Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Muut sarjakuva-aiheet => Aiheen aloitti: jeanvaljean - 11.01.2007 klo 13:36:21
-
Sarjakuvan aihevalikoimat ja keinot toistaa usein aika tuttua kaavaa: supersankari ja muut sotarainat lienee se keskeisin ryhmä, niissä kaikki ikäänkuin rakentuu päähenkilön tai sankarin ympärille. Niissä harvoin jos koskaan päähenkilö seuraa tapahtumia sivusta, eräällä tavalla Disneyn sarjakuvatki kuuluu tähän.
Toinen iso ryhmä on arjen kuvaukset kuten nemi, b virtanen, viivi ja wagner, ja todella monet muut.
Kolmantena fantasia jutut, mukaanlukien manga, missä on ikäänkuin uusi todellisuus, luovuutta parhaimmillaanko? usein kuitenki sama vanha tapa ratkaista kerrontaan liittyvät ongelmat joillain taikapläjäyksillä.
Tän lisäks monet tekijät tyytyy vain toistamaan samoja keskinkertasia vitsejä sanomalehti stripeissä.
Kaiken tämän keskellä ei ole ihmekkään miksi sarjakuva ei ole kovin vakavasti otettava ilmaisun muoto, tarvittaisiin ehkä jotain syvällisyyttä sarjakuviin eikä aina saman vanhan toistamista. Sarjakuvan mahdollisuudet on suuremmat ku mitä useimmat uskoo
-
Sarjakuvan mahdollisuudet on suuremmat ku mitä useimmat uskoo
Eli mitä ne on? ???
-
Eivätkö nämä nykyisin niin muodissa oleva omaelämäkerralliset ja päiväkirjamaiset sarjakuvat ole niitä syvällisiä ja sarjakuvan mahdollisuuksia laajentaneita teoksia? Sarjakuvan murros uusiutuvaksi taiteenalajiksi tapahtui jo underground-sarjakuvan aikaan 60-luvulla. Sanomalehtisarjakuva sen sijaan saavutti huippunsa jo lähes alkutaipaleellaan (Nemo, Krazy Kat). Tämä taitaa nyt olla vähän turhaa puhetta... itsestään selvyyksiä tässä latelen.
-
Eli mitä ne on? ???
Mikä ihme kysymys toi on? sarjakuvalla on mahdollisuuskia enempää ku mitä Nemi ja muut surkeat sarjakuvat edustaa, eikä ainoasti visuaalisessa mielessä
-
Mikä ihme kysymys toi on? sarjakuvalla on mahdollisuuskia enempää ku mitä Nemi ja muut surkeat sarjakuvat edustaa, eikä ainoasti visuaalisessa mielessä
Niin, no itse ainakin odotin hieman yksityiskohtaisempaa vastausta/ehdotuksia sinulta kuin pelkän toteamuksen että 'mahdollisuuksia on' ;D
-
Niin, no itse ainakin odotin hieman yksityiskohtaisempaa vastausta/ehdotuksia sinulta kuin pelkän toteamuksen että 'mahdollisuuksia on' ;D
Mutta tuo kertookin jotain siitä, miksi monella alueella ollaan jämähdetty tuttuihin maneereihin. Niitä uusia mahdollisuuksia on vaikea löytää, vaikka tietääkin, että niitä on. Tietenkin voi ruveta väkisin vääntämään erilaista, mutta se ei sitten toimi välttämättä juuri siksi, että se tehdään väkisin.
-
Suurta ja mahtavaa Doc Lomapäivää parafraasatakseni*:
Sarjakuva ei ole vielä taidemuotona loppun kaluttu, elokuva ja romaani alkavat olla.
Sarjakuvaa voi luoda yllättävän eri tavoin.
Itse ajateltua (uskomatonta! ;D):
Itse asiassa sarjakuvan keinot näyttävän vain vakiintuvan ja tylsistyvän, koska sarjakuvatuotanto on enemmän nykyään tehdastyötä kuin taidetta.
*nyt saa kiroilla suomen kielen osaamattomuudesta, tuo oli kauhea ;D
-
Niin, no itse ainakin odotin hieman yksityiskohtaisempaa vastausta/ehdotuksia sinulta kuin pelkän toteamuksen että 'mahdollisuuksia on' ;D
Viestin idea oli juuri siinä että monet paitsi sarjakuvan tekijät, niin ei myöskään yleisö näe sarjakuvan mahdollisuuksia, kuten ei näemmä tämä palstakaan. Jos et tiedä sarjakuvan mahdollisuuksia ni tee sitten perinteistä mangaa, ehkä sinun ei tarvitsekaan tietää.
PIDÄN OUTONA ETTÄ JOUDUN TÄHDENTÄMÄÄN TÄTÄ ASIAA
-
Viestin idea oli juuri siinä että monet paitsi sarjakuvan tekijät, niin ei myöskään yleisö näe sarjakuvan mahdollisuuksia, kuten ei näemmä tämä palstakaan. Jos et tiedä sarjakuvan mahdollisuuksia ni tee sitten perinteistä mangaa, ehkä sinun ei tarvitsekaan tietää.
PIDÄN OUTONA ETTÄ JOUDUN TÄHDENTÄMÄÄN TÄTÄ ASIAA
Ai sinustako on outoa, että joku joka innostuu lukemaan aloittamaasi ketjua lukisi mielellään pohdiskeluasi aiheen ympäriltä eikä vain pelkän toteamuksen?
Pidän outona että käytät tuollaista sävyä.
-
PIDÄN OUTONA ETTÄ JOUDUN TÄHDENTÄMÄÄN TÄTÄ ASIAA
Miksi, kun kuitenkin aloitusviestissäsi toteat, että paikoilleen on jääty junnaamaan? Eihän sellaista tapahtuisi, jos tekijät tietäisivät ne uudet mahdollisuudet (jotka sinä ilmeisesti tiedät?). Ongelma siis on tosiaankin se, että niitä uusia mahdollisuuksia on vaikea löytää. Onhan sarjakuvan rajoja jo reilu 100 vuotta koluttu ja mitä pidemmälle mennään, sitä vähemmän (oletettavasti) niitä uusia oivalluksia tulee.
