harjaannuttaminen jäi ainakin joitain vuosia sitten TAIK:n graafisen opiskelijoilta oman harrastuksen varaan. Olin syksyllä Kuvataideakatemian järjestämässä näyttelyssä. Jollakulla tekijällä oli kollaasimaisissa töissään osana itse piirrettyjä supersankareita ja vapaapainijoita. Selvästi realismiin oli pyritty, anatomia oli kuitenkin aivan vinksallaan. Sitä myöten meni pilalle koko taulut. Voi olla ettei tilanne ole ihan niin synkkä kuin tästä saattaisi olettaa, toivon että ei. Tietenkään en ole sitä mieltä, että ilmaisuvoimaa pitäisi ylenkatsoa teknisen briljeerauksen kustannuksella, mutta on ihan hyvä opiskella missä on peukalo jne. Ja kyllä sen epäonnistuneelta tuntuvan piirroksen saa heittää nurkkaan ja aloittaa alusta, se on joskus ihan hyväksi.
-
Jyrki kiteytti kaiken sen mitä en itse osannut pukea sanoiksi! Tekninen osaaminen (ja sen harjoittelu) kunniaan! Barrikaadeille!
-
Ihminen joka ajattelee noin, jakelee kyllä virtuoosi-sanaa todella köykäisin perustein. Tai sitten ei vain tiedä mitään.
Ööh. Oletpas varma asiastasi :-) Totta kai klassista musiikkia tosissaan opiskelevat ihmiset opiskelevat myös tulkintaa. Mutta kyllä ihan asiasta jotain tietävät ihmiset voivat esim. sanoa, että joku on keskittynyt virtuositeettiin tulkinnan kustannuksella. Mistä tietysti seuraa, että suuri tulkitsija voi olla ilman suurta teknistä taituruutta.
Termiä käytetään tietysti hyvin tulkinnanvaraisesti, mutta tämä puhtaaseen tekniseen taituruuteen keskittyvä on se yleisin tulkinta minkä tiedän. (Tulkinnanvaraisuudesta eräs hyvä esimerkki on wikipedia-artikkelin (http://en.wikipedia.org/wiki/Virtuoso) keskusteluosio.)
Vähän meinaa välillä olla sellainen olo, että Suomessa kuvataiteen alalla ilmaisun voima korostuu yli kaiken ja teknistä "virtuositeettia" ylenkatsotaan.
Olen ymmärtänyt että tämä ongelma on kiusannut koko länsimaista taidetta jostain 50-luvulta saakka... Jos joku on panostanut asiaan, motivaatio siihen on ilmeisesti tullut ihan omasta takaa.
-
Toista on meillä kuvataiteessa: missäpä Suomessa saisit oikein perusteellista koulutusta klassiseen piirustus- ja/tai maalaustaiteen tekniikkaan?
Ehkä sille ei ole enää löytynyt kysyntää. Atskissa piirrettiin maalauksenope Lukinin opiskeluaikana kuulemma pelkkiä kipsipystejä hiilellä ainakin vuosi ennen kuin ruvettiin tekemään taidetta. Venäläisissä taidekouluissa klassista piirtämistä voi opiskella yhä - ja jaksojen alussa Limingan taidekoulussa. Mutta mihin sitä tolkuttomasti tarvitsee?
Ehkä ajatellaan että otan valokuvan, fotosoppaan se mieleisekseni ja käytän aikani hyödyllisempien taitojen opiskeluun.
Ja asioista puhuttaessa termistö on ympäripyöreää subjektiivista huttua, joka voi tarkoittaa oikeastaan mitä vain. Minä olen eri taidekouluissa saanut piirustustunneilla sellaisia palautekommentteja kuin "hyvä rytmi", "hyvä liike" ja - tietysti myös klassikko - "kivat värit". Mutta mitä ne sitten tarkkaan ottaen tarkoittavat ja miten ne auttavat minua esim. oppimaan piirtämään mustekynällä suoran viivan?
Olet saanut myönteistä palautetta. Entä sanottiinko koskaan että rytmisi on poukkoileva koska et sommittele massoja, suhteita ja suuntia, ettei kuvassasi ole aiheeseen liittyvää liikettä vaan se on perustelemattoman symmetrian takia jämähtänyt tai että väriesi keskinäiset osuudet ja sijoittelu kuva-alalla toimivat epätarkoituksenmukaisesti päämäärääsi nähden? Jos ei, olet vain liian hyvä eikä sinua tarvitse neuvoa. Tai kuvasta on hankala puhua sanoin.
Tai sitten ope noudattaa viisasta linjaa ettei kiinnitä huomiota virheisiin, jottei tekijä kävelisi ulos harrastuksestaan, kun hän myönteisestä, mitäänsanomattomasta palautteesta innostuu jatkamaan ja osaa itse silmän kehittyessä korjata virheensä.
On opiskelijoita jotka vaativat saada tietää miten tämä kuva piirretään oikein. Ikään kuin opettajan pitäisi opiskelijan puolesta tehdä malli jonka tämä kopsaa ja sitten "osaa". Samat tyypit pysyvät poissa krokiipiirrustuksesta eivätkä malta katsoa mallia miten käsi piirretään vaikka heillä on kaksi semmoista ranteen jatkeena.
-
Olen ymmärtänyt että tämä ongelma on kiusannut koko länsimaista taidetta jostain 50-luvulta saakka... Jos joku on panostanut asiaan, motivaatio siihen on ilmeisesti tullut ihan omasta takaa.
Tuntuu, että insinöörien ja merkonomien kansoittamissa yhteiskunnissa kulttuurin ja taiteen tekijät eristetään koko ajan kauemmaksi omaan kastiinsa. Sitä ei auta yhtään se, että monet nuoret yksilöt, jotka vierastavat "oikeiden ammattien" vaatimaa teoriatiedon ja vakiintuneiden tapojen opettelua, hakeutuvat enemmän taiteen pariin ja kuvittelevat että ilmaisunvapaus ja omaäänisyys kaiken voittaa.
Yhtäältä mestari-kisälli -kulttuuri, konkreettinen tai henkinen, näyttää vähenevän. Mutta toisaalta "oikeista" esikuvista ei voida olla varsinkaan kuvataiteen (tai sarjakuvan sen puoleen) alalla mitenkään yksimielisiä. Oppilaitokset eivät nykyään voi laittaa yhtä virtuositeettia toisen edelle tai ne menettäisivät oppilaansa. Jokaisen on joka tapauksessa itse löydettävä mestarinsa, asetettava tavoitteet, luotava säännöt.
Olipa taitotaso mitä vain, olennaisin ominaisuus on tunnistaa omat puutteet ja vahvuudet ja kehittää itseään niiden mukaan.
-
Tai sitten ope noudattaa viisasta linjaa ettei kiinnitä huomiota virheisiin, jottei tekijä kävelisi ulos harrastuksestaan, kun hän myönteisestä, mitäänsanomattomasta palautteesta innostuu jatkamaan ja osaa itse silmän kehittyessä korjata virheensä.
Hämmentävä mielipide, mielestäni. Osaavat ne kaveritkin, kollegat ja oma perhe ihquttaa. Opettajaa tarvitaan nimenomaan osoittamaan virheitä, neuvomaan ja kehittämään tekijän omaa silmää.
Olipa taitotaso mitä vain, olennaisin ominaisuus on tunnistaa omat puutteet ja vahvuudet ja kehittää itseään niiden mukaan.
Ja juuri tähän tarvitaan opettajaa.
