Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Sarjakuvailmaisu, sarjakuvan estetiikka ja historia => : pertti jarla 22.11.2006 klo 14:49:21
-
Tuolla kerro murheesi-osiossa valiteltiin suomalaisen kerronnan korostunutta arkisuutta. Pieni on kaunista, tapahtumattomuus on suurta. Mielikuvitus näyttäisi loistavan lähinnä poissaolollaan.
Oon itsekin käynyt läpi vihavaiheen tässä asiassa. Mutta nyt on alkanut tuntua, että 1)kyllä Suomessa tehdään aina vaan enemmän mielikuvituksekastakin matskua ja 2) osa arkisista jutuista on oikein hyviä. Arjesta voi löytyä suuruutta ja fantasiassa voi kertoa kaikkien sisälmyksiä koskettavista asioista. Esim. sotajutut ovat mielestäni oikein hyvä tapa käsitellä kärjistetysti rohkeutta, pelkäämistä, voittamista, häviämistä jne. Jos näitä eri genrejen mahdollisuuksia ei tunne, on mielestäni jatko-opiskelun tarpeessa.
Olennaista tässä ois mielestäni se, että kukin tehköön mitä sisältä luontevasti tulee. Fantasiaa tai olohuone-tupakki-kahvi-osastoa. Näitä tekeleitä pitäisi arvioida osana genreään eikä alkaa lannistamaan tekijöitä ja mussuttamaan että onpa arkista murjotusta tahi eskapistista huttua. Seurauksena voi pahimmillaan olla, että tekijä vaihtaakin linjaansa ja alkaa tehdä innotonta scheissea joka ei ole sitä ominta.
-
Kyllähän arkisuus toimii, kunhan sitä esitetään taiten. Ks. Pauli Kallion tuotanto.
Osuuskunta Käyttökuvan Mämmilästä nyt puhumattakaan.
Kaikkiaan enemmistö kotimaisista sarjakuvahahmoista on arjen sankareita. Lievästi todellisuutta venyttäen... Pekka Puupäästä ja Rymy-Eetusta lähtien.
-
Hyvin älykäs keskustelun avaus.
Ei arkisten juttujen käsittelyssä itsessään ole mitään vikaa, mutta sen tai omaelämänkerrannollisuuden nostaminen muiden lajityyppien yläpuolelle itseisarvoisesti kertoo minulle vain näiden nostajien heikosta itsetunnosta ja älyllisestä rajoittuneisuudesta.
suomeksi: tarpeesta päteä.
Mielipuolisinta tilanteessa on että osan mielestä tilanteessa missä isoin osa UGta ja melkoinen otanta kotimaista valtavirtaa on juuri tätä lajityyppiä.
Olisiko kaikki paremmin jos olisi pottunokkien tai supersankarien ylivalta?
Ei.
Mutta siinä mielessä on että Warren Ellisin pilkka siitä että sarjakuvissa olisi vain sairaanhoitajasarjoja melkein pitää paikkansa Suomessa.
Kärjistettyä kylläkin mutta kirjallisuuden realismin saavuttavan arvostuksen kaipuu johtaa jossain määrin siihen etteivät, muutamaa sitkeää poikkeusta lukuunottamatta, tekijät uskalla hyödyntää muita kertomistapoja.
ja silloin seisovasta vedestä odota myrkkyä pätee siihenkin.
Arki ei itsessään ole huono lähtökohta.
Se että niin moni tekee arjesta vieläkin tylsempää, on.
-
Äh, Pertti. Nää vesitit hyvän riidanaiheen. Oisit ny ollu mustavalkonen, mutku asiaa joka sana.
Mutta väitänpä kumminki että havainnosta se mielikuvituskin lähtee. Pohjimmiltaan. Jos oikeen kaukaa haetaan. Näin saan muotoiltua tarpeeksi ympäripyöreän "väittämän".
Sitten on vielä ne, niinkuin toisessa ketjussa mainittu Tervo, joilla lähtökohtana on arki ja siitä mopo lähtee. Minusta pikku-uutiset osoittaa, ettei millään voisi keksiä niin hulluja juttuja kuin mitä tapahtuu todellisuudessa.
Mitäköhän yritän selittää. Lopetan kun en itsekään ymmärrä.
-
mutta sen tai omaelämänkerrannollisuuden nostaminen muiden lajityyppien yläpuolelle itseisarvoisesti kertoo minulle vain näiden nostajien heikosta itsetunnosta ja älyllisestä rajoittuneisuudesta.
suomeksi: tarpeesta päteä.
Minen millään usko että tuommosesti aattelevia ihmisiä on, vaikka ite oonkin snobi.
Ite jostain syystä oon jo pentuna tykänny arjesta, ainoostaan Narniaa jaksoin lukea. Musta se oli niin helppoa se fantasia, voihan sitä nyt KEKSIÄ ihan mitä vaan.
Mutta oli tarina mikä tahansa, olennaista on se, miten se kerrotaan. Tempaako mukaansa vai ei.
-
Mutta oli tarina mikä tahansa, olennaista on se, miten se kerrotaan. Tempaako mukaansa vai ei.
tämän moni unohtaa, teki kumpaa vain. mutta omakohtaiset kokemukset ovat ainakin allekirjoittaneelle tuoneet uskon siitä että juuri mainitsemani kaltaisia ihmisiä on.
Onneksi ei juurikaan sarjakuvapiireissä, mutta kotimaisen kerronnan puolella? Vot tokkiinsa.
Sarjakuvan etuoikeus on sen nauttima vapaus. Se ole vielä niin .. harkitsin estabilisoitunutta, mutta kangistunutta ja laitostunutta on osuvampaa suomea.
Se voi olla mitä vain. Vielä.
-
Kyllähän arkisuus toimii, kunhan sitä esitetään taiten. Ks. Pauli Kallion tuotanto.
Juuri näin. Pauli Kallion "Kramppeja ja nyrjähdyksiä" on malliesimerkki siitä, että kakskyt/kolkytjarisaisten arjesta voidaan tehdä laadukasta sarjakuvaa. Myös Ville Rannan "Isi on vähän väsynyt" ja tietyin varauksin myös Hannu Eskon "Päiväkirja" ovat onnistuneita kuvauksia tavallisesta elämästä.
Valitettavasti vastakkaisia esimerkkejä löytyy. Kuten jossain toisessa viestiketjussa oli puhetta, on omaelämäkerrallinen / arkirealistinen sarjakuva viime kädessä tavattoman vaikea laji. Kyllä omasta päivästään pystyy helposti hahmottelemaan jonkinlaisen sarjakuvan tai luonnoslehtiön, mutta on kokonaan toinen juttu, jaksaako satunnainen lukija innostua (itselleen tuntemattoman) tekijän mielenliikkeistä ja tekemisistä - etenkin jos aiheena ovat niin omaperäiset jutut kuin oluen juominen, luomisen tuska ja ihmissuhteiden sietämätön keveys. Ei sillä, kyllähän noista edellämainituista elementeistä hyvän sarjakuvan saa aikaiseksi, mutta jotain lisäarvoa tarvitaan, että erotutaan harmaasta massasta.