-
Piis.
Aihe on kuitenkin kiintoisa.
Tiedän että tämä ei ole välttämättä kovinkaan hyvä heitto väliin, mutta muutama outo suunta, joihin sarjakuva on harhailemassa:
- fotonovellit
- tietokonegrafiikalla tehdyt sarjakuvat
- interaktiiviset sarjakuvat (jopa Aku Ankkan taskukirjat ovat kokeilleet tätä)
- sarjakuvat ilman päähenkilöitä (OK, tämä on kyllä pöllitty muilta taidemuodoilta)
Onko muuten juoni- ja tarinankerrontapuolella jotain mullistavaa? Ei nyt ole lähdeteoksia käsillä.
-
Sarjakuvalla ei ole kerronnallisesti mitään rajoja. Eikä periaatteessa graafisestikkaan, jos vain taitoa löytyy.
Kustantajat vaan eivät tietenkään halua kustantaa mitä tahansa tajunnanvirtaa, siksi suuri osa sarjakuvista kertoo parisuhteista tai muuten helpoista aiheista.
Se on sääli, ettei esim. korkkarin tai Tex Willerin tekijätkään ota oikeastaan minkäänlaisia riskejä tai kokeiluja. Aina samat jutut kuukaudesta toiseen.
Onneksi omakustanteet piristävät suomessa pystyynkuollutta sarjakuva skeneä.
-
<snip>
PIDÄN OUTONA ETTÄ JOUDUN TÄHDENTÄMÄÄN TÄTÄ ASIAA
Mitähän tuohon sanoisi Tohtori Outo? ;-)
Sarjakuvaa julkaistaan maailmassa valtavat määrät niin omakustanteina, netissä kuin kovissa kansissa hienolla paperilla. Siihen joukkoon mahtuu vaikka mitä, myös sitä oudompaakin ja kokeilevampaakin tavaraa. Ei R-kioskin tarjonta ole sarjakuvan mitta.
Tex Willer on arvokas instituutio, joka kylläkin on muuttunut hyvinkin paljon (hallitusti ja tyylillä) vuosien varrella - huomaamatta. Laittakaa vierekkäin vaikkapa vanha liuska-Tex ja uusi jättialbumi.
-
Ei se "tavallinen kansa" tajua, että on muutakin kuin Aku Ankka ja sanomalehden stripit.
Scott McCloudin sarjisvisioita lukemalla voi venytellä aivonarujaan: Sarjakuva - näkymätön taide ja Re-inventing comics.
Will Eisner "uudistui" loppuun asti, teki sarjakuvia aiheista jotka olivat hänestä tärkeitä ja sopivia sanottaviksi nimen omaan sarjakuvan hahmossa.
Norjalainen/norjalaislähtöinen Jason on kiinnostavimpia nykyhetken tekijöistä, ks. Hys!, Den hemlighetsfulla mumien ja The Left Bank Gang.
-
siksi suuri osa sarjakuvista kertoo parisuhteista tai muuten helpoista aiheista.
Helpoista? Särkyneiden sydänten kerhoa on käyty jo 104 sivun ajan. :D
Aloistusviestin kirjoittajalta olisin ehkä kaivannut enemmän sitä omaa näkemystä, mitä sarjakuvan mahdollisuuksia on vielä erityisesti radikaalisti käyttämättä. Nuo mainitsemasi "perinteiset" esimerkit olivat tosiaankin sitä R-kioskiosastoa. Jo kirjaston sarjishyllyä vilaistessa näkee useita kymmeniä näistä poikkeavia sarjakuvallisia ratkaisuja.
Itse haluaisin lukea enemmän reportaasisarjakuvia! Joko Joe Saccon Palestiinan tyyppisiä järkäleitä tai sitten jostakin sanoma- tai aikakauslehdestä Rojun "Täti jaksaa heilua" -alpparista löytyvän missikisajutun tapaisia reportaaseja. Kummallista, ettei näitä ole ainakaan Suomessa näkynyt sen enempää.
-
Itse haluaisin lukea enemmän reportaasisarjakuvia! Joko Joe Saccon Palestiinan tyyppisiä järkäleitä tai sitten jostakin sanoma- tai aikakauslehdestä Rojun "Täti jaksaa heilua" -alpparista löytyvän missikisajutun tapaisia reportaaseja. Kummallista, ettei näitä ole ainakaan Suomessa näkynyt sen enempää.
Rockyn tekijältä (Martin Kellerman) on tullut musiikkialan haastatteluja ym reportaasityyppisiä juttuja lehden muodossa (http://www.sfbok.se/asp/artikel.asp?VolumeID=59796), en tiedä ovatko ilmestyneet Ruotsin ulkopuolella.
Itse näkisin mielelläni sarjakuvaa hyödynnettävän enemmän myös opetuspuolella (muutkin kuin U.S. Army)...
Oma edit: lisäsin linkin
-
Um, kuuluuko Lewin Trondheimin Minä tuohon Grezenin hakemaan lajiin?
-
Se on niin lähellä kun sen vain huomaa:
http://www.kvaak.fi/naytajuttu.php?articleID=483
-
Helpoista? Särkyneiden sydänten kerhoa on käyty jo 104 sivun ajan. :D
Niin siis tarkoitin helposti lähestyttäviä aiheita. Ja Pidän kyllä Texistä, mutta Kyllä se on itseään toistava.
-
Onpa sarjakuvista tehty sarjakuvamuotoisia esittelyjä/arvosteluja/kritiikkejä.
Malliksi tuolla (http://www.tintinologist.org/articles/america.html) yksi.
t. Reijo
-
Minusta ketjun aloittaja oli asiallinen, utelias lukemaan sarjakuvankäytön ideoita.