Mitä muuten tapahtui vanhalle totuudelle ”säännöt kannattaa hallita ennenkuin niitä ruvetaan rikkomaan”? Fossiilia, vai?
-
Suosittelen muuten lukemaan McCloudin "Making Comics". Hyvän sarjakuvan tekemiseen on sääntönsä ja työkalunsa. Ne voi esittää selkeästi, oppia ja harjoitella. Ei se mitään salatiedettä ole. Jos piirtäjä ei osaa puhaltaa henkeä kuviinsa, ei siinä ole kyse liiallisesta virtuositeetista vaan päinvastoin: se tärkeä piirustustaidon osa-alue on siltä piirtäjältä hukassa.
Totta varmaan tuokin, mitä Keijo sanoi: ihmisruumiin piirtämistä voi harjoitella ilman kurssejakin. Ei muuta kuin itse tai kämppis munasilleen ja piirtämään!
-
Mitä muuten tapahtui vanhalle totuudelle ”säännöt kannattaa hallita ennenkuin niitä ruvetaan rikkomaan”? Fossiilia, vai?
Ei se ole fossiilia, vaikka hieman kivettynyt totuus onkin. Pitää muistaa ettei kannata ruveta odottamaan päivää, jolloin voi sanoa: "nyt osaan kaiken opittavissa olevan, voin alkaa luoda uutta". Vanhan oppiminen ja uuden luominen kulkevat lopulta hyvin käsi kädessä, kun tiedostaa mitä tekee ja mihin pyrkii. Siihen pitää varautua että huteja tulee, mutta toisinaan myös onnistumisia.
Alkuperäiseen aiheeseen sen verran vastausta, että ei virtuositeetti ole sinänsä itseisarvo sarjakuvassa tai missään muussakaan. Enemmän vaakakupissa painaa teoksesta läpi paistava intohimo ja omistautuneisuus kuin puhdas tekninen osaaminen. Tekninen taituruus auttaa kyllä kirkastamaan teoksen olennaisen sisällön, mutta väärin kohdistettu briljeeraus voi sen pilata. Virtuoosimaisten piirtäjien tai kirjoittajien tai yleispätevien sarjakuvailijoiden töistä löytyy aina myös virheitä, jos niitä alkaa etsiä.
-
Minusta intohimo ja omistautuneisuus eivät riitä. Ne ovat välttämättömiä edellytyksiä hyvälle sarjakuvalle, mutteivät riittäviä. Luulen että maailman sarjiskustantajat saavat nähdä päivittäin roiman nivaskan tekijälleen elintärkeitä, täysin epäonnistuneita sarjiksia. Pitää osata kertoa.
-
Minusta intohimo ja omistautuneisuus eivät riitä. Ne ovat välttämättömiä edellytyksiä hyvälle sarjakuvalle, mutteivät riittäviä. Luulen että maailman sarjiskustantajat saavat nähdä päivittäin roiman nivaskan tekijälleen elintärkeitä, täysin epäonnistuneita sarjiksia. Pitää osata kertoa.
Jees. Kyllä minustakin piirtämistaitonsa ja sarjallisen ilmaisunsa harjaannuttaminen ovat keskeinen osa sarjakuvantekijän ammattitaidon kehittämistä. Kaikkien ei tarvitse olla piirtäjinä virtuooseja -onhan näitä Scott Adamseja. Mutta jos lähdetään sitä linjaa oikein porukalla seuraamaan että pitkälle kehitetyt piirustustaidot ovat tarpeettomia on siinä riskinä sarjakuvan yksipuolistuminen.
-
Opettajaa tarvitaan nimenomaan osoittamaan virheitä, neuvomaan ja kehittämään tekijän omaa silmää.
Ja juuri tähän tarvitaan opettajaa.
Mitä muuten tapahtui vanhalle totuudelle ”säännöt kannattaa hallita ennenkuin niitä ruvetaan rikkomaan”? Fossiilia, vai?
Meijjän sarjisopekurssilla puhuttiin Rojun kanssa, että ainakaan meidän polvi ei osaa kieliä kun koulussa kiinnitettiin huomio vain virheisiin.
Silmää voi toinen auttaa kehittämään yhtä paljon kuin ajamaan polkupyörää.
Toisaalta sääntöjä ei ole. On käytänteitä. Ei voi siis olla virheitä, vaan totutusta poikkeavaa suorittamista.
Jotta sarjakuvapiirtäjän työ toimisi, lukijan pitää haluta ja osata lukea se. Siksi noudatetaan yhteisesti tuttuja muotoja, ja persoonallinen ilmaisu syntyy kun niistä sopivasti poiketaan. Eri yleisöt sietävät eri määriä poikkeamisia.
-
Meijjän sarjisopekurssilla puhuttiin Rojun kanssa, että ainakaan meidän polvi ei osaa kieliä kun koulussa kiinnitettiin huomio vain virheisiin.
Silmää voi toinen auttaa kehittämään yhtä paljon kuin ajamaan polkupyörää.
Huoh... väsyttää tuo (lähes) aikuisien kohteleminen lapsena; virheistä ei voi huomauttaa eikä muutenkaan toimia opettajana kun se saattaa kahlita luovuutta.
Kehu kasvattaa muttei kukaan pelkällä päänsilittelyllä kehity.
-
Kehu kasvattaa muttei kukaan pelkällä päänsilittelyllä kehity.
Joo. Opiskelun tärkeimpiä hyötyjä on että saa ottaa vastaan asiantuntevaa, asiallista kritiikkiä ja oppii analysoimaan omien ja muiden tekemisiä. Hyvän opettajan kanssa voi olla myös rakentavasti eri mieltä asioista, omia näkemyksiä kun pitää oppia selittämään.
Toisaalta sääntöjä ei ole. On käytänteitä. Ei voi siis olla virheitä, vaan totutusta poikkeavaa suorittamista.
Sarjakuvantekeminen on valtaosin tarinankertomista, ja tarinoita voi kertoa yksinkertaisesti väärin.
-
Tekninen taituruus auttaa kyllä kirkastamaan teoksen olennaisen sisällön, mutta väärin kohdistettu briljeeraus voi sen pilata.
Hmmm... Kerronnan monimutkaisuudella tai tekstin koukeroisuudella ("kirjallisuudella") voin kyllä mahdollisesti kuvitella sarjakuvan pilaantuvan - mutta piirrosten suhteen en pysty kyllä kuvittelemaan sellaista. Siis on olemassa sarjakuvia, joissa ei hienojen kuvien LISÄKSI ole mitään muuta sisältöä (niin kuin energia ei olisi riittänyt enää mihinkään muuhun), mutta en kyllä keksi mitään, missä ne hienot kuvat suoranaisesti olisivat VAHINGOKSI. Siis että "joo, kyllä tää olis vielä parempi jos tää ei olis näin hyvin piirretty". Voitko nimetä jonkun esimerkin?
JANNE T: Piirroksen liiallisen pelkistämisen riskit: Hassua, juuri samasta asiasta yritin keskustella Ville Rannan kanssa viime sarjisfestareilla: Itse tarkoitin lähinnä juuri sanomalehtisarjakuvia ja sanoin, että jos kaikki kuvat ovat täysin minimalistisia, ne ennen pitkää käyvät kokonaan tarpeettomiksi - ja silloin voivat vaarantaa koko ilmaisumuodon tulevaisuuden (koska miksi ylipäätään julkaista sarjakuvia, jos niillä kuvilla ei ole enää mitään merkitystä).