Joku kirjakustantamon edustaja taisi taannoin sanoa, että melkoinen osa heille lähetetyistä käsikirjoituksista on juuri Kalle Päätalon Iijoki-sarjan innoittamaa omaelämäkerrallista muisteloa nuoruusvuosista. Harrastajakirjoittajat olettavat, että heidän elämänsä on sellaisenaan lukijoita kiinnostavaa, eikä sitä osata hyödyntää fiktiivisen tarinan aineistona.
Fantasian ja mielikuvituksen käyttäminen ei ole tosiaan Suomessa yhtä yleistä, mutta tässäkin törmätään samaan juttuun kuin omaelämäkerrallisten sarjakuvienkin kanssa: miten kirjoittaa hyvä fantasiasarjakuva siten, ettei jäädä vain puolivillaisen ja moneen kertaan luetun Tolkien-pastissin asteelle?
Summa summarum: tee mitä teet, kunhan teet sen hyvin ;)
-
on kokonaan toinen juttu, jaksaako satunnainen lukija innostua (itselleen tuntemattoman) tekijän mielenliikkeistä ja tekemisistä - etenkin jos aiheena ovat niin omaperäiset jutut kuin oluen juominen, luomisen tuska ja ihmissuhteiden sietämätön keveys.
Jaksaa. Minä en jaksa lukea kliseistä fiktiota. Omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa sentään on aina jotain ainutkertaista.
-
Omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa sentään on aina jotain ainutkertaista.
Hyvässä fiktiossakin on aina jotain ainutkertaista.
-
Jaksaa. Minä en jaksa lukea kliseistä fiktiota. Omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa sentään on aina jotain ainutkertaista.
Myös elämäkerrat ovat usein kiinnostavampia kuin romaanit juonen puolesta. Romaaneissa kun on pakko olla jonkin sortin tolkku ja uskottavuus juonenkäänteissä. Elämäkerroissa sen sijaan voi tapahtua mitä vaan, sellaistakin, missä ei ole mitään järkeä.
-
Romaaneissa kun on pakko olla jonkin sortin tolkku ja uskottavuus juonenkäänteissä. Elämäkerroissa sen sijaan voi tapahtua mitä vaan, sellaistakin, missä ei ole mitään järkeä.
Tästä olen sikäli eri mieltä, sillä fiktiossa voi ihan yhtä hyvin revitellä niin paljon kuin sielu sietää. Suomessa tähän ei uskalleta tietenkään mennä, koska jokaisen kirjailijan salainen unelma on kirjoittaa toinen "maa on syntinen laulu" (tämä oli sitten huumoria, tiedoksi tosikoille). Itäisessä naapurimaassamme, jossa mm. Faabelien kirjoittelu sattuneesta syystä kehittyi huippuunsa, on muutamilla kirjoittajilla ollut tapana revitellä oikein olan takaa suorastaan kohtuuttomuuksiin sortuen ja kumma kyllä, näiden hihhuleiden teoksia on painettu kirjaksi asti.
Sitä en kylläkään ymmärrä miksi fakta ja fiktio olisivat toisensa poissulkevia asioita, koska molemmilla on paikkansa. Jos joku on niin ahdasmielinen, ettei voi sietää kuin toista niin omapahan on häpeänsä.
-
Inhoan tarinoissa ennalta-arvattavuutta ja kaavamaisuutta. Tosielämässä tapahtumia ei voi ennustaa ja ihmiset ovat monimutkaisia, usein ennalta-arvaamattomia otuksia. Ennalta-arvattavasta, kaikkia kliseitä kumartavasta yhden ominaisuuden tyypeillä kansoitetusta tarinasta huokuu vastenmielinen, lähes fasistinen deterministinen maailmankuva. Onko juttu fantasiaa, arkirealismia tai jotain siltä väliltä, ei oikeastaan liity tähän mitenkään.
-
Sitä en kylläkään ymmärrä miksi fakta ja fiktio olisivat toisensa poissulkevia asioita, koska molemmilla on paikkansa. Jos joku on niin ahdasmielinen, ettei voi sietää kuin toista niin omapahan on häpeänsä.
Toisen fakta on AINA toisen fiktiota.
Ennalta-arvattavuus on lähes aina pahe ja umpitylsää.
Siltikin:
Kaikki on ainutkertaista. Aivan kaikki. Täydellisen hifistin toistamat laboratio-olosuhteetkin ovat erilaisia, yksilöllisiä riittävän tarkassa tarkastelussa.
Eikä sillä,oli se mitä tahansa, silti ole oikeasti väliä laajemmassa mittakaavassa.
Mutta sillä pitäisi olla.
Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Mikä on niin vaikeaa sen tajuamisessa että ihmeetkin ovat osa todellisuutta?
Tässä yhteydessä haluan tähdentää ettei sanalla ihme ole uskonnollista tai pelkästään positiivista arvolatausta.
Arjen kuvaus ei itsessään nosta kenenkään arvoa.
Älyllisen tai tunnereaktion aiheuttaminen nostaa, oli kyseessä mikä tahansa.
-
Jaksaa. Minä en jaksa lukea kliseistä fiktiota. Omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa sentään on aina jotain ainutkertaista.
En minäkään tykkää kliseisestä fiktiosta, mutta onneksi kaikki fiktio ei ole sellaista - ja joskus heikkoina hetkinä tuntuu siltä, ettei omaelämänkerrallisuuskaan sulje kliseisyyden määritelmää pois (kts. yllä mainitut taiteilijaelämää-esimerkit ihmissuhdesotkuista ja oluen lipittämisestä). Jonkun sarjakuvataiteilijan luonnoskirja tiistaipäivän sujumisesta saattaa olla lukukokemuksena yhtä puistattava kuin se tuhanteen kertaan aikaisemmin nähty Tolkien-pastissikin.
Rinnakkainasettelu on tietysti tarpeetonta, sillä hyvä sarjakuva on hyvää sarjakuvaa ja huono sarjakuva huonoa sarjakuvaa, omaelämäkerrallisuuden asteesta riippumatta.
Hyvässä fiktiossakin on aina jotain ainutkertaista.
Inhoan tarinoissa ennalta-arvattavuutta ja kaavamaisuutta.
Nämä voi allekirjoittaa kevein sydämin.
-
Minulla on tuossa hyllyn päällä ollut pidemmän aikaa Ultimate Spiderman 2/2005 jonka olen aloittanut kaksi kertaa mutta luovuttanut kun ei tuolla sekoilulla ole minkäänlaisia yhtymäkohtia todelliseen elämään. Eli minusta fantasiakin vaatii jonkinasteista realismia ainakin siinä mikä saa ne tyypit tikittämään.
Toinen ääripää on sitten tämä kotimainen artistimeininki:taideopiskelija istuu yksiössä ja pohtii rakkauselämäänsä ja varsinkin sen puutetta. Kliimaksissa hän tajuaa että perkele, se jääkaapissa oleva maito on hapantunut!