Kemissä teimme yhtä sun toista informatiivista sarjakuvaa: eri kumppanien kanssa teimme kunnalliskertomuksia, vesilaitoksen historiikkeja sun muuta. Opastesarjakuvia, artikkeleitten kuvituksia, mainontaa. Teimme sätelyturvaoppaan jonka pääosassa näytteli piirretty Jope Ruonansuu.
Tein teatteriarvostelun sarjakuvana. Piirsin yleisönosastokannanottoja sarjakuvana ja ainakin Iltasanomat ja Salon Seudun Sanomat julkaisi.
Tein hiljan sarjakuvarunon Hallaus-lehteen.
Sarjakuvablogit on uutta sarjakuvailmaisua ja Grezen ja OlliH ovat sen tyylikkäimpiä edustajia. Mutta yleensäkin netti on sarjakuvalle uutta, sillä täällä sitä voi julkaista ilman taloudellisia uhrauksia ja täällä se myös tavoittaa yleisöä, vaikka maailmanlaajuisesti.
Sarjakuvalle on mielestäni olennaista, että sitä voi lukea omalla vauhdillaan ja selaillen. Siksi siinä on mahdollista käyttää vuorovaikutteisuutta, liikettä ja ääntä ilman että se muuttuu elokuvaksi. Siitä on komeita esimerkkejä netissä.
Sarjakuva kelpaa opinnäytetyön esittämistavaksi. Sarjakuvaa on joten kuten käytetty vaikeiden asioiden opettamisessa aiemminkin. Sarjakuvalla voi laatia omaelämäkerran ilman että osaa piirtää.
Sarjakuvaa voi kiinnittää tolppiin ja ilmoitustauluille. Sarjakuvalla on opetettu kandeja kipsaamaan ranne ja rekrytoitu henkilökuntaa ja opiskelijoita.
Sarjakuvaa voi istuttaa moottoritien meluvallin rinteeseen niin että se puhkeaa keväällä luettavaksi. Tätä mulla tosin ei ole varaa kokeilla. Pitäisiköhän anoa apuraha.
-
Sarjakuvaa voi istuttaa moottoritien meluvallin rinteeseen niin että se puhkeaa keväällä luettavaksi. Tätä mulla tosin ei ole varaa kokeilla. Pitäisiköhän anoa apuraha.
Loistava idea, mutta tiehallinto tuskin antaa lupaa. Voidaan pitää vaarallisena. Ehkä joku rohkea kaupunki voisi innostua tästä puistossaan tai aseman/sataman ympärillä? Monia hyviä paikkoja tulee mieleen itselleni tutuista kaupungeista.
-
Loistava idea, mutta tiehallinto tuskin antaa lupaa. Voidaan pitää vaarallisena. Ehkä joku rohkea kaupunki voisi innostua tästä puistossaan tai aseman/sataman ympärillä? Monia hyviä paikkoja tulee mieleen itselleni tutuista kaupungeista.
Idea ei ole uusi. Lupaa ei kysynyt ruotsalaiset vasemmistonuoret kun kuulemma istutti moottoritien varteen kukkia muodostamaan kirjaimet VPK.
Vaarallisena? Totta kai koska se ei ole mainos jossa esiintyy pimuihmisen sekundäärisiä erogeenisia alueita.
-
Minusta ketjun aloittaja oli asiallinen, utelias lukemaan sarjakuvankäytön ideoita.
Minä kun käsitin että aloittaja itkee syvällisen sisällön perään. Tosin sisällön köyhyyttä itkiessä on usein vika lukijassa. On luettu, muttei ymmärretty sitä mitä on sarjakuvassa on kerrottu.
-
Idea ei ole uusi. Lupaa ei kysynyt ruotsalaiset vasemmistonuoret kun kuulemma istutti moottoritien varteen kukkia muodostamaan kirjaimet VPK.
Vaarallisena? Totta kai koska se ei ole mainos jossa esiintyy pimuihmisen sekundäärisiä erogeenisia alueita.
Onhan noista istutuksista väännetty vaikka mitä. Moottoritien penkalla niiden tarkempi tutkiminen vaatii keskittymistä, koska nopeus ja näkökulma eivät ole järin optimaalisia.
Esim. Lappeenrannan linnoituksen vallille sataman suuntaan saisi varsin näkyvän paikan ;)
-
Ajatus ketjun aloittamisessa oli siinä, että sarjakuva on mielestäni, niinkuin todettu jämähtänyt paikoilleen, mutta mihin?
Omaksi eristäytyneeksi alueeksi jolla on liian vähän kosketuspintaa muuhun taiteen ja kulttuurin kenttään.
Kukapa ei olisi kuullut puheita "kannattaako lasten lukea sarjakuvia" tai "no, parempi lukea sarjakuvia kuin ei mitään". Sarjakuvan arvostus taiteen lajina on pohjalukemissa, tätä tarkoitan sillä ettei sarjakuvan mahdollisuuksia vakavana taiteen lajina ole huomattu.
Sarjakuva mielestäni toimii samoilla periaatteilla kuin mikä tahansa kaunokirjallisuus, kerronta voi olla aivan yhtä monipuolista ja kun otetaan mukaan visuaalisuus voi kerronta monesti olla paljonkin vivahteikkaampaa, varsinkin jos verrataan sitä suomalaiseen nyky kirjallisuuteen jonka parissa on finlandia raadin mukaan "todella vähän intellektuelleja". Tällaista sarjakuvaa en ole vielä nähnyt mutta toivon joskus näkeväni. Toinen asia on tietysti se ettei saarjakuvaa ja kirjallisuutta kanata edes lähteä vertailemaan, sillä loppujen lopuksi ne toimivat rinnan toistensa kanssa, samoilla periaatteilla ja ovat veistetyt samasta puusta.