Mutta Ville taisi ymmärtää sen henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi hänen työtapaansa vastaan (mitä se ei suinkaan ollut), koska sydämmistyi kuittailemaan asiasta sarjakuvablogissaan...
KEIJO: Jos piirtää esim. elävää mallia tai maisemaa, siis yksinkertaisesti koittaa treenata silmän ja käden koordinaatiota (mistä piirtämisessä kuitenkin pohjimmiltaan on kysymys), niin silloin voidaan päästä asioihin jotka yksinkertaisesti ovat oikein tai väärin. Joko kuva on kohteensa näköinen tai ei ole. Siinä voidaan viiva viivalta katsoa, että ovatko ne oikeassa paikassa. Ei, malli ei ole noin lihava/laiha/pitkä/lyhyt, tuon viivan ei pitäisi olla tuossa kohtaa vaan pikkuisen enemmän täällä päin. Tuo viiva on hieman väärässä kulmassa.
Niiltä osin kun kuva ei ole näköinen, pitää koittaa osata katsoa, havainnoida vielä vaan tarkemmin. Sillä tavalla piirustustekniikka oikeasti kehittyy. Itse esim. kerran olin piirtämässä - kyllä vain - hiilellä kipsitorsoa, enkä millään saanut hahmon oikeaa kylkeä menemään oikein. Jokin muodossa, massassa oli pielessä, mutta en vain millään meinannut keksiä että mitä. Voi sitä ahaa-elämystä, kun ratkaisu oikean kyljen ongelmaan löytyikin viivasta, joka oli väärin vasemman puolen niskassa. Se oli saanut asennon näyttämään väärältä ihan toisella puolella piirrosta!
(Olen ollut tällaisella piirustuskurssilla kerran elämässäni - valitettavasti vain vähän aikaa - ja lämmöllä muistelen edelleen, että se onkin ollut ainoaa oikeasti hyödyllistä saamaani piirrosopetusta).
-
Muistan syksyllä kuunnelleeni Tukiaisen haatattelua jossa hän painotti omassa opetuksessaan ja tekemisessään esimerkiksi vahvan teknisen piirustus taidon tärkeyttää.
Yleisö heräsi siinävaiheessa horroksesta. Miten voidaan vaatia jossain sarjakuvanteossa tuollaista. Kahlita nyt luovuutta ja omaa tyyliä!
Onko piirustus taito liikaa pyydettyä Taikin opiskelijoilta?
Vahvemmin olen uskaltanut itse kritisoida sarjakuvakurssieni oppilaita jos heillä on minusta selkeästi itsetunto kohdallaan.
Tavallisissa koululuokissa kuvis tunnit ovat yleensä painajaismaisia ja ala-kouluissa on enemmänkin huolissaan lapsen itsetunnosta, kuin tehtävän suorittamisesta.
Näin eivät tosin kaikki (musta) ajattele.
Mulla on pinttynyt mieleen erään opiskelijaharjoittelijan toistuva mäkätys kolmasluokkalaisen väärästä siveltimen otteesta! Lapsi ei millään osannut ottaa oikealla tavalla siveltimeen vesiväriä. Siis kyseessä on ensimmäinen tutustuminen koko vesiväreihin ja niiden sekoittamiseen!
Pahimman traumathan saadaan ala-koulunpuolella...
Olempa taas aiheessa. Virtuoosimainen piirtäjästä minulle tulee ensi mieleen tuollaiset pelottavat valokuvantarkasti piirätävät ihmiset. Kuten on todettu piirtäminen lähtee ympäristön tallentamisesta. Giraud ja moni muu käytää referenssikuvia, silti hän on erittäin häikäisevä piirtäjä.
Kuvituksen pitäisi kuintekin olla alisteinen itse sarjakuvakerronnalle. Valitaan tyyli ja väline sopivaksi tarinalle.
Giraud/Mobeuksen teoksista huomaa tämänkin. Siltikin Giraud tekee yhtä häikäisevää jälkeä. Niin tarinankerronnalla kun kuvituksella.
-
Tätä mietin jo silloin natiaisena kun ostin ensimmäiset Heavy Metalit. Amerikkalaiset tekivät epäsarjakuvaa jossa oli naurettavan kitsejä kokosivun maalauksia jotka ei kertonut mistään mitään, Moebiuksen ja Cazan samantapaiset egotrippailut ei ärsyttäneet ollenkaan yhtä paljon kun ne näytti osaavansa tehdä myös oikeita sarjakuvia. Amerikkalaisista pidin Corbenista aivan älyttömästi koska se oli virtuoosi omassa lajissaan mutta ne oli selkeästi sarjakuvia eikä sen egoilua.
Tardi varmaan osaisi piirtää mitä vaan mutta on valinnut sen rujon tyylinsä, se on vaan niin perkeleen hyvä
-
Tätä mietin jo silloin natiaisena kun ostin ensimmäiset Heavy Metalit. Amerikkalaiset tekivät epäsarjakuvaa jossa oli naurettavan kitsejä kokosivun maalauksia jotka ei kertonut mistään mitään, Moebiuksen ja Cazan samantapaiset egotrippailut ei ärsyttäneet ollenkaan yhtä paljon kun ne näytti osaavansa tehdä myös oikeita sarjakuvia. <snip>
Tätä Heavy Metalin ja Metal Hurlantin eroa (http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?topic=7049.msg161145#msg161145) on Moebius itsekin kommentoinut.
Rich Corbenin juuret olivat undergroundissa, ja vaikka kaveri on maailman parhaita sarjakuvataiteilijoita, ei hänen tyylinsä massoille näytä maistuvan. Tosin on hän silloin tällöin päässyt tulkitsemaan mainstreamia, kuten vaikkapa Teini-ikäisiä mutanttininjakilppareita. Silloin kyllä tulee aina tunne, että Corben on aivan väärässä ympäristössä. Warrenin kauhusarjakuviin (Creepy, Eerie) hän teki aivan loistavia 8-sivun horror-oopperoita.
Creepy oli filosofisella tasolla jenkkien Metal Hurlant!
-
Vainio puhuu jälleen paljon, mutta asiaa. Ei mullekaan tule mieleen, että liian hyvä kuvitus olisi syönyt jonkun sarjakuvan tehoja. Ei piirustuksen ja sarjakuvallisen kerronnan taitoja ja lainalaisuuksia ole tutkittu tekijöiden kiusaamiseksi ja lannistamiseksi: ne auttavat saamaan sanomansa ja ne päässä olevat kuvat paperille halutussa muodossa. Kun tietää mitä tekee, tekeminen ei muutu tuskallisemmaksi vaan helpottuu.
Keijon kanssa olen eri mieltä siitä, etteikö virheitä olisi. Tekijä voi rikkoa totuttuja sääntöjä uutta luovasti, useimmiten virheet kuitenkin vain häiritsevät ja pilaavat sitä, mitä tekijä haluaa tehdä. En tarkoita pelkkää piirustuksen "hienoutta", sanoma (jos sellaista on) ja ilmaisun voimakkuus voivat kärsiä näistä virheistä. Sitäpaitsi aika monet Suomessa haluavat tehdä genresarjakuvia rikkomatta sen kummemmin totuttuja tapoja. Suotakoon se heitillen.
-
-- en kyllä keksi mitään, missä ne hienot kuvat suoranaisesti olisivat VAHINGOKSI. Siis että "joo, kyllä tää olis vielä parempi jos tää ei olis näin hyvin piirretty". Voitko nimetä jonkun esimerkin?