Kummallakin suuntauksella on kannattajansa jotka ovat vähän fundamentalisteja tiukempia mielipiteissään. Voisiko ajatella että siellä välimaastossakin saattaisi olla jotain?
-
Kummallakin suuntauksella on kannattajansa jotka ovat vähän fundamentalisteja tiukempia mielipiteissään. Voisiko ajatella että siellä välimaastossakin saattaisi olla jotain?
Revari!
-
Kummallakin suuntauksella on kannattajansa jotka ovat vähän fundamentalisteja tiukempia mielipiteissään. Voisiko ajatella että siellä välimaastossakin saattaisi olla jotain?
Siellä on ja paljon onkin, mutta miten saada ihmiset tutustumaan siihen?
No, onhan tietty kiristys,uhkailu ja uhkailun toteutuksen jälkeinen kiristys, mutta kun ei niilläkään saa riittävää tulosta aikaan.
Revari!
Missä? Missä?
-
Eli minusta fantasiakin vaatii jonkinasteista realismia ainakin siinä mikä saa ne tyypit tikittämään.
Se mikä pätee hahmoihin pätee myös maailmaan: kaksiulotteisuus on tyhjän kierrättämistä, pitää olla uskottava ja monisäikeinen. Sekä hahmot että maailma tarvitsee oman historiansa. Fantasiassakin tapahtumien täytyy olla omassa maailmassaan uskottavia, ei se muuten toimi.
-
Revari!
Auts. Arvasin että kaikenmaailman merkonomisielut ja Päätalo-fanaatikot alkavat heti hirvittävän solvaamisen mutta kestän hammasta purren kuin mies (vaikka vituttaakin)
-
Auts. Arvasin että kaikenmaailman merkonomisielut ja Päätalo-fanaatikot alkavat heti hirvittävän solvaamisen mutta kestän hammasta purren kuin mies (vaikka vituttaakin)
Harmaasävyt on nynnyille, äärtä sen olla pitää. Sovinnonhaluinen ymmärrysyrityksesi on revisionismia. Pidetään kaivetut juoksuhaudat, nih!
-
Harmittaa olla samaa mieltä mutta toi on kyllä täyttä asiaa. Mitä siitäkin tulisi jos kaikki vaan yrittäisi ymmärtää toisiaan ja olla sovinnollisia, joku vitun hippien kokoontumisajo. Änkyryys on voimaa
-
Toinen ääripää on sitten tämä kotimainen artistimeininki:taideopiskelija istuu yksiössä ja pohtii rakkauselämäänsä ja varsinkin sen puutetta. Kliimaksissa hän tajuaa että perkele, se jääkaapissa oleva maito on hapantunut!
Jos tuon maidon hapantumisen on pystynyt esittämään niin mukaansatempaavasti, että jopa sinä, Antti, olet jaksanut lukea kliimaksiin asti, eikö se silloin ole aika etevää sarjakuvaa?
-
Jos tuon maidon hapantumisen on pystynyt esittämään niin mukaansatempaavasti, että jopa sinä, Antti, olet jaksanut lukea kliimaksiin asti, eikö se silloin ole aika etevää sarjakuvaa?
Minä en voi vastata Antin puolesta, enkä tunnista tätä ironiaksi, enkä ole useinkaan kahlattuani opuksia "kliimaksiin" asti pitänyt niitä etevinä. Saati etevinä.
yleensä ensimmäinen reaktio on hämmennys, itsensä typeräksi tunteminen ja sitten kommentointi tavalla joka ei sovi lasten ja herkkien ihmisten kuultavaksi.
Se että jaksaa/sietää lukea asioita loppuun kertoo korkeasta
kipukynnyksestä, ei julkaisun tasosta.
Nimimerkki satoja ja tuhansia sarjakuvia läpikäynyt.
Jotta tulen ymmärretyksi toistetaan nyt miljardinnen kerran:
99,9999999% ihan kaikesta on kauniisti ilmaistuna suolistoperäistä.
Silti tuo aivan avuton materiaalikin voi olla jonkun sydänverellään tuottamaa.
Entäs sitten?
Laatu ei ole sidonnainen aiheeseen, kliseisettömyyteen, kieleen, alkuperämaahan, sukupuoleen tai ikään oli kyse tekijästä tai lukijasta.
Se jäljelle jäävä promillen nanojaos hyvää on yllättävän iso otos, mutta ihmislajin taipumus on pitää itseään yksilönä ja lajina luomakunnan kruununa, joka on oikeassa.
On helpompaa kun voi lokeroida kaiken valmiisiin paketteihin ja hyväksyä vain ennakkoluulonsa.
On hyvää arkisarjakuvaa, myönnän.
Kuten myös hyvää fantasiasarjakuvaa, fiktiosarjakuvaa, juhlapyhäsarjakuvaa ja absurdia sarjakuvaa.
Mikään niistä ei ole autuaaksi tekevä.
Pyrin lukemaan vain hyviä sarjakuvia. Mutta siihen pätee sama kuin ihmisiin valikoidessaan joutuu törmäämään monenlaisiin viheltäjiin.
Kaikesta ja kaikista ei tarvitse pitää.
Hyvää on hyvin vähän. Missään.
Mutta ymmärrän kannan.
Sokeiden maassa yksisilmäinen on kuningas.
nyt menen pukemaan fanaatikon kaapuni ja lukemaan sarjakuvia.
Kaikilla kolmella silmilläni.
-
Jos tuon maidon hapantumisen on pystynyt esittämään niin mukaansatempaavasti, että jopa sinä, Antti, olet jaksanut lukea kliimaksiin asti, eikö se silloin ole aika etevää sarjakuvaa?
Ei. Kysymyksessä on ennemminkin esimerkki siitä että itseään (aiheettomasti) uskomattoman mielenkiintoisena henkilönä pitävä taiteilija uskottelee lukijalleen että jotain järisyttävää tulee tapahtumaan kun kahlaat tämän puuduttavan mitäänsanomattomuuden loppuun. Ei tapahdu vaan sen elämä on niin tylsää että maidon hapantuminen on sen näkökulmasta melko dramaattinen käänne. En silloin ihastele tekijän luovuutta vaan mietin että tuonkin ajan olisi voinut käyttää jonkun hyvän sarjakuvan lukemiseen (mitä sitäkin tehdään loppujen lopuksi todella paljon)
-
Tarkoitanpa sitä, että maidon hapantuminen ja taiteilijan elämän pienet tapahtumat voivat olla relevantimpaa sisältöä kuin toimintafiktio.
Halusin tarttua tuohon maidonhapantumisesimerkkiin koska se on riittävän hyvä. Kemiallinen tapahtuminen maidossa on ollut Nobelin palkinnon paikka joskus. Kirjallisuuden puolella Volter Kilpi tunnetaan pienten asioiden kuvaamisesta - niitten kautta hän esitteli kokonaisen aikakauden ja elämänmuodon taloudellista perustaa.