Esimerkkinä sarjakuvan mahdollisuuksista esitän väitteen, että wittgenstein olisi aivan yhtä hyvin voinut kirjoittaa Tractatus- teoksensa sarjakuvaksi.
sarjakuvan ongelmahan on se, että sen lukeminen on vaivatonta ja helppoa, siihen on helppo tarttua ja nopea lukea. Tämä on ongelma siksi, että yleinen intuitiivinen ajatus on se, että mikä on helppoa ei ole kovin älyllistä, sillä se mikä on älyllistä vaatii aikaa ja paneutumista. Sarjakuva nähdään usein joukkona perättäisiä kuvia, joiden tarkoitus on viihdyttää lukijaansa. Näkemykseni sarjakuvan vahvuuksista perustuu juuri tälle näennäiselle helppoudelle, sen alle voi piilottaa mitä kauniimpia ja vivahteikkaampia ajatuksia ja käyttää sarjakuvaa ainoastaan ilmaisun välineenä, ei itse ilmaisuna.
Mieleeni juontuu Gulliverin retket, lastenkirja ja maailman kirjallisuuden ehdoton klassikko, sen lastenkirjamaisuuden alle kätkeytyy erittäin kaunispiirteinen ja hienorakenteinen, terävä yhteiskunta- ja hallitsijakritiikki. tuo hienostuneisuus perustuu siihen, että aikoinaan ei ollut oikeutta esittää moista kritiikkiä, se piti sitenollen piilottaa, ja juuri tämä asia tekee siitä uskomattoman hienon teoksen. Vertailukohtana: nykyään saa ampua vaikka videotykillä päähän eikä se tee juuri mitään vaikutusta.
no, tässä jotain perusteluja aloittamalleni ketjulle
-
Ennenkaikkea tietokirjallisuudessa sarjakuvalla on hyödyntämättömiä mahdollisuuksia vaikka kuin. Yritettiinhän sitä Kafka ym. vasta-alkajille sarjaa, mutta se ei tainnut valtava menestys olla. Kun puoliksi sarjismuotoista myyntiopasta, Myynnin Korkeajännitystä, väännettiin 90-luvun lopussa, kustantaja selvitteli markkinointialan ihmisten asennetta sarjakuviin. Kyselyssä kävi ilmi, että yli puolet haastatelluista ei suostuisi opiskelemaan itselleen tärkeitä asioita liian kevyen oloisesta ja kuvapitoisesta kirjasta. Tietokirjan piti olla arvokkaan oloinen ja siinä piti olla paljon tekstiä. Myynnin korkeajännityksen myynti olikin sitte niin kova pettymys, että suunniteltu sarja loppui alkuunsa.
Surkea tilanne: sarjakuva olisi nimenomaan visuaaliselle nykyihmiselle ideaali opiskelun väline, mutta sarjakuviin ei, ainakaan vielä 1998, luotettu. Toivotaan että tilanne muuttuu.
-
Ketjun aloittajan väite, että sarjakuva on jämähtänyt paikoilleen, hämmästyttää minua. Voisiko Jeanvaljean tarkentaa, että millä tavoin muut taiteet ovat edenneet ja lomittuneet, kun ne kerta jättävät sarjakuvan näin selvästi varjoonsa? Onko esimerkiksi elokuvissa tai kirjallisuudessa tapahtunut viime vuosina jotain mullistuksia, jotka ovat muuttaneet tapaamme suhtautua näihin taiteenaloihin?
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että sarjakuvalla menee kohtuullisen hyvin. Saahan se nykyisin paljon enemmän huomiota valtavirran medioissa kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten. Sarjakuvataiteilijat pitävät näyttelyitä gallerioissa, sarjakuvat arvostellaan kirjallisuuspalstoilla ja vuoden parhaimpien kirjojen listoille valitaan sarjakuvia. Eikö tällaiset asiat kerro siitä, että sarjakuviin ja niiden tekijöihin suhtaudutaan nykyisin ihan vakavasti?
Pitää vielä lisätä, että sarjakuvat (kuten myös elokuvat ja kirjat) ovat vain kerronnan välineitä. Tarinat tulevat ihmisistä, emmekä me ole muuttuneet mihinkään. Edelleen me synnymme, kasvamme, rakastumme ja kuolemme. Ja tietenkin kulutamme. Jos tarinan aiheet eivät muutu, niin miksi tarinoiden pitäisi muuttua?
-
Jeanvaljean. Mitäpä siis tuumaat esim.
Art Spiegelmanin, Will Eisnerin, Hugo Prattin, Marjane Satrapin, Pierre Christinin, Didier Comesin tai Keiji Nakazawan sarjakuvien sisällöstä? Nämähän ovat esimerkkejä usein ihan lastenosastollekin sijoitetuista sarjakuvista.
Lucciole, mitäpä tuumaat siitä että mitä väliä sillä on mistä sarjakuvista minä pidän? Myöski se mitä yritän tässä epätoivoisesti tolkuttaa on se että niinkauan kun tekijät keskittyy teknisiin seikkoihin ni mitään hienoa ei synny.- Tarkotan tällä sitä, että onko lähtökohta se että "hei, mä haluan tehdä sarjakuvan, hmm. pitää vaa keksii mistä mä sen teen". tai vastaavasti "hei mä haluan tehdä kirjan, mä kirjotan vaikka keski-iän kriisistä".
Ajatus on se, että sarjakuva tai romaani ei ole itseisarvo, se ei ole se tekninen saavutus, vaan pitää olla ajatus, pitää olla ensin joku näkemys, idea ja sen jälkee on melkeinpä ihan sama toteuttaako ideansa sarjakuvana, tauluna, elokuvana, romaanina , miten vaa. kunhan se homma ei keskity teknisten erikoistehosteiden peräkkäiseen lateluun.
Eikä ajatukseni suinkaan ollut se, että aletaan tehdä kafkaa tai muita sarjakuviksi niille jotka ei jaksa lukea kirjoja, ei myöskään se että sarjakuvaa alettais käyttää opetusvälineenä tms. vaan ottaa sarjakuva osaksi taiteen ja kirjallisuuden ilmaisukeinoja.