En osaa suoralta kädeltä sanoa esimerkkiä. Kuvittelin sellaisen tilanteen jossa sinänsä hieno taide ei enää tue kerrontaa, on keskitytty tekemään hieno kuva esim. jatkuvuuden tai sivusommittelun kustannuksella. Vikana ei ole siis "liian hyvä" piirros, vaan että sen tekeminen on vienyt tekijän huomion ja muu on unohtunut/jätetty tietoisesti toisarvoiseksi. Siksi sanoin "väärin kohdistettu briljeeraus".
-
En osaa suoralta kädeltä sanoa esimerkkiä. Kuvittelin sellaisen tilanteen jossa sinänsä hieno taide ei enää tue kerrontaa, on keskitytty tekemään hieno kuva esim. jatkuvuuden tai sivusommittelun kustannuksella. Vikana ei ole siis "liian hyvä" piirros, vaan että sen tekeminen on vienyt tekijän huomion ja muu on unohtunut/jätetty tietoisesti toisarvoiseksi. Siksi sanoin "väärin kohdistettu briljeeraus".
Mutta ongelmanahan ei tällöin ole liika virtuositeetti vaan puutteellinen sarjakuvallisen kerronnan taito.
Itse näkisin asian näin, että sarjaKUVA on nimenomaan kuvallista kerrontaa, ei käsikirjoituksen kuvittamista. Jos tekniset taidot ovat vähäiset jää lopputulos kokonaisuutena pakostakin aika ankeaksi vaikka itse idea olisikin loistava.
No joo, meni vähän saman toistamiseksi tämä kommenttini... ::)
-
Huoh... väsyttää tuo (lähes) aikuisien kohteleminen lapsena; virheistä ei voi huomauttaa eikä muutenkaan toimia opettajana kun se saattaa kahlita luovuutta.
Kehu kasvattaa muttei kukaan pelkällä päänsilittelyllä kehity.
Lapsena kohteleminen? Päänsilittely? >:( Voi jeesus, kun muistutan siitä että lannistaminen tehoaa kaiken ikäisiin: jos kiinnität huomiota vain virheisiin (kuten esimerkissäni minun kouluni kaikkien kieltenopetus teki), ei voi kokea opinalaa myönteisesti, ilon ja onnistumisen maailmana.
Sulla on vähä opekeskeinen näkökulma. Ei opettajat mitään opeta, ne järjestää mahdollisuudet oppimiseen. Yksi elementti on oppimisilmapiirin pitäminen myönteisenä. On minultakin kävellyt opiskelijoita hevon kuuseen kun en ole osannut tuommoista ilmapiiriä aikaansaada. Ja syy on silloin minun.
"Vain itseoppineet on oppineita, muut on opetettuja" pätee, eikä opetettuja apinoita tarvita sarjakuva-alallakaan. Kun en tyrkytä käsityksiäni, opiskelijat löytää oikeasti omaperäisiä, ennen näkemättömiäkin ratkaisuja.
JYRKI:
Jos piirtää esim. elävää mallia tai maisemaa, siis yksinkertaisesti koittaa treenata silmän ja käden koordinaatiota (mistä piirtämisessä kuitenkin pohjimmiltaan on kysymys), niin silloin voidaan päästä asioihin jotka yksinkertaisesti ovat oikein tai väärin.
Eipä. Jos innostuu venyttelemään suhteita mielialansa suuntaan, jättämään jotain pois ja lisäämäänkin jotain, kysymys ei ole virheestä, vaan juuri siitä mitä taiteessa tehdään. Otetaan todellisuus lähtökohdaksi ja esitetään se omien suodatinten läpi.
Järjestelmällinen jäljentäminen on järjestelmällistä jäljentämistä josta ei synny kuin kopioita. Ironista lienee että mitä taitavampi jäljentäjä, sitä vähemmän jäljennös erottuu toisen taitavan jäljentäjän työstä. Aukea.netissä parhaat pisteet sai totaalisen turhat lyijykynäpiirrokset, joiden tuottaminen oli "viruoottista" mutta koneellista.
Mutta ptruu takasi. Kun keskittyy pelkkään kopioimiseen, saa rohkaisevia tuloksia: kas, minähän osaan piirtää! Ei se pahitteeksi ole kunhan ei jää koukkuun. Muuten suosin krokiita jossa vain merkitään muistiin.
O.K.
Totta. Tarinoita voi kertoa väärin siten, että se ei mene perille niin kuin on tarkoitettu. Näin voi käydä vaikka tarina olisi virtuoosimaisesti piirretty. Tarina voi myös mennä perille vaikka se olisi "väärin" piirretty.
Muistan ärsyyntyneeni Jyrki Heikkisen sarjakuvasta. Kuvissa oli paljon yksityiskohtia joita en kyennyt tunnistamaan tarkoittamikseen esineiksi. Kuitenkin sarjakuvan muutenkin vaikeahko unenomainen tunnelma edellytti kuvan tarkkaa lukemista. Piirräntä ei sinänsä ollut huonoa, mutta lukutapahtuma häiriintyi kun kaikkea ei ymmärtänyt, ja kirja jätti aika yhdentekevän jälkimaun.
-
Kyllä Jyrki Heikkinen nyt masentui. menne ja heittää vielä pensselin nurkkaan.
Aiai.
EDIT:
Kävin Taideteollisen korkeakoulun koulutuskeskuksen graafista linjaa kuusi vuotta.
Olisi ollut ihan kiva,jos edes muutamia keskeisiä kuvitustekniikoita olisi opetettu. Edes ihan vaan perusteet. tai sommittelusta tai mistään. Tai jos opettajat olisivat olleet edes paikalla.
Tuntuu hassulta (ja katkeraltakin), että tarvii netistä ja kirjoista etsiä vastauksia asioihin, jotka olisi voitu opettaa parilla luennolla.
Enkä ole ainoa joka näin opinahjostamme ajattelee. Paska paikka.
Ja oli ihan sikavaikea päästä: reilu 200 hakijaa, 8 pääsi sisään.
-
Kyllä Jyrki Heikkinen nyt masentui. menne ja heittää vielä pensselin nurkkaan.
Aiai.
EDIT:
Kävin Taideteollisen korkeakoulun koulutuskeskuksen graafista linjaa kuusi vuotta.
Olisi ollut ihan kiva,jos edes muutamia keskeisiä kuvitustekniikoita olisi opetettu. Edes ihan vaan perusteet. tai sommittelusta tai mistään. Tai jos opettajat olisivat olleet edes paikalla.
Tuntuu hassulta (ja katkeraltakin), että tarvii netistä ja kirjoista etsiä vastauksia asioihin, jotka olisi voitu opettaa parilla luennolla.
Enkä ole ainoa joka näin opinahjostamme ajattelee. Paska paikka.
Ja oli ihan sikavaikea päästä: reilu 200 hakijaa, 8 pääsi sisään.
Kutsun Jyrkin kylään niin se pääsee runttaamaan mun runoni, kyllä se leppyy.
Tuosta on kuultu usein: Taikin opettajat ei opeta.
-
Sulla on vähä opekeskeinen näkökulma. Ei opettajat mitään opeta, ne järjestää mahdollisuudet oppimiseen.
huh huh!
Mun mutsi oli äidinkielen opettaja. Sen oppilaista noin puolet aina kustakin ikäluokasta kirjoitti laudaturin. Ja voin sanoa, että kyllä se niitä ihan opetti. Takoi kielioppia päähän jne... (Suomessa kuvalliseen alan koulutuksessa taitaa tuo kielioppi unohtua, sanotaan vaan että pankaa niitä sanoja omaperäisesti peräkkäin)
Kyllä ihan muut tahot järjesti ne oppimismahdollisuudet oppilaille.