Kysymys on todellisuuden kokonaisymmärtämisestä. Ei ole merkityksetöntä tapahtumista, joten ei ole tylsää tapahtumista. Herrat Antti ja Curtvile haluavat tähdentää lukeneensa tylsää taiteilijatilitystä. Se herätti mielenkiintoni. Kerro Antti täsmälleen mistä maitotaloussarjakuvasta on kysymys, niin otetaan se lukupiiriin.
(Curtvilen mukaan suurin osa taiteesta on suolistoperäistä. Hyväksyisit siis julkaistavaksi vain 0,00000001% nykyään ilmestyvästä sarjakuvasta. Mitä pirun aarteita sinä oikein äsken poistuit lukemaan?)
-
Tarkoitanpa sitä, että maidon hapantuminen ja taiteilijan elämän pienet tapahtumat voivat olla relevantimpaa sisältöä kuin toimintafiktio.
(Curtvilen mukaan suurin osa taiteesta on suolistoperäistä. Hyväksyisit siis julkaistavaksi vain 0,00000001% nykyään ilmestyvästä sarjakuvasta. Mitä pirun aarteita sinä oikein äsken poistuit lukemaan?)
Minä etsin niitä aarteita. Löytääkseen ne on käytävä läpi myös tunkiot ja kaatopaikat siinä missä taideateljeet ja valtakunnanarkistotkin.
Tai vaikka 0,00000001% tuntuu pieneltä niin ota huomioon mistä määrästä puhutaan. Koska en rajoita itseäni vain euro-, taide-, toiminta-, manga-, huumori-, eläin-, amerikkalainen- tai muilla etuliitteillä.
Niin ja minulla on siinä mukana, kauhua kerrakseen, myös se viihde.
Haluaisin että julkaistun volyymi olisi suurempi koska suhdeluku säilyisi.
Jos etsii aarteita vain "hulk lyö"-osaltolta tai taiteilijatilityksistä, niin se on kunkin ihan oma ja yksityinen rajoittuma, johon olen syytön.
Arki ei itsessään ole sen huonompi lähtökohta kuin mikään muu. Mutta ei parempikaan. Ja arki on jokaisen kohdalla eri asia.
Emme elä niin tasa-arvoisessa maailmassa että konsernijohtajan, pakolaisen, mallin, työttömän ja duunarin arki olisivat sama asia. Todellisuuden puolella tiedustelutoimihenkilön arki on usein värittömämpää ja tylsempää kuin taideopiskelijan.
Molemmista saa kerrottua hyvän tarinan/kuvan todellisuudesta. Ja useimmiten ei saa.
On niitä nobeleitakin jaettu aika käsittämättömin perustein.
Ei ole merkityksetöntä tapahtumista, joten ei ole tylsää tapahtumista.
hauska nähdä että joku oikeasti vielä tuntee näin. Oma näkökantani on täysin päinvastainen.
Millään ihmisen tekemällä ei ole tarkoitusta eikä merkitystä.
Jokainen ihminen on varmasti laulun arvoinen: Sanat puolittain unohdettuina ja väärinkuultuina, ilman sävelkorvaa, nuotin vierestä karaokena.
Eikä tarvitse mennä edes sadan vuoden tai sadan kilometrin päähän kun sillä ei ole oikeasti mitään väliä.
Maailma ei lopu kun sulkee silmänsä eikä olemassaolo ole motiivi.
Päinvastaistakin mieltä toki saa olla ja mielelläni luen sen esimerkiksi sarjakuvamuodossa.
-
Kerro Antti täsmälleen mistä maitotaloussarjakuvasta on kysymys, niin otetaan se lukupiiriin.
Se on Pirre Vähä-Kälkän Kuukautisveri Comix-omakustanteesta sarja Harsoinen todellisuus. Suosittelen
-
...ja tässä juttua kaiken fysiologisesta perustasta:
http://www.bu.edu/sjmag/scimag2005/features/mirrorneurons.htm
Toisen ihmisen tietoisen toiminnan seuraaminen aktivoi samoja neuroneita aivoissa, kuin jos tehtäisiin se itse. Reaktio on vahvempi, jos seurataan toimintaa jolla on selvä tavoite (joku tarttuu kuppiin selvästi juodakseen, eikä vaan näpelöi kuppia). Reaktio on vahvempi kun katsotaan biologisesti primääriä toimintaa (syömistä, ei esim. tiskaamista).
Tältä pohjalta on helppo tajuta mm. että porno kiinnostaa.
-
No mutta tuostahan se johtuukin.
-
...ja tässä juttua kaiken fysiologisesta perustasta:
http://www.bu.edu/sjmag/scimag2005/features/mirrorneurons.htm
Heh! Kun tätä joskus pohdin, ajattelin samoin että arkirealismin tai päiväkirjasarjisten suosio johtuisi samasta mistä tosi-tv sarjojen. Ihmisten uteliaisuus ja tirkistelynhimo on varma sauma. Itse en arkirealismia niin kannata, mutta nyt vanhempana ei sitä jaksa moukaroidakaan nuoruuden innolla. Olen nykyään jopa lukenut Rantaa tms. Pauli Kallion jutuista en yhäkään välitä, näin puolustukseksi.
Kyllähän arjesta tai tositapahtumista saa kiinnostavaakin tavaraa, jos arjessa jotain kiinnostavaa sattuu tapahtumaan. Sellainen arkirealismimyönteinen ajattelu Suomessa on kyllä havaittavissa, mistä sitten johtuneekaan. Ollaanko sitten liian kaukana täällä maailman laidalla? Ollaan paettu todellisuudesta niin kauas, että arki onkin sitä fiktiota.
-
Kiinnostava teema, kyllä.
Minä olen tätä aatellut asettamalla vastakkain kaksi ihmistyyppiä, tai lähestymistapaa 'todellisuuteen': ensinnä (en sano materialistit, kun ihmiset sen ottavat loukkauksena) konkretistit - ihmiset, jotka läpikäyvät elämää maanpinnan tasolla, ovat ihan tosissaan mukana tämän kulttuurin sykkeessä ja saavat suurimmat kicksinsä konkreettisista asioista. Sitten on toinen porukka, joille elämä ehkä tapahtuu enemmän pään sisällä - tapahtumat rekisteröityvät aivoissa varsin eri tavalla, ehkä tärkeämpää kuin bileet tai hyvä ruoka, on käsitteellisellä tasolla liehuvat jutut, oli kyse sitten filosofiasta, jostain scifin fanittamisesta tai introvertista angsteilusta.
Varmaan tossa linjassa ihmiset menee jossakin määrin sinne välimaastoon, mutta selvää on, että se erilaisuus on usein niin suurta, ettei ne ääripäät vain oikein pysty ymmärtämään toisiaan - kuin tadaa! juuri fiktion kautta (millä tässä yhteydessä tarkoitetaan myös aiheena olevaa arkirealismia).