-
<snip...>vaan ottaa sarjakuva osaksi taiteen ja kirjallisuuden ilmaisukeinoja.
Mielestäni se on jo tehty, niin määrällisesti kuin laadullisesti.
Kiroileva siili on hyvä esimerkki luovasta taidesarjakuvasta, jollaista ei aikoinaan voinut kuvitellakaan iltapäivälehden sarjakuvasivulle - mutta siellä se vain nyt ilmestyy, perkeleineen päivineen.
Sarjakuvaa ilmestyy myös "kirjallisuutena", mitä muuta esimerkiksi Palestiina on? Sarjakuvaa ilmestyy myös "taiteena", mitä muuta esimerkiksi Naisen kanssa on? Sarjakuvaa ilmestyy myös "sarjakuvana", mitä muuta esimerkiksi Aku Ankka on? Totta kai jokainen voi sitten itse arvottaa, kuinka hyvin sarjakuva onnistuu näissä ilmenemismuodoissaan - tosin se on sitten jo kritiikkiä.
Ja ymmärtääkseni Lucciole ei viestissään viitanut Kuvitetut klassikot -tyyliseen Kafkaan vaan sarjakuvan muodossa tehtyyn tietokirjaan Kafkasta.
-
Eikä ajatukseni suinkaan ollut se, että aletaan tehdä kafkaa tai muita sarjakuviksi niille jotka ei jaksa lukea kirjoja, ei myöskään se että sarjakuvaa alettais käyttää opetusvälineenä tms. vaan ottaa sarjakuva osaksi taiteen ja kirjallisuuden ilmaisukeinoja.
Jaa. No mun ajatus oli se, että sarjakuvaa alettaisiin käyttää opetusvälineenä. Eikä suinkaan niin, että käytetään sarjakuvia kirjan korvikkeena niille jotka ei "jaksa lukea", vaan sarjakuvan mahdollisuuksia hyödyntäen. Ehkä tämä ajatus ei kiinnosta eikä vakuuta ihmisiä. Olkoon.
-
Tästä olen aikaisemminkin tokaissut, että:
Mikään populaaripainotteisista taiteenlajeista (sarjakuvat, elokuvat, rockmusiikki) ei ole jämähtänyt paikoilleen tai "kuollut". Sellaista väittävät ovat yleensä itse nostaneet asian suhteen tassut pystyyn, jos ja kun mieluisia täsmälaatuteoksia ei tuoda kultalautasella eteen. Silloin oma itsetunto ja inspiraatio on pohjamudissa, ei sarjakuva.
Ei tarvitse paljonkaan itse vaivautua, kun löytää sylyksittäin sellaista uutta (ja uusin silmin löydettävää vanhempaa) sarjakuvaa, joka uhmaa kaikkea kliseytymistä, kerronnan kaavoja ja taiteellisia rajoja. Ja jopa pystyy kertomaan asioita, syvällisiäkin näkemyksiä ja (kauhistus) viihdyttämään. Suuri osa saa myös julkisuutta ja arvonantoa ihan oikeassa mittakaavassaan.
Sellaisesta voi ja kannattaa nauttia - ennemmin kuin "epätoivoisesti" harmitella sitä, ettei valtavirta ei vaihtanutkaan uomaansa ja Tex Willer äitynyt ottamaan reippaita taiteellisia riskejä.
-
Sarjakuvassa on paljon hyödyntämättömiä osa-alueita, ja varsinkin kerrontatapoja. Voisiko Bo Carpelan-tyyppistä ajankäyttöä tuoda sarjakuvaan? Voisiko lukijaa lyödä teemalla päähän niin kuin J.M. Coetzee?
Kirjallisuudessa käytiin 1980-luvulla murros kun kaikki halusivat luoda kokeellisen romaanin joka osoittaisi uusia suuntaviivoja ja jäisi historiaan. Se poiki kirjallisen krapulan: kaikkea on kokeiltu, kaikessa on epäonnistuttu.
Pelkkä uusi muoto ei siis ole vastaus. Teoksen täytyy sisältää todellinen idea, sen täytyy tulla sydämestä. Sellaisen keksimiseen voi mennä elinikä, eikä sekään aina riitä.
sarjakuvat arvostellaan kirjallisuuspalstoilla ja vuoden parhaimpien kirjojen listoille valitaan sarjakuvia.
Miksi sarjakuvia valitaan kirjallisuuslistoille, kun sarjakuva ei ole kirjallisuutta? Eihän elokuviakaan rankata kirjallisuuslistoilla. Jos sarjakuvalla olisi oikeasti merkittävän taiteenalan status, siitä julkaistaisiin aivan omat listansa ja ihmisiä todella kiinnostaisi ne.
Mutta jotta tavallista kansaa kiinnostaisi sarjakuva, sen pitäisi olla viihdyttävää. Viihteessä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta tyhjäpäisyydessä on. Kuka meistä oikeasti jaksaisi toistuvasti lukea sarjakuvan paasilinnojen, hirvisaarten ja härkösten haastatteluja, sarjakuvakolumneja ja teoksia? Eikö silloinkin huudettaisi sisältöä samalla tavalla kuin nytkin. Asiassa on monta piippua.
-
Sarjakuvassa on paljon hyödyntämättömiä osa-alueita, ja varsinkin kerrontatapoja.
Allekirjoitan vielä tämänkin äskeisen lutunais-positiivisen kommenttini jatkeeksi.
-
Miksi sarjakuvia valitaan kirjallisuuslistoille, kun sarjakuva ei ole kirjallisuutta? Eihän elokuviakaan rankata kirjallisuuslistoilla. Jos sarjakuvalla olisi oikeasti merkittävän taiteenalan status, siitä julkaistaisiin aivan omat listansa ja ihmisiä todella kiinnostaisi ne.