-
Lapsena kohteleminen? Päänsilittely? >:( Voi jeesus, kun muistutan siitä että lannistaminen tehoaa kaiken ikäisiin: jos kiinnität huomiota vain virheisiin (kuten esimerkissäni minun kouluni kaikkien kieltenopetus teki), ei voi kokea opinalaa myönteisesti, ilon ja onnistumisen maailmana.
No jos opettaja sitten vaikka antaisi tasapuolisesti palautetta sekä virheistä että onnistumisista, ehkä jopa niitä onnistumisia painottaen?
-
Kävin Taideteollisen korkeakoulun koulutuskeskuksen graafista linjaa kuusi vuotta.
Olisi ollut ihan kiva,jos edes muutamia keskeisiä kuvitustekniikoita olisi opetettu. Edes ihan vaan perusteet. tai sommittelusta tai mistään.
Masentavaa luettavaa. Jos tällaisia asioita ei osaa, graafikkona (tai sarjakuvapiirtäjänä tms.) toimiminen reaalimaailmassa on vaikeampaa. Jos mainostoimiston setä vaatii, että kuvassa pitää olla enemmän jäntevyyttä tms., niin netistäkö niitä sommittelun perusteita pitää sitten kiireessä alkaa hakemaan? Ovatko opiskelijat tosiaan niin herkkiä astioita, että persoonallinen ilmaisukyky särkyy heti kun altistutaan viimeisten satojen vuosien aikana opituille kuvantekemisen periaattelle? Ihmisten aliarvioimista, sanon mie.
-
Nyt alkaa vituttamaan koko touhu. Kekkosajan tasapäistämisestä jolloin kaikista yritettiin tehdä Brezneviä tyhmempiä ja ikävämpiä ihmisiä ollaan menty sitten vastakkaiseen ääripäähän. Minulla on kaksi mukulaa joita aion kannustaa ikinä mitä ne nyt pitää hauskana (kun ne on tyttö ja poika niin edelleen vedän rajan niihin sukurutsauksiin ja kansantansseihin) mutta en väitä ettei kannattaisi hankkia jotain oikeaa duunia jos maalauksessa ei perspektiivit ja anatomiat suju tai dreijauksessa ruukku näyttää hyvistä yrityksistä huolimatta lehmän vitulle. Ikinä en silti sano että lopettakaa kun olette niin lahjattomia. Miksei Suomessa ole näissä asioissa kuin on/off-nappula kun siellä välimaastossa on tilaa?
-
Miksei Suomessa ole näissä asioissa kuin on/off-nappula kun siellä välimaastossa on tilaa?
Asiaa!
-
Toden totta pitää olla aika laiska jos huomaa ettei koulutus vastaa kriteerejä niin paukkii vaikka sitten sinne kirjastoon josta löytyy paljon kirjoja perspektiivistä, sommittelusta, anatomiasta ja piirtämisestä yleensä.
Koulutuksen tasolle harvoin voi mitään, mutta laiskuuden voi parantaa!
Mitäs ikävää siinä on.
Ei tule virtuoosi jos ei itse tee hommia.
Ja kyllä pitää näkyä, tai ainakin sen tavoittelu. Annetaanhan kaikki 110%.
-
Kyllä virtuoosimaisen osamisen eteen saa tehdä ihan tarpeeksi töitä ihan itsekin, vaikka siellä taidekoulussa olisi jotain opetetttukin.
Ei voi tulla virtuoosimaista insinööriä, jos sen pitää aloittaa pyörän uudelleen keksimisestä.
-
Pakko kysyä asian vierestä, mikä oli kyseisen lukion sisäänpääsykeskiarvo. Ei ole tarkoitus vähätellä äitisi tekemää työtä, mutta oppilaiden lähtötasokin vaikuttaa melkoisesti yo-kirjoitusten tuloksiin.
Joo, hyvä kouluhan se oli,Kauniaisissa. Mutta ei mamma onnistunut sentään vissiinkään kovin montaa kahjakkuutta täysin pilaamaankaan.
Ja näin sivusta seuranneena, ei ne oppilaat ihan ittestään tuntuneet oppivan.
-
huh huh!
Mun mutsi oli äidinkielen opettaja. Sen oppilaista noin puolet aina kustakin ikäluokasta kirjoitti laudaturin. Ja voin sanoa, että kyllä se niitä ihan opetti. Takoi kielioppia päähän jne... (Suomessa kuvalliseen alan koulutuksessa taitaa tuo kielioppi unohtua, sanotaan vaan että pankaa niitä sanoja omaperäisesti peräkkäin)
Kyllä ihan muut tahot järjesti ne oppimismahdollisuudet oppilaille.
Kyllä on todella vaikeaa keskustella foorumeilla.
???
En rupea käsittelemään äidinkielenopetuksen ja taideopetuksen eroja. Pyrin sen sijaan torjumaan sarjakuvaopiskelijoilta taipumusta laatia yhä kouluaineita.
-
Joo, hyvä kouluhan se oli,Kauniaisissa.
Hähähä, Grankulla, ruotsinkielinen vitsi joka ei naurata ketään. Olen opiskellut tuolla
http://www.akatemia.org/info/index.html
Sellainen opettaa vihaamaan sekä porvareita että porvaridemareita jotka esittää olevansa köyhän asialla. Asiallinen koulu jos haluatte lapsistanne anarkisteja
-
Kyllä on todella vaikeaa keskustella foorumeilla.
???
Miten niin? Keskustelua on syntynyt jo monta sivua. Paljon hyviä argumentteja on heitetty virtuositeetin puolesta, eikä niitä juurikaan ole onnistuttu kumoamaan.
-
??? Minusta tässä on ollut konsensus koko ajan, on mukava lukea virtuoosin piirtämää sarjakuvaa jos siinä on se tarinapuoli edes jollain lailla kondiksessa
-
Kyllä kyllä kyllä, taiteilijan on itse omassa päässään opittava asiat jotta ne todella osaa, joo joo joo, opettaja eikä kukaan mukaan ei sitä tietoa itsestään oppilaan päähän kaada, eikä kuuluisa koulu tee ketään sinällään autuaaksi. Mutta kai koulun sentään kuuluisi olla se paikka, missä tämä tieto olisi halukkaille tarjolla, niin että ne jotka haluaisivat itse omassa päässään oppia, voisivat sen vaivatta tehdä? Tarvitsematta penkoa turhautuneena internettia tai nippukaupalla tekniikkaopattaita joista saattaa olla jotain hyötyä (tai sitten useimmiten ei).
Kyllä minulla Tertsin tapaan on tuosta liiallisesta itseopiskeluun ajamisesta lähinnä turhautunut mieli. Totta kai taiteilija lopulta on työssään omillaan ja sen tarvitsee miettiä ja keksiä itse asioita, mutta väkisinkin tulee ajatelleeksi, että kun on tätä työtä sentään historiassa ennenkin tehty, ei sitä nyt ihan jokaista @#*&n asiaa sentään olisi jokaisen pakko alusta saakka itse yksinään pähkäillä, keksiä sitä pyörää uudestaan, kun tietää, että ne aiemmat polvet ovat tähän aikanaan jonkun ratkaisun jo keksineet, minä en vain tiedä mikä se on.