Jos poteroita on tarkoitus ruveta kaivamaan, minä kuulun selkeästi jälkimmäiseen ryhmään. Vaikka en nykyjänsä niin totaalisesti aikaani omistakaan joidenkin gnostilaisten sfäärien pohdintaan, näyttäytyy tämä nykykulttuurimme minulle perimmiltään täysin epätodellisena. Se, että olemme olemassa, lihassa ja veressä on totta, mutta kulturaaliset rakenteet ovat oikeasti "fiktiota", tai fantasmaa, luotujen käsitteiden ja sopimusten metaska, jossa yksilöt joutuvat rimpuilemaan ja temppuilemaan.
Arkirealismissakin pystytään paljastamaan ja kommentoimaan niitä rakenteita, mutta eipä sellaiseen (suomi-) sarjakuvassa usein törmää.
Mielikuvituksellisemmat fiktiot harvemmin sen enempää, mutta ainakin ne tarjoavat eskapistista lohtua stressaavasta "realismista". Niillä on kuitenkin potentiaalisesti mahdollisuus tutkailla asioita käsitteellisemmällä tasolla: filosofisella, mytologisella tai arkkityyppisellä tms.
-
Jatkankin vähän postiani, vähän spesifimmin teemasta:
Jos edelleen omaelämäkerrallinen dokumentaatio on vallitseva genre Suomessa, on se minusta merkki tekijöiden luovuuden puutteesta. Se, että muutama tekijä ihan mukiinmenevästi ja ansiokkaastikin sitä tyyliä elävöittää, on se silti minusta pitemmän päälle (ja se meni jo) yhtä tylsää kuin lukea romaaneja, joiden päähenkilö on aikalaiskirjailija (jollei kyseessä ole Paul Auster).
Vaikka reaalimaailmasta pitäisikin tarraten kiinni, ei se estä fiktiivisen tarinan kehittämistä, jotta aiheesta josta haluaa kertoa - siis olettaen, että on jotakin muutakin sanottavaa kuin omat napakarvat, pystyy kertomaan jotain vähän yleisemminkin pätevää. Esimerkkinä vaikka juuri lukemani Joann Sfarin Rabbin katti, jossa tekijä kuvaa itselleen tärkeää historiaa elävällä ja havainnollisella tavalla.
Olkoonkin, ettei se kovin syvälle tasolle pääsekään sisällöllissellä tasolla, päinvastoin kuin Anders Nilsen Dogs&Water -alpparissaan (luin sen myös äsken) menee surrealistisen oloiselle "fantasian" tasolle, mutta on lukukokemuksena ihan huikaiseva - ja sisällön tasolla kertoo niiin paljon olennaisia juttuja ihmiselämästä - symboliikan kielellä, joka ei kovin nopeasti ehdy!
Mutta realistisemmasta kerronnasta peräänkuuluttaisin nykypäivän Dostojevskeja, joilla on jonkinlaista näkemystä ja ymmärrystä, ja kykyä tehdä ympärillä olevista asioista, ja omasta elämänkokemuksestaan synteesiä....
-
Jos edelleen omaelämäkerrallinen dokumentaatio on vallitseva genre Suomessa, on se minusta merkki tekijöiden luovuuden puutteesta. Se, että muutama tekijä ihan mukiinmenevästi ja ansiokkaastikin sitä tyyliä elävöittää, on se silti minusta pitemmän päälle (ja se meni jo) yhtä tylsää kuin lukea romaaneja, joiden päähenkilö on aikalaiskirjailija (jollei kyseessä ole Paul Auster).
Mutta realistisemmasta kerronnasta peräänkuuluttaisin nykypäivän Dostojevskeja, joilla on jonkinlaista näkemystä ja ymmärrystä, ja kykyä tehdä ympärillä olevista asioista, ja omasta elämänkokemuksestaan synteesiä....
Austereita, Dostojevskejä, Twaineja, Conradeja ja Dickinseja ( unohtamatta Brontën sisaruksia tai Woolfia) tarvitaan sarjakuvapuolella, mutta kun minusta kyse ei ole luovuuden puutteesta vaan siitä että mennään missä aita on ehdottomasti matalin.
Tiedän, sanoihan Raymond Chandlerkin aikanaan "When in doubt, have a man come through the door with a gun in his hand." eli vapaasti käännettynä jos epäilyttää/tilanne juuttuu pistä mies tulemaan ovesta ase kädessä.
Moniko ei Raymond Chandler on käyttänyt tätä temppua ja saanut tahattoman huumorin kukoistamaan juonen kadottua kolmekymmentä sivua ja 28 pyssymiestä sitten?
Minulla on tekosyy: näen maailman pimeänä ja ahdistavana loukkona josta kukaan ei pääse ulos.
Se että ympärilläni olevassa yhteiskunnassa luoviksi itseään kutsuvat ihmiset pitävät introverttisyytä ja tasapäistämistä parempana vaihtoehtona sille että uskallettaisiin ottaa riskejäkin kertoa niistä oikeasti relevanteista asioista tapahtui se sitten omaelämänkerrallisena tilityksenä tai allegorisena faabelina tai julkeana manifestina.
Surullinen tosiasia on että välillä tuntuu siltä että Suomessa on tismalleen sama tilanne kuin USAssa. On vain yksi vallitseva genre.
molemmissa on tietenkin huumoristrippisarjakuvia, mutta jos valitetaan miten jenkkilässä supertrikoomiehet jyräävät kaiken muun alleen niin kyllä se täällä on Veltin mainitsemat napakarvat ja A. Vainion pöydälle nostama hapantunut maito.
Minä valitan ihan itsekkäästä syystä, jos elo kerran on synkkää on siitä otettava kaikki irti mitä lähtee.
Sen mitä kotimaisista sarjakuvapiireistä tiedän on että lahjoja ja kykyä löytyy. Ajattelevia ja enimmäkseen älykkäitä ihmisiä.
Ei näitä kirjallisuuspuolen Pirjo Hassisia ja ihmisiä jotka yrittävät kirjoittaa uuden Maa on syntinen laulu-teoksen.
Nyt yleinen syyttäjä pitää tauon ja odottaa puolustuksen puheenvuoroa.
Ketjun nimi on Pyhä arkisuus. Upea sanaleikki. Kertokaa minulle miksi arki on pyhempää kuin kaikki muu?
-
Tämä on taas näitä kumpi vastaan kampi -tappeluita. Kun toiset tykkäävät äidistä ja toiset tyttärestä ja niin pois päin.
Mikähän tekee arkirealismin harrastajista fiktion ystäviä tyhmempiä tai tirkistelynhaluisempia? Maidon hapantuminen on mielestäni juonena aivan yhtä hyvä tai omaperäinen kuin hyvän voitto pahasta tai hovimestarin paljastuminen murhaajaksi. Sillä erotuksella tietenkin, että ensiksi mainittu koskettaa omaa elämääni paljon läheisemmin, ja voi siis kertoa jotain olennaista itsestäni ja elämästäni. Maidon hapantuminen tuskin itsessään auttaa ketään "löytämään naiseutensa", mutta sen kautta voi käsitellä laajempiakin teemoja.