Voisin kuvitella, että sarjakuvien tapauksessa on kyse kriittisestä massasta. Suuren kansan tietouteen tulevia laadukkaita teoksia on vain niin vähän, ettei niistä saa hyvällä tahdollakaan edustavaa listaa aikaiseksi. Esimerkiksi Suomessa kirjoja julkaistaan sen verran enemmän, että vaikka niistäkin suurin osa on keskinkertaista huttua, niin onnistuneista teoksista saa kuitenkin edustavan listan aikaiseksi.
Tietenkin olisin onnellisempi ihminen, jos medioihin ilmestyisi "vuoden parhaat sarjakuvat" -listoja tai muuta vastaavaa. Esimerkilläni yritin vain osoittaa, että hyvät sarjakuvat saavat toisinaan ansaitsemaansa huomiota.
-
Halusin vain kuulla sarjakuviin laajasti perehtyneen (ja niiden sisältöön pettyneen) ihmisen mielipiteen kyseisistä sarjakuvista. Tympiikö sinua esimerkiksi Art Spiegelmanin Mausin kaltainen Pulitzer-palkittu sarjakuva?
No tarkastelen aihetta enemmänki maallikkona ku sarjakuvatieteen professorina. Art Spiegelmanin maus on kuitenki yks parhaista sarjakuvista joita olen lukenu, tarinana. se on hyvä esimerkki siitä miten kirjallisuus ja sarjakuva ei kilpaile keskenään, ei ole toistensa vastinpareja vaan sivuaa toisiaan.
ehkä tarkoituksesi on myös päteä omalla sarjakuva tieämykselläsi
-
Epäilen vahvasti, että kukaan haluaisi päteä tällä listalla,varsinkaan tällä foorumilla:
Art Spiegelmanin, Will Eisnerin, Hugo Prattin, Marjane Satrapin, Pierre Christinin, Didier Comesin tai Keiji Nakazawan.
Jos haluaa päteä niin pitää olla kuorma auto kaupalla enemmän sarja kuva tietämystä.
-
Chris Waren sarjakuvaa ei ole kovin tunnettua Suomessa mutta kun äsken tavailin sitä, ei sen lukeminen helppoa ollut. Piti palailla takaisin ja opetella Waren kieli.
Kyllä sarjakuva muuten on kirjallisuutta, sen alalaji. Sen kuvia luetaan, sitä kirjoitetaan kuvilla, sen kuvat on tarkoittavia merkkejä ennemmin kuin edustavia kuvia. Elokuvan vastaanotto on täysin erilaista, elokuvan kuvat koetaan tarkoitteinaan... ei vittu tästä alkaa taas toivoton kina antaa olla.
-
<snip>Kyllä sarjakuva muuten on kirjallisuutta, sen alalaji. Sen kuvia luetaan, sitä kirjoitetaan kuvilla <...>
Älä, Keijo, anna vitutuksen voittaa; olet aivan oikeassa. Juuri näin se on!
Ja mitä Bo Carpelanin tyyliseen paikkaan ja kohtaamisiin liittyvään aikakerrontaan tulee, Timo Mäkelän Emil ja Sofie on keinoiltaan samansuuntaista kerrontaa.
Ja Joann Sfar osaa minusta "lyödä teemalla päähän" ja hienosti osaakin.
Lisäksi fantasiakirjallisuuden saralla Jeff Smith on mielestäni luonut jotain sellaista uutta, jonka voi tuoda esiin vain sarjakuvan keinoin - silti sekä teksti- että sarjakuvakirjallisuuden perinteistä ammentaen.
-
Chris Waren sarjakuvaa ei ole kovin tunnettua Suomessa mutta kun äsken tavailin sitä, ei sen lukeminen helppoa ollut. Piti palailla takaisin ja opetella Waren kieli.
En ole lukenut Warelta kuin yhden kirjan mutta ainakin Jimmy Corrigan meni melkein pikalukuna, samoin Timo Mäkelän Emil ja Sofie ja Vaaleanpunainen pilvi. Johtunee vahvan kuvapainotteisesta kerronnasta, johon olen jossain määrin melko hyvin tottunut mangan kautta.
Ja omasta mielestäni sarjakuva ei ole kirjallisuutta niin kuin elokuvakaan ei ole teatteria. Itse olen päättänyt käyttää "graafinen romaani"-termiä haukkumasanana sarjakuville, jotka tukeutuvat kaunokirjalliseen tekstiin erittäin paljon vaikka kuvilla voisi kertoa saman asian.
-
---sarjakuva on mielestäni, niinkuin todettu jämähtänyt paikoilleen, mutta mihin? Omaksi eristäytyneeksi alueeksi jolla on liian vähän kosketuspintaa muuhun taiteen ja kulttuurin kenttään.
Ajauduin miettimään, miksi halvatussa sitä kosketuspintaa pitäisi edes olla, kun se tarkoittaa tällaisia asioita:
Oopperaa tehdään sen vuoksi, että kansakunnan kerma pääsee paikalle näyttelemään väliajalla lämpiössä pukujaan ja leikkimään tuolle-tervehdin-tuolle-en-tervehdi -leikkejään. Mitä mitättömämpi kunnanvaltuuston varajäsen Iisalmesta, sitä suuremmassa merkityksessä näyttäytyminen on, kun mennään oopperaan. Näiden tilaisuuksien päätähtenä ei ole musiikki, vaan ne ovat itsenäisyyspäivän vastaanottoja, hovin huvitusta, jossa paikalle eksynyt villapaidassa harhaileva musiikin opiskelija, joka on tullut kuuntelemaan orkesterin sointia ja laulajien tekniikkaa, on kiusallinen häiriö.
Tämän korkeakirjallisen ja laatumusiikillisen taiteen aiheista ja kuvaustavoista ottakaamme esimerkkeinä muutama suositun ja laajalti esitetyn oopperan libretto. Esimerkit: Bisquit.