Että miten niitä vesivärejä oikein sekoitetaan, laitetaanko kuppiin vettä, johon laitetaan väriä, vai lutrataanko jonkinlaisella paletilla. (Johon tietysti tämä 'itse oppimisen' vastaus olisi että 'sähän voit tehdä sen ihan miten vain haluat'. Mikä tietysti on totta, mutta ei silti tarkoita, etteikö käytännössä olisi hyödyllistä ja ohimolohkon ylipainetta helpottavaa saada selville, mikä ratkaisu tässä asiassa on ennen havaittu toimivaksi!)
Minusta paljon helpompaa siihen omillaan pärjäämisen vaiheeseen olisi päästä - ja ainakin paljon paremmin eväin - kun saisi tukevamman alun siitä, mitä aiemmin on tehty.
Palaan siihen, mitä ketjun ensimmäisessä viestissäni sanoin: kyllä sitä tekniikkaa saa aika paljon hallussa olla, ennen kuin se vielä kenestäkään mitään aivotonta kopioija-robottia tekee. Ei asioiden harjoittelu ja osaaminen ole niin vaarallista!! Kuten joku jo mainitsikin, ei kyseessä ole mikään on/off-juttu, jos tingit vähänkin omaperäisyydestä olet heti ontto, persoonaton kone. Ei pidä paikkaansa!
Keijo: Kyllä vain, ammattitaiteilija muokkaa näkemäänsä silloinkin kun tekee ns. "näköistä" kuvaa, totta kai. Mutta, kuten edellä jo sanoin, paremmat välineet siihen mielestäni saa sillä jos opettelee ihan kiltisti aluksi myös sitä "kopiointia", eikä rupea tekemään tyylittelyä alusta alkaen.
Olen nähnyt tämän itse piirustustunneilla - ja oikeastaan se ehkä on johtanut osittain niihin ongelmiin, mistä tässä on valiteltu. Siis elävän mallin piirustustunneilla, joissa olisi mahdollista aiemmin kuvaamallani tavalla todella harjoittaa silmän ja käden koordinaatiota ja pyrkiä kuvaamaan mallia mahdollisimman tarkasti (se mielestäni on sellaisten kurssien tarkoitus), jotkut piirtävät vahvasti tyyliteltyjä kuvia alusta alkaen. Ei yritystäkään tehdä siitä tarkkaan näköistä. Mitä opettaja sellaisesta kuvasta sitten voi sanoa? Mitä oppilas sellaisesta voi oppia? Sellaisia kuvia se piirsi kurssin alussa, sellaisia se piirsi sen jälkeen. Kyllä siinäkin varmasti silmän ja käden koordinaatio paranee, mutta jonkinlainen oppimismahdollisuus menee silti mielestäni hukkaan.
-
Allekirjoitan kaiken Jyrkin sanoman. :)
Suomalaisen taidekoulutuksen filosofia hahmottui minulle kun menin vuodeksi Englantiin vaihto-opiskelemaan, ja täytin lukujärjestykseni kuvituskursseilla. ( Digitaalista ja perinteistä ). Hämmästyin suorastaan että huh! Täällähän pitää oikeasti puurtaa, kursseista ei pelkästään selittelemällä päässytkään läpi, että "tää on tarkotuksella tämmönen". Se oli kehittävä vuosi.
Toinen esimerkki tuli mieleen.. eräs amerikkalainen nainen oli firmassani töissä vähän aikaa ja hän piti myös joitain media-aiheisia kursseja Taikissa, ja hän hämmästeli suomalaisten taideopiskelijoiden herkkänahkaisuutta ja draamakuningatar -elkeitä, kun tärkeistä loppukritiikeistä säännönmukaisesti jää ainakin kolmasosa ellei puolet osanottajista ilmaantumatta. "Ahdistaa", "päätä särkee", "voinko mä suorittaa tän tekemällä jotain hommia myöhemmin kotona?" jne.
-
Ironista lienee että mitä taitavampi jäljentäjä, sitä vähemmän jäljennös erottuu toisen taitavan jäljentäjän työstä.
Tosta haluaisin sanoa, että vaikka tämä on sinänsä oivaltava kommentti, niin kyse ei mielestäni ole mistään suorasta janasta millä siirrytään voimakkaasta tulkinnasta fotorealistiseen kopioimiseen, ja missä voimakas tulkinta olisi automaattisesti taiteellisesti arvokkaampaa kuin fotorealismia lähestyvä tuotos. Itse nautin sarjakuvassa eniten kuvallisesta ilmaisusta, jossa lähestytään todellisuutta mutta ei orjallisesti kopioida sitä. (Mitä se kopionti toisaalta itse asiassa edes on, kyllähän sarjakuvapiirtäjä lähes aina kuitenkin piirtää omasta päästään jotain mitä ei ole olemassa.) Pidän siitä, että todellisuutta jotenkin hienovaraisesti väännetään oman tyylin mukaiseksi. Enkä näe että tämä olisi jotenkin vähemmän taiteellisesti arvokasta kuin mikä tahansa muukaan kuvauksen tapa.
Toinen seikka mitä tässä ei ole taidettu vielä käsitellä, on se että lukijat eivät usein tunnista teknisesti taitavaksi muuta kuin realismia lähestyvän piirrostavan. Esimerkiksi perspektiivin ja anatomian taitamus piiloutuu helposti muilta kuin (joiltakin) toisilta piirtäjiltä, jos piirtäjä on valinnut jonkun realismista poikkeavan tyylin. Eihän abstraktin taiteilijan välttämättä tarvitse olla täydellinen todellisuuden kopioija, mutta en oikein jaksa uskoa että suurta taiteellista ilmaisua voi edes syntyä ilman *jonkinlaista* raakaa teknistä taitoa. Jos jostakusta tulee suuri ilmaisija vailla juurikaan teknisiä opintoja, saattaisiko kyse kuitenkin olla siitä, että lahjakas yksinkertaisesti oppii helpommin? Tarpeeksi lahjakas ihminen omaksuu tietoa jopa melkein huomaamattaan.
Sitä olen joskus pohtinut, missä määrin tekninen taito ilmaisua kahlitsee. Harva oopperalaulaja osaa laulaa jazzia. Toisaalta historia tuntee jazzlaulajia, joiden tekninen taito ei varmasti ole hävinnyt keskiverto oopperalaulajalle (vaikkapa Sarah Vaughan). Eli ehkä oopperalaulajiksi yksinkertaisesti valikoituu ihmisiä, joista ei olisi tullut jazzlaulajia alun perinkään.
-
Toinen seikka mitä tässä ei ole taidettu vielä käsitellä, on se että lukijat eivät usein tunnista teknisesti taitavaksi muuta kuin realismia lähestyvän piirrostavan. Esimerkiksi perspektiivin ja anatomian taitamus piiloutuu helposti muilta kuin (joiltakin) toisilta piirtäjiltä, jos piirtäjä on valinnut jonkun realismista poikkeavan tyylin.
Tuli vaan mieleeni:
Watterson toi aikanaan meikäläisen silmien eteen ensimmäisenä hullut "väärät" perspektiivit. Silti sanoisin, että Lassi ja Leevi on "hyvin piirretty". Ei ehkä virtuoosimaisesti, mutta hyvin. Erittäin hyvin.
Mikähän erottaa ei-realistisessa tyylissä virtuoosipiirtäjän ja taviksen?
Jotenkin virtuositeettiin meikä vaatii yksityiskohtia ja taidon "piirtää ihan mitä vaan" hemmetin hyvin.
Ja jotenkin virtuoosin piirroksissa pitää näkyä tietoinen briljeeraus.