Sekin on syytä muistaa, että tämän päivän arki on huomisen historiaa. Realistisia aikalaiskuvauksia tullaan arvostamaan suuresti tulevaisuudessa. Vaikka kaipa esimerkiksi fantasiakirjallisuuden suosiokin kertoo jotain nyky-yhteiskunnasta tulevaisuuden ihmisille. Allegoriat sitävastoin tuppaavat olemaan hieman pöhköjä ja osoittelevia, varsinkin jos allegorioita lähtee etsimään teoksista, jotka eivät ole sellaisiksi tarkoitettuja (esim. Taru sormusten herrasta).
Itse olen aika lailla kaikkiruokainen: tykkään niin Kalle Päätalosta ja Volter Kilvestä kuin avaruusoopperoistakin. Sarjakuvan puolella suosikeistani löytyy niin hyvää fantasiasarjakuvaa (Sandman, Watchmen, suomalaisista vaikkapa Borgtron) kuin arkirealismiakin (P. Kallio ja kumppanit). Se, että suomalainen sarjakuva on aika vahvasti omaelämäkerrallista (onko muka?) ja arkirealistista, ei ole nähdäkseni mikään ongelma. Tekijöitä kuitenkin on monenlaisia ja -tasoisia, ja monet vasta etsivät omaa tyyliään. Arkirealistinen "suomalainen koulukunta" kehittyy koko ajan, ja siitähän voi tulla vielä jotain todella hienoakin. Sitä Suurta Aikalaisteosta ei luoda hetkessä. Tarmo Koiviston Mämmiläkin on usean vuosikymmenen työn tulos, ja siihenkin mahtuu useita "maidonhapantumiskohtauksia" kokonaisuuden kärsimättä.
-
En minä koko genreä halua mollata vaan näitä ääritapauksia. Tämä päätalo-koulukunta on minusta aivan hanurista, selostetaan vain pikkutarkasti tylsien ihmisten tekemisiä tiukasti vältellen sellaisia hömpötyksiä kuin huumori, mielikuvitus tai dramaturgia.
Varmasti näistä on riemua sosiologeille ja historiantutkijoille mutta ei minulle.
Voisin ottaa tähän kaksi esimerkkiä ulkomailta jotka periaatteessa kuuluvat samaan genreen mutta ovat aika kaukana napanöyhtä-koulukunnasta eli Peter Bagge ja Joe Sacco. Jälkimmäinen tekee äärimmäisen realistista sarjakuvaa mutta etsii mielenkiintoisia ihmisiä ja tarinoita joita se kertoo. Saccon suhtautuminen itseensä on lisäksi terveen ironinen. Baggen tyypit ovat periaatteessa ikäviä ja tapahtumat tosia tai ainakin mahdollisia mutta liioittelu ja huumori tekee niistä aivan fantastisia.
Jotain tällaista kaipaisin tännekin
-
Taas puhutaan aidanseipäistä. Ei ole väliä sillä kertooko sarjakuva maidon happanemisesta, kaukaisten kulttuurien viimeisestä taistelusta tai onko siihen upotettu syvällisintä filosofiaa sitten Heideggerin. Pitää osata kertoa, ei siis mistä tai mitä, vaan miten. (Kotimaisen) sarjakuvan ongelma onkin että tehdään vaan sen kummemmin ajattelematta mitä ollaan tekemässä. Omaelämänkerrallisuus on kaikkein lähin aihepiiri joka vaatii vähiten taustoittamista, joten tartutaan siihen.
-
(Kotimaisen) sarjakuvan ongelma onkin että tehdään vaan sen kummemmin ajattelematta mitä ollaan tekemässä. Omaelämänkerrallisuus on kaikkein lähin aihepiiri joka vaatii vähiten taustoittamista, joten tartutaan siihen.
Tästä olisi kiva saada (varoittavia) esimerkkejä. :) Mikä olisi oikein klassinen "tehdään vaan" -sarjakuva mielestäsi? Ja mikä taas on sitten sitä hyvää? Ettei pelkällä mutulla mentäisi.
-
En mä näe kauhean rakentavana heittää jotain nimiä esimerkkinä siitä mikä on paskaa sarjakuvaa. Pauli Kallio ja Kaltsu on minusta hyviä tekijöitä koska niiden touhu ei ole mitään roiskimista vaan ne on selvästi harkittuja tarinoita. Kaltsu on kyllä hetkittäin aika lähellä napanöyhtä-koulukuntaa mutta sillä huumorintaju ja itseironia pelastaa, ne jutut on usein hauskoja. Ja piirtäjänähän se on mainio.
-
Tästä olisi kiva saada (varoittavia) esimerkkejä. :) Mikä olisi oikein klassinen "tehdään vaan" -sarjakuva mielestäsi? Ja mikä taas on sitten sitä hyvää? Ettei pelkällä mutulla mentäisi.
Ääriesimerkki huonosta:
Rinkinen - Tilus: Adolf Ehrnroot - Elämä ja teot. Aiheesta olis saanu ajattelemalla ja henkilöön perehtymällä paljon irti, huumorin lajityypistä tinkimättä.
Monet Viivi ja Wagner -stripit. Muistaakseni Juba joskus kehaisi vain aloittavansa piirtämisen ja kattovansa mitä syntyy. Ja se näkyy.
Hyviä:
Hagelbergin sarjakuvat. Lukeneisuus ja asiaan perehtyminen näkyy. Aina ei Mattikaan onnistu, joskus taas hämmentää osuvuudella ja detaljien runsaudella.
Pauli Kallion sarjakuvat, mm. Krampit ja Ornette. Oma maailma joka syntyy elämisestä vahvasti musiikin ja kirjallisuuden keskellä.
-
Ihan positiivista että kotimaista on alettu syyttää siitä että sitä tehdään väärästä aihepiiristä eikä (vaan pelkästään siitä että se on huonoa). :)
Jos nyt kioskillakin avaa silmänsä ja kattoo, niin onko Jasso, Jadesoturi, Törni ja Lordi sitten sitä pyhää arkisuutta vai mitä?
Taidekoulurendit on erikseen ja niiden vaikutus ns. normaaliin maailmaan näkyy vasta viipeellä - jos ollenkaan.
Curtvile:
Minä valitan ihan itsekkäästä syystä, jos elo kerran on synkkää on siitä otettava kaikki irti mitä lähtee.
Ehkä niinki. Synkistely vaan ei myy. Iloittelu myy.
-
varsinkin jos allegorioita lähtee etsimään teoksista, jotka eivät ole sellaisiksi tarkoitettuja (esim. Taru sormusten herrasta).
Mitäpä sanoo Tolkien itse:
http://www.lordotrings.com/noflash/interview.asp
"...that seems I suppose more like an allegory of the human race. I've always been impressed that we're here surviving because of the indomitable courage of quite small people against impossible odds: jungles, volcanoes, wild beasts... they struggle on, almost blindly in a way."
Aiheeseen palatakseni, omaelämäkerrallisuus kotimaisen sarjakuvan trendinä taitaa olla jo huippuvuotensa nähnyt? Kuten Reima sanoi, Jadesoturia, Törniä ja Lordia pukkaa.