Figaron häät: Susanna ja Figaro haluavat naimisiin, mutta palvelijoina he tarvitsevat naimakauppaansa luvan kreiviltä, joka aikoo katalasti käyttää hyväkseen ensiyön oikeutta...
Don Giovanni: Isät yrittävät puolustaa henkensä kaupalla tyttäriensä viattomuutta vanhan pukin Don Giovannin kellistäessä naisia kuin heinää ja palvelija Leporellon pitäessä kirjaa isäntänsä hoidoista. Don Giovannissa ei näy merkkiäkään katumuksesta...
Rigoletto: Mantovan herttua on varsinainen häntäheikki, jonka hovissa vaimoväellä ei ole hetkenkään rauhaa. Kuvaan astuu päähenkilön nuori tytär...
Sevillan parturi: Vanha olmi laulunopettaja Don Basilio on kiilapoikana kun irstas Don Bartalo huohottaa nuoren holhottinsa Rosinan perään...
Olen samaa mieltä. Tarvittaisiin epätoivoisen valtava määrä ponnistelua, ennen kuin sarjakuvalla on mitään mahdollisuuksia edes ilmoittautua kilpailemaan oopperan tai Kauniiden ja Röyhkeiden kanssa aiheiden älyllisyydestä ja hallitsevien yhteiskuntaluokkien suosiosta. Luojan kiitos se ei toteudu.
Vertailukohtana: nykyään saa ampua vaikka videotykillä päähän eikä se tee juuri mitään vaikutusta.
Erittäin totta. Siksi kilpaileminen elokuvien, oopperoiden, romaanien ja TV:n kanssa näyttää niin turhanaikaiselta. Minusta sarjakuva on omimmillaan, kun siihen sisältyy mahdollisimman vähän tekstiä, kun kaikki tapahtuu kuvissa kuvina. Sellainen on runoutta.
-
En ole lukenut Warelta kuin yhden kirjan mutta ainakin Jimmy Corrigan meni melkein pikalukuna, samoin Timo Mäkelän Emil ja Sofie ja Vaaleanpunainen pilvi. Johtunee vahvan kuvapainotteisesta kerronnasta, johon olen jossain määrin melko hyvin tottunut mangan kautta.
Ja omasta mielestäni sarjakuva ei ole kirjallisuutta niin kuin elokuvakaan ei ole teatteria. Itse olen päättänyt käyttää "graafinen romaani"-termiä haukkumasanana sarjakuville, jotka tukeutuvat kaunokirjalliseen tekstiin erittäin paljon vaikka kuvilla voisi kertoa saman asian.
Waren jutun voi selata pikalukuna muttei silloin saa kovin paljoa siitä mitä Ware on kerrontaansa ladannut.
Kukaan ei ole tarjonnut elokuvaa teatterina joten rinnastus ei nyt selventänyt käsitystäsi.
Jokainen romaani on graafinen, vrt. graafinen teollisuus. Mutta onhan sarjakuvaa joka ei tukeudu tekstiin. On esimerkiksi sarjakuvia joiden kuvakerronta on luettavissa samoin vaikka jokaisen puhekuplan sisältö vaihdettaisiin.
-
Viimeisen 20 vuoden aikanakin useat tekijät ovat synnyttäneet uusia tapoja kertoa (Miller: Sin City, Lurkerin mainitsema Jeff Smith jne). Mutta kotimaisessa sarjakuvassa ei ole tapahtunut järin suuria muutoksia, ja jos jotain on, se on tapahtunut visuaalisen ilmaisun puolella. Mutta eipä silti, kotimainen kirjallisuus on vielä takapajuisempaa tällä hetkellä.
Kyllä sarjakuva muuten on kirjallisuutta, sen alalaji. Sen kuvia luetaan, sitä kirjoitetaan kuvilla, sen kuvat on tarkoittavia merkkejä ennemmin kuin edustavia kuvia. Elokuvan vastaanotto on täysin erilaista, elokuvan kuvat koetaan tarkoitteinaan...
Sarjakuva käyttää luettelemiasi kirjallisuuden keinoja, mutta se käyttää yhtälailla kuvataiteen ja elokuvan keinoja ja niiden lisäksi sillä on oma kielensä. Oma kieli on yleensä kansan tunnusmerkki. Valokuvauskin on valokuvausta, eikä elokuvan tai valokuvakirjallisuuden alalaji. (Eikä teatteri ole elokuvaa nk Marsumestari huomautti.)
ei vittu tästä alkaa taas toivoton kina antaa olla.
Täysin samaa mieltä.
Ja mitä Bo Carpelanin tyyliseen paikkaan ja kohtaamisiin liittyvään aikakerrontaan tulee, Timo Mäkelän Emil ja Sofie on keinoiltaan samansuuntaista kerrontaa.
Ehkä vertasit eri teokseen, mulla oli mielessä Alkutuuli. Teoksessa saatetaan siirtyä lauseen sisällä 50 vuotta ajassa. Emilissä ja Sofissa ei ole pitkiä aikasiirtymiä eikä tällaisia yllättäviä siirtymiä jotka tapahtuisivat ruudun sisällä.
-
Mutta kotimaisessa sarjakuvassa ei ole tapahtunut järin suuria muutoksia, ja jos jotain on, se on tapahtunut visuaalisen ilmaisun puolella. Mutta eipä silti, kotimainen kirjallisuus on vielä takapajuisempaa tällä hetkellä.
sarjakuvablogit ja muutkin blogit on uutta. Vaikea nähdä vielä miten ne vaikuttaa mihinkin.
Mutta kirjoittajat pohtii juttuja, verkottuu, kommentoi toisiaan, ja tästä kaikesta syntyy sumearajaista kirjallista teosta joka kiistatta on olemassa, ja jolla on merkitystä sekä tekijöilleen että lukijoilleen mutta jota ei helpolla pysty "levittämään eteen".