Esim. Piko ja Fantasio ei ole virtuoosimaisesti piirretty, Mustat sivut taas on. Mielestäni.
-
Jotenkin virtuositeettiin meikä vaatii yksityiskohtia ja taidon "piirtää ihan mitä vaan" hemmetin hyvin.
Ja jotenkin virtuoosin piirroksissa pitää näkyä tietoinen briljeeraus.
Kyllä virtuositeetti voi myös käydä ilmi minimalistisissa piirustuksissa, vrt maalaustaide jossa lahjakas taiteilija voi suunnitella ja säätää jotain hyvin yksinkertaiselta näyttävää teosta kuukausikaupalla.
Virtuositeetti laajemmin määritelty: valitun tyylilajin kaikkien keinojen lähestulkoon täydellistä hallitsemista ja niiden toteuttamista onnistuneesti käytännössä.
Virtuositeetista tulee lähinnä mieleen jotkut Joakim Pirisen yksittäiset sivut, esim. oksentavasta karhusta (albumissa Split Vision, ei tietääkseni julkaistu suomeksi, vain jotain yksittäisiä sivuja Suuri Kurpitsa-lehdessä).
-
Kyllä virtuositeetti voi myös käydä ilmi minimalistisissa piirustuksissa, vrt maalaustaide jossa lahjakas taiteilija voi suunnitella ja säätää jotain hyvin yksinkertaiselta näyttävää teosta kuukausikaupalla.
Ei kai tekemiseen käytetty aika merkitse virtuositeetissä yhtään mitään?
Muuten tuo esittämäsi määritelmä on tosi pätevä.
-
Esim. Piko ja Fantasio ei ole virtuoosimaisesti piirretty, Mustat sivut taas on. Mielestäni.
Jep. Virtuoosimainen piirtäjä tuo vain Mustissa sivuissa virtuoosimaisen tekniikkansa paremmin esille.
Ökpöä peesaan tässä keskustelussa. Mistä on lähtöisin ajatus, että tekninen taitavuus ilmenisi vain realismissa ja virtuoosimainen tekniikan hallinta tarkoittaisi siten vain fotorealismia? Järjetön ajatus. Ei kukaan varmaankaan kyseenalaista vaikkapa Uderzon teknistä taitavuutta. Tai Picasson, joka löysi ilmaisuvoimansa pitkän klassisen opiskelun kautta.
-
Mistä on lähtöisin ajatus, että tekninen taitavuus ilmenisi vain realismissa ja virtuoosimainen tekniikan hallinta tarkoittaisi siten vain fotorealismia?
Ei kait yhtikäs mistään tai keneltäkään, ei ainakaan tässä keskustelussa?
Scott McCloudin Sarjakuva, Näkymätön Taide-kirjassa oli se kolmio jota voi tässä yhteydessä muistella. Realistinen, ikoninen ja abstrakti ilmaisu ovat eri asioita - ja niiden välimaastoon mahtuu monenlaista kiinnostavaa.
-
Ei kait yhtikäs mistään tai keneltäkään, ei ainakaan tässä keskustelussa?
Ilmassa on ollut paljon keskustelua siitä, kuinka tekninen taito söisi persoonallista ilmaisua. Ja puhuttu tuosta klassisen opiskelun kirouksesta kun työt muistuttavat toisiaan. Vaan sehän on vain työvälinen jolla opetellaan hahmottamista, sommittelua jne. ja sitä voi sitten hyödyntää mihin vain, vaikka kuinka ilmaisullisesti :)
Scott McCloudin Sarjakuva, Näkymätön Taide-kirjassa oli se kolmio jota voi tässä yhteydessä muistella. Realistinen, ikoninen ja abstrakti ilmaisu ovat eri asioita - ja niiden välimaastoon mahtuu monenlaista kiinnostavaa.
Jep, niin mahtuu. Ja hyvä pelkistäminen vaatii teknistä taitavuuttaa siinä missä kaikki muukin kuvallinen ilmaiseminen.
-
Ilmassa on ollut paljon keskustelua siitä, kuinka tekninen taito söisi persoonallista ilmaisua.
Mielestäni tuo mielipide on lähtöisin sellaisilta taiteilijoilta joilta ei juuri löydy teknistä taitoa ja sitten pitää perustella miksi jälki on kökköä. Aina voi selittää jos ei osaa. Sopii kaikkiin taidemuotoihin.
Edelleenkään ei ole absoluuttista ihannetta johon kaikki taiteilijat pyrkivät joten teknisen taituruudele ei ole mitään absoluuttista mittaria millä voitaisiin asia määritellä.
Jos tekninen taituruus on plakkarissa pystyt varmasti ilmaisemaan paremmin itseäsi. Myös persoonallisesti.
Esimerkiksi itse en osaa juurikaan piirtää joten jos lähtisei piirtämään sarjakuvaa siitä tulisi mielesäni ihan totaalista tuubaa koska tekninen taito on halusessa. Ei siinä persoonallinen ilmaisu juuri auttaisi.
-
Mielestäni tuo mielipide on lähtöisin sellaisilta taiteilijoilta joilta ei juuri löydy teknistä taitoa ja sitten pitää perustella miksi jälki on kökköä. Aina voi selittää jos ei osaa. Sopii kaikkiin taidemuotoihin.
Hyvin totta.
Sinällään virtuositeetti ei tarkoita vaatimusta realismista.
Tekninen taito ei syö sinällään persoonallista ilmaisua, jos ei takaakaan onnistunutta lopputulosta.
On mahdollista tehdä teknisesti onnistunutta, täysin hengetöntä sarjakuvaa.
Mutta että tekninen osaaminen olisi lähtökohtaisesti haitta?
Toki niinhän se Comesilla ja Prattillakin oli.
Onneksi maailmaan mahtuu monenlaisia makuja.
-
Mutta että tekninen osaaminen olisi lähtökohtaisesti haitta?
Toki niinhän se Comesilla ja Prattillakin oli.
Siis tarkoitatko, että kyseisten herrojen tekninen osaaminen on sinun mielestäsi haitta heidän sarjakuvilleen? Mielenkiintoista...
-
Nyt pitäisi ehkä selventää,
1) onko kukaan tällä foorumilla kävijä sitä mieltä, että tekninen osaaminen on haitta sarjakuvantekijälle?
2) onko kukaan sitä mieltä, ettei sarjakuvan tekemisessä ole toimintatapoja ja lainalaisuuksia joita voisi opiskella ja opettaa?
vai väitteleekö täällä samaa mieltä olevat keskenään....
-
Nyt pitäisi ehkä selventää,
1) onko kukaan tällä foorumilla kävijä sitä mieltä, että tekninen osaaminen on haitta sarjakuvantekijälle?
2) onko kukaan sitä mieltä, ettei sarjakuvan tekemisessä ole toimintatapoja ja lainalaisuuksia joita voisi opiskella ja opettaa?
vai väitteleekö täällä samaa mieltä olevat keskenään....
Ehkä väittelyä syntyy väärinkäsityksistä, kun monimutkaisia asioita yritetään ilmaista muutaman virkkeen puheenvuoroilla.
1) Ongema voi ilmetä kun on tyytyväinen piirtämiseensä (joka on harjaantunutta) vaikka tyyli ei sovi sisältöön. Kun Kutilan kanssa tehtiin yhteistyötä, hänen teräväviivainen ja kylmähkö tyylinsä ei sopinut tietyntuntuisiin "kodikkaisiin" sisältöihin.