-
Voisin yhtenä mainita Ville Tietäväisen Linnut ja meret, en esimerkkinä läpipaskasta sarjakuvasta mitä se ei todellakaan ole vaan aika massiivisesta pettymyksestä koska siinä on ainekset niin paljon enempään. Se on helvetin komean näköinen albumi mutta kun oli kahlannut sen läpi oli vain sellainen olo että entäs sitten?
Tuossahan on ajateltu että kun kerrotaan eksoottisesta paikasta mahdollisimman naturalistisesti niin se on automaattisesti kiinnostavaa. Päätalo - ja maitotölkkiajattelua siis puhtaimmillaan
-
Tuossahan on ajateltu että kun kerrotaan eksoottisesta paikasta mahdollisimman naturalistisesti niin se on automaattisesti kiinnostavaa. Päätalo - ja maitotölkkiajattelua siis puhtaimmillaan
Ei oikeastaan. Päätaloissa ja maitotölkeissähän kerrotaan omista kokemuksista ja läheisestä, itse eletystä maailmasta. Ei pyrkimystä eksotiikkaan.
-
Aivan totta, jos ollaan aivan puhdasoppisia on tapahtumapaikankin oltava ikävä
-
Tulipa tästäkin ketjusta mieleen tämä (http://koti.phnet.fi/otaku/jorina/arjenrunous.html) Jarin essee.
-
Aivan totta, jos ollaan aivan puhdasoppisia on tapahtumapaikankin oltava ikävä
Jos sinusta arki on tapahtumapaikkana ikävä, sinulla on ongelma.
-
Puhuin nyt pelkästään visuaalisesta puolesta. Eli tässä tyylilajissa graafisen ilmaisun tulisi kompata ja mahdollisesti korostaa henkilöiden mielenkiinnottomuutta. Taidekoulu esim. on mainio tapahtumapaikka maitotölkkidraamalle
-
Kehuin jo toisessa viestiketjussa Peter Baggen "Buddy Bradleyta" ja teen sen uudelleen. Bagge kuvaa nuorten miehen elämää ja sen ongelmia uskottavasti ja kiinnostavasti ilman että juuttuisi missään vaiheessa maitopurkki-tasolle.
Kanadalaisen Michel Rabagliatin "Paul Has a Summer Job" on toinen hyvä esimerkki onnistuneesta arkirealismista - kiitos muuten Pupunkolo-sarjakuvaa tekevälle Laurille hyvästä vinkistä, kyseessä lienee eräs parhaista tämän vuoden puolella lukemistani albumeista.
Väittäisin, että sekä Baggen että Rabagliatin onnistumisen selittää se, että ne ottavat molemmat vauhtia (omakohtaisista?) arjen kokemuksista, mutta eivät pidä niistä orjallisen tiukasti kiinni. Fakta kaivannee pienen lorauksen fiktiota joukkoonsa.
Pauli Kallio hallitsee myös arjen pienten hetkien kuvaamisen. Kaltsun "Menisit töihin" -albumista en sen sijaan jaksanut innostua.
-
Väittäisin, että sekä Baggen että Rabagliatin onnistumisen selittää se, että ne ottavat molemmat vauhtia (omakohtaisista?) arjen kokemuksista, mutta eivät pidä niistä orjallisen tiukasti kiinni. Fakta kaivannee pienen lorauksen fiktiota joukkoonsa.
Allekirjoitan täysin. Saan näppylöitä siitä että Suomessa aina joku lyö nyrkkiä pöytään ja julistaa että vaihtoehtoja ei ole ja tämä pätee niin politiikkaan kuin taiteen tyylilajeihin. Kirjallisuudessa se ainoa vaihtoehto oli pitkään toi että kuvataan uuvuttavan naturalistisesti sitä kuinka sosiaalisesti vaikeavammaiset äijät kaivaa ojaa jossain Hämeessä (maitotölkkieepokset on sama juttu vähän päivitettynä ja siirrettynä toiseen taiteenlajiin).
Saahan noita tehdä mutta olisi aika karmeaa jos ne olisi ainoa asia mitä ylipäänsä tehdään, se olisi yhtä järjetöntä kuin että tarjolla olisi vain sarjakuvia joissa supervoimaiset kalsaripellet pelastaa Amerikan jos täysin fiktiivinen esimerkki sallitaan.
Varmaan toi kotimainen kirjallisuuskin olisi vähän terveempää jos joku Sinisalon peikkokirjan tapainen teos olisi kirjoitettu ja menestynyt jo 70-luvulla (ja Hagelbergin Kekkonen myös mutta tämä ajatus on jo aikaa hurjaa scifiä)
-
Väittäisin, että sekä Baggen että Rabagliatin onnistumisen selittää se, että ne ottavat molemmat vauhtia (omakohtaisista?) arjen kokemuksista, mutta eivät pidä niistä orjallisen tiukasti kiinni. Fakta kaivannee pienen lorauksen fiktiota joukkoonsa.
Pauli Kallio hallitsee myös arjen pienten hetkien kuvaamisen. Kaltsun "Menisit töihin" -albumista en sen sijaan jaksanut innostua.
Faktaa - fiktiota. Kaivetaan poteroja ja haetaan piikkilankaa.
Ei, minusta tuo on osin totta. Fiktion lisääminen voi parantaa arkea, tai pilata sen täysin.
Minä en käännä takkia vaan totean etten puhu aidanseipäistä.
Tekijän lahjakkuus ja sanottava määrittelee sen miten mikäkin onnistuu.
Minusta menisit töihin on ehdottomasti parhaasta päästä arkigenreä. Ominta Kaltsua, enkä ole läheskään kaikesta samaa mieltä, mutta hieno sarjakuva.
Vastoin alkuperäisiä odotuksiani.
Mutta se että niin moni juuttuu aihevalintaan tai olettaa sen takia olevansa vakavasti otettava tai merkityksellinen?
Harhoja on monenlaisia.
Arki on käsittämättömän laaja ammentamisen lähde, mutta ei mikään autuaaksi tekevä vilvoite ja voide.
Minusta se että Lordia ja Jadesoturiakin löytyy hyllyistä on terve merkki.
Törni-rinnastusta en tajua. Kyseessä on oikeasti olemassa ollut henkilö. Hänen arkensa ja elonsa oli tuollaista. Lukisin samanlaisen ja samantapaisen sarjakuvakertomuksen Arndt Pekurisestakin.
Koska objektiivisuus muuttuu subjektiivisuudeksi kun joku sen kertoo vaikka se olisi miten omakohtaista (heh) tahansa. Arki ei kuitenkaan toisinnu totena väitettiin mitä tahansa. suodattimen läpi simuloituna ja maillinnettuna, ehkä lähellä totuutta, mutta ei täytenä totena kuitenkaan.
Omaelämänkerta on vain yksi siivu, yksi totuus.