Sarjakuvablogit ei tuossa mielessä ole meillä vielä keskustelleet keskenään mutta sielläkin on mahdollista perustaa blogimuotoinen teos jossa kaksi tai useampia sarjakuvantekijöitä keskustelee tosissaan ja kaiken osaamisensa peliin pannen. Koska se vie aikaa enemmän kuin tämmöinen juttelu, se on väkisinkin eri luonteista, ja onhan ilmaisukielikin pikkupikkuisen erilainen. Mitäs tuumit?
-
Kukaan ei ole tarjonnut elokuvaa teatterina joten rinnastus ei nyt selventänyt käsitystäsi.
"The cinema is little more than a fad. It's canned drama. What audiences really want to see is flesh and blood on the stage." -– Charlie Chaplin, actor, producer, director, and studio founder, 1916.
Timo
-
Waren jutun voi selata pikalukuna muttei silloin saa kovin paljoa siitä mitä Ware on kerrontaansa ladannut.
Kyllä minä luen sarjikset ihan ruutu kerrallaan mutta yhteen ruutuun ei ole mielekästä juuttua sen pidemmäksi aikaa kuin on tarpeen. Tietenkin, jos jotkut kuvakerronnan symbolit vaikuttavat vierailta niin on luonnollista jäädä hieman miettimään niitä mutta en muista kokeneeni Jimmy Corrigania vaikeaksi luettavaksi.
Taschenin Manga design-kirjan DVD:n videohaastattelussa Reiko Okano aikoi alunperin tulla sarjakuvapiirtäjän sijasta kirjailijaksi mutta Sam Peckinpahin Hurjassa joukossa teki vaikutuksen se, kuinka kuvilla pystyi kertomaan erittäin lyhyessä ajassa monimutkaista toimintaa.
Se taisi saada hänet kiinnostumaan sarjakuvista. Nopeita montaaseja voi saada toimimaan hyvin niin sarjakuvissa kuin elokuvissakin mutta teatterissa tai kirjallisuudessa se ei taida oikein toimia.
-
sarjakuvablogit ja muutkin blogit on uutta. Vaikea nähdä vielä miten ne vaikuttaa mihinkin.
Mutta kirjoittajat pohtii juttuja, verkottuu, kommentoi toisiaan, ja tästä kaikesta syntyy sumearajaista kirjallista teosta joka kiistatta on olemassa, ja jolla on merkitystä sekä tekijöilleen että lukijoilleen mutta jota ei helpolla pysty "levittämään eteen".
Sarjakuvablogit ei tuossa mielessä ole meillä vielä keskustelleet keskenään mutta sielläkin on mahdollista perustaa blogimuotoinen teos jossa kaksi tai useampia sarjakuvantekijöitä keskustelee tosissaan ja kaiken osaamisensa peliin pannen. Koska se vie aikaa enemmän kuin tämmöinen juttelu, se on väkisinkin eri luonteista, ja onhan ilmaisukielikin pikkupikkuisen erilainen. Mitäs tuumit?
Oliko kysymys osoitettu mulle? Blogit on hyvä huomio, vaikka en olekaan vielä törmännyt kirjalliseen enkä sarjakuvablogiin joka oikeasti olisi teoksena hyvä. Rannan Villen blogikin on löysää irrottelua. Verkkokirjoittelussa ja -piirtämisessä on potentiaalia ja siitä kasvaa vielä joskus jotain, mutta mitä, sitä ei tiedä kukaan. Siinä vaiheessa kulutustottumuksissa ja verkkokaupassa on tapahtunut radikaali muutos.
Nopeita montaaseja voi saada toimimaan hyvin niin sarjakuvissa kuin elokuvissakin mutta teatterissa tai kirjallisuudessa se ei taida oikein toimia.
On se mahdollista, sitä ei vain kaikki osaa. Kirjallisuuden puolella runous ja vaikkapa tuo aiemmin mainitsemani Bo Carpelan. Teatterilavalle voi järjestää yhtäaikaisesti useita toisiinsa viittaavia tapahtumia, ja niin usein tehdäänkin, sitä on vain pirun raskas seurata.
-
Blogit on hyvä huomio, vaikka en olekaan vielä törmännyt kirjalliseen enkä sarjakuvablogiin joka oikeasti olisi teoksena hyvä. Rannan Villen blogikin on löysää irrottelua.
Villelle ja monelle blogi lieneekin rentoutumispaikka. Ollin sarjisblogi on jo sellaisenaankin hyvä http://hillo.vuodatus.net/. Ja muutama muukin poikkeaa yllätyksellisyydellään kaikesta mitä painettuna uskaltaa odottaa. Riman alhaalla pito vapauttaa tuoreuteen, ei juurikaan yritetä miellyttää sitä kuvitteellista nipolukijaa joka pilaa ilon.
Mutta tarkoitin blogien verkottumista. Erillisinä ne on mitkä päiväkirjoja, mitkä polemiikkia, esseistisiä tai sekoilua, mutta vaikutelma useaa seuratessa on aivan uusi, ja ilman muuta kaunokirjallinen ilmiö. Ei ole tok uutta usean "kirjan" seuraamisessa rinnan, mutta mahdollisuus lukijana kommentoida eli osallistua tuon kokonaisteoksen kehittymiseen on kirjallisuutena täysin uutta. Ja koska se on hauskaa, se on myös merkittävää.
Se mitä meillä Limingan sarjakuvalinjalla tehdään on myös omanlaistaan. Usea ihminen tekee omia sarjakuvatulkintoja samasta teoksesta. Kimppa-antologioita on tehty, muttei niin että ne tekovaiheessa vaikuttaisivat toisiinsa kun tekijät työskentelevät ja elävätkin koko hankkeen yhdessä. Ja koko ruljanssia kuitenkin ohjaa kolme ihimistä. Jos siitä syntyy tylsä ja väkinäinen tulos, mitäs tuosta, koska tekovaihe ei ole turha kokemus.