2) Olen huomannut että kannattaa opettaa "toimintatapoja ja lainalaisuuksia" sarjakuvaopiskelijoille, koska he silkkaa itsepäisyyttään tekevät päin vastoin kuin neuvotaan. Ne jotka noudattaa neuvoja, oppii hitaammin mutta hekin löytävät hiljalleen persoonallisen ilmaisun. Molempi parempi. Kunhan lopputulos toimii eli menee perille sinne minne tähdätty.
-
2) Olen huomannut että kannattaa opettaa "toimintatapoja ja lainalaisuuksia" sarjakuvaopiskelijoille, koska he silkkaa itsepäisyyttään tekevät päin vastoin kuin neuvotaan. Ne jotka noudattaa neuvoja, oppii hitaammin mutta hekin löytävät hiljalleen persoonallisen ilmaisun. Molempi parempi. Kunhan lopputulos toimii eli menee perille sinne minne tähdätty.
Tää on se kohta, jossa ainakin mulla herää hämmennys. Kuulostaa ihan siltä, kun olisi olemassa a)persoonallinen ilmaisu ja b)sarjakuvan tekemisen tekniikat, ja nämä sulkisivat toisensa jotenkin pois. Otetaan esimerkiksi puhekuplien sijoittelu, ajatus siitä että kannattaa sijoittaa ajallisesti ensin tuleva repliikki niin, että se luetaan ensin. Vaikka seuraavan repliikin vasemmalle puolelle. (huom. tää on puhtaasti esimerkki, älkää jääkö jauhamaan puhekupla-asioita) Tämä on sellainen sarjakuvakerronnan sääntö, jota selvästikään kaikki eivät hanskaa. Millä tavalla tämän asian oppiminen haittaa persoonallisen ilmaisun kehittymistä? Etenkin kun muistetaan, että kuka tahansa täyspäinen tajuaa, että näitä sääntöjä voi halutessaan rikkoa.
Toinen iso ongelma on "persoonallisen ilmaisun" määrittely. Moni haluaa tehdä genresarjakuvaa, moni haluaa tyylillisesti sijoittua johonkin muiden tekijöiden muodostamaan jatkumoon. Onko se väärin? Jos ei, niin eikö valitsemansa tyylin tekniikoita ole hyvä opiskella? Luulen että suurin osa sarjakuvan tekijöistä haluaa tehdä tavalla tai toisella ajassa etenevää kerrontaa. Onko kaikkien pakko keksiä siihen omat sääntönsä?
-
Ehkä väittelyä syntyy väärinkäsityksistä, kun monimutkaisia asioita yritetään ilmaista muutaman virkkeen puheenvuoroilla.
Ja siitäkin että tuo virtuositeetti sanana on liian latautunut ja monitulkintainen. Se ehkä sopii esim. klassiseen musiikkiin, jossa on selkeä perinne ja soittotaito, joka on verraten selkeästi arvioitavissa.
Jo piirustustaito saati sitten sarjakuvailmaisun hallinta ovat vähän hankalammin määriteltäviä, vaikka, kyllä, kumpaankin on olemassa niitä sääntöjä.
Ei täällä kukaan ole lyttäämässä teknistä osaamista. Mutta hyväkään tekninen osaaminen ei vielä riitä nk. virtuositeettiin.
Gummeruksen suomen kielen sanakirja sanoo: Virtuoosimainen = mestarillinen, taiturimainen, ainutlaatuisen kyvykäs. (kursivointi minun)
Jostain syystä (ehkä juuri klassisen musiikin takia) minun mielessäni tuohon sanaan assosioituu loppuun hiottu suorittaminen ja jonkin olemassa olevan tekniikan toistaminen, sääntöjen tarkka noudattaminen. Siten se sulkee pois tekijät, jotka osaavat perusteet ja säännöt, mutta jotka pyrkivät luomaan uusia tyylejä, kerronnan tapoja jne. Tämä ei ole sanakirjamääre, mutta olkoon osoituksena siitä miten eri lailla latautuneet sanat ovat hankalia missä tahansa keskustelussa.
-
Keijon ajatusmaailma tuntuu jotensakin vähän paradoksaaliselta opettajalle - mikäli hän ei usko voivansa mitään merkityksellistä oppilailleen opettaa. Ymmärrän kyllä idean siitä, että jokainen taiteilija kuoriutuu tietyistä annetuista parametreistä ulos, kun löytyy omimman ilmaisunsa - mutta kyllä se tekniikka on ihan itseisarvo, sekä piirtämisen että sarjakuvakerronnan tasolla - eikä se ole jotain joka pitäisi päihteiden väärinkäytöllä myöhemmin saada putsattua aivosoluistaan ollakseen taiteilija, vaan juuri se minkä varaan se tekeminen perustuu.
Siksi toisekseen, voi esittää kysymyksen onko hedelmällistä sarjakuvaopetuksessa ottaa lähtökohdaksi aikansa eläneitä modernin taiteen ideologioita - sarjakuva kun on ilmaisun muotona hyvin, hyvin etäällä siitä. Suurin osa sarjakuvasta vertautuu paremmin elokuvaan tai kirjallisuuteen, jossa tietty muotokieli ja rakenne pitää osata, vaikka niitä haluaisi rikkoakin. Ja jossa on olemassa tietty sanaton sopimus lukijan kanssa siitä, että tiettyjä luettavuutta ylläpitäviä malleja noudatetaan.
Tietysti on paikkansa ja validiteettinsa sarjakuvalle, joka ei noudata totuttuja sarjakuvanlukumalleja, vaan koettelee kokeellisuuden kautta sarjakuvaa. Mutta silloin sen pitää olla synkassa tekijän päämäärien ja aihepiirin kanssa, siis tarkoituksellista. Väittäisin, että Limingan sarjisjulkaisuissa ei näin suinkaan usein ole ollut.
Lahjakkuus alalla kuin alalla kulkee useimmiten linjassa harrastuneisuuden ja perehtymisen kautta. Ja minä ulottaisin sen perehtymisen käsittämään koko globaalin kulttuurihistoriamme päästä varpaisiin.
Virtuooseista voi nostaa esimerkkinä David Mackin, jonka tekemisessä yhdistyy suvereeni osaaminen, ja useiden ilmaisukielien taidokas yhdistäminen - laaja-alainen tieto-taito, ymmärrys ja älykkyys.
-
Persoonallinen tyyli ei sitäpaitsi muodostu pelkästään sääntöjen ja konventioiden rikkomisesta: niiden puitteissa toimiessaan voi tehdä käytännössä rajattoman määrän persoonallisia ratkaisuja. Kuvakulmien valinnat, kynänvetojen persoonallinen ote, henkilöiden puhetapa, yms yms yms. Jos katsotaan mitä tahansa sarjakuvan mestariteosta, ja analysoidaan käytettyjä teknisiä ratkaisuja, väitän että löydetään enemmän omaksuttuja tapoja kuin poikkeamia. Persoonallinen tyyli muodostuu muutamasta poikkeamasta. Kaikki eivät poikkea omaksumansa tyylin perinteistä oikeastaan lainkaan, mutta tekevät silti klassikkokamaa: tämä johtuu just siitä, että konventioiden sisällä on liikkumavaraa.
Tietenkään mulla ei ole mitään kaikkea rikkovia avantgardistejakaan vastaan. Kaikkien aktiivinen tai passiivinen pakottaminen siihen leiriin olisi aika tuomittavaa touhua, mutta eipä Keijokaan sitä taatusti tee.