Varmaan toi kotimainen kirjallisuuskin olisi vähän terveempää jos joku Sinisalon peikkokirjan tapainen teos olisi kirjoitettu ja menestynyt jo 70-luvulla (ja Hagelbergin Kekkonen myös mutta tämä ajatus on jo aikaa hurjaa scifiä)
Hurjaako? Kyllä se on villiäkin hurjempaa. Kotimainen kirjallisuus on jo suossa syvällä, mutta sarjakuva ei vielä.
-
Curtvile Törnistä puhuttaessa viittasikin erittäinkin tärkeään asiaan: uskottavasti ja realistisesti kuvattuihin, mutta isoihin ja dramaattisiin tapahtumiin. Esim Kuuban kriisistä voidaan tehdä vessassakäyntejä myöten todenmukainen kuvaus, jossa ihmiskunta on vaarassa tuhoutua. Tälläinenkin tapahtuma voidaan kuvata rajattoman tylsästi ja mielenkiinnottomasti, ja siksi Kallion "Menisit töihin" on kiinnostavampi kuin elokuva "Armageddon"
-
Kaltsu on huomattavasti kiinnostavampi persoona kuin Bruce Willis. Miettisin kahdesti jos Bruse yrittäisi myydä minulle elämäkerrallista sarjakuvaansa...
-
Vielä tuli mieleen pari esimerkkiä ainakin näennäisen arkirealistisista sarjakuvista, jotka ovat syystä tai toisesta vedonneet tai sitten eivät.
Kiyohiko Azuman Yotsuba! menee viivan yläpuolelle. Sain ystävältäni lainaksi sarjan kaksi ensimmäistä albumia, joissa maailman menoa tarkastellaan pirtsakan pikkutytön näkökulmasta. Sarjakuvaepisodin aiheena saattaa olla vaikkapa tulikärpästen keräileminen puistosta. Huumoria löytyy, mutta se ei ole ylitseampuvaa kouhotusta tai slapstickia. Eräs parhaista lukemistani japanilaisista sarjakuvista.
Ja nyt saatte alkaa kerätä kiviä, sillä eihän tätä saisi arvostella: Aapo Rapin Meti-mummosta kertovat sarjakuvat eivät ole vedonneet minuun koskaan. Periaatteessa konsepti on paperilla onnistunut, sillä vanhuksilta kuulee monesti mielenkiintoisia tarinoita, mutta valitettavasti näissä Metin jutuissa ei ole ollut minun mielestäni mitään kiinnostavaa pointtia tai edes mitään hauskaa - tai sitten olen missannut ne parhaat, sillä Voimaa ei tule luettua enää kovin säännöllisesti. Rapin "Pullapoika" oli kyllä oivallinen.
-
Ja nyt saatte alkaa kerätä kiviä, sillä eihän tätä saisi arvostella: Aapo Rapin Meti-mummosta kertovat sarjakuvat eivät ole vedonneet minuun koskaan.
Ei pyhiä lehmiä saa olla! Mutta onko niitä? Voisi alkaa kerätä listaa sarjakuvista joita ei saa kritisoida. Itse tykkään kovasti Tilsasta, mutta herran sooloprojekteja ei oikein koskaan kuule haukuttavan. Onko jossain vaiennettuja Tilsa-vihaajia? Entä Pauli Kallion Kramppeja ja nyrjähdyksiä? Joakim Pirinen? Carl Barks?
-
Ja nyt saatte alkaa kerätä kiviä, sillä eihän tätä saisi arvostella: Aapo Rapin Meti-mummosta kertovat sarjakuvat eivät ole vedonneet minuun koskaan. Periaatteessa konsepti on paperilla onnistunut, sillä vanhuksilta kuulee monesti mielenkiintoisia tarinoita, mutta valitettavasti näissä Metin jutuissa ei ole ollut minun mielestäni mitään kiinnostavaa pointtia tai edes mitään hauskaa - tai sitten olen missannut ne parhaat, sillä Voimaa ei tule luettua enää kovin säännöllisesti. Rapin "Pullapoika" oli kyllä oivallinen.
Kivet on kerätty. Tuota ihmettelen kovin, koska juuri Meti elää ja värähtelee mulle täysillä, ja edustaa sarjakuvan syvintä olemusta.
Myös ihmisyyden ydintä - tuo mummo on elänyt täysillä ja pystyy katsomaan omia kommelluksiaan myötätuntoisesti, humoristisina, hän ei tarvitse omahyväistä satiiria epämiellyttäviinkään sivuhenkilöihin, ne vain toimivat kuin toimivat ja kaikessa toteutuu joku pirun karman laki jolle ei purnata. Räikeät tussit mua risoo, ja sanomalehtipaperi.
-
Ei ihan jokainen Meti ole napakymppi, mutta kuitenkin, kiitos myös Aapon kynänjäljen, siitäkin sarjasta huokuu sellainen inhimillinen lämpö, aitous... rehellisyys. Tällaista oli elämä.
Mutta jos ei Meti putoo, kannattaa kaivaa esiin Rapin Kelomökkkien mies. Tuo Palsa-parodia (!) iskee kuin halolla ottaan. Julman terävää "taiteilijaelämän" pilkkaa, RRRRRRKELE!
-
Haluan vain palauttaa mieleen mistä keskustelu lähti eli Riekon tuskailuun virallisesta oikeasta kirjoitustavasta:
"Olen nyt syksyn ollut kansalaisopiston "kohti tavoitteellisempaa kirjoittamista"-kurssilla (joo, tiedän ettei kansalaisopiston kursseilta pidä odottaa liikoja) ja on käsittämätöntä kuinka kaikki huomio kiinnitetään realistiseen ihmissuhdekuvaukseen ilman minkäänlaista mielikuvituksen häivää. Kaikki oudompi materiaali on surutta jätetty täysin vaille huomiota. En ihmettele yhtään miksi Kalle Päätalo myy vuodesta toiseen ja mielikuvitusta hyödyntävä materiaali ilmestyy vain undergroundina tai omakustanteina."
Nähdäkseni Meti pitää hyväksyä oikeana suorituksena mutta Kelomökkien mies hylätä koska se on fiktiivinen ja siinä käytetään huumoria tarkoituksena peittää kirjallisen lahjakkuuden puute
Edit. Minulla on pelkästään hyviä kokemuksia Vantaan aikuisopistosta, nim. 5 vuotta espanjaa opiskellut, mutta kaikki varmaan onkin tajunnut että Päätalo-ongelma ei ole kansalaisopistojen syytä
-
Nähdäkseni Meti pitää hyväksyä oikeana suorituksena mutta Kelomökkien mies hylätä koska se on fiktiivinen ja siinä käytetään huumoria tarkoituksena peittää kirjallisen lahjakkuuden puute
Hah. Mutta on semmoista fiktiivisyyttä mille löytää todellisuudesta vastinetta, ja semmoista mikä on todellisuuspakoa tai ehkä tarkoituksellista asennemuokkausta, vrt sotapropaganda.
Meti tuskin on naturalismia. Kelomies on Rapin näkökulma jonka ainekset on poimittu muutamasta taiteilijasta, esimerkiksi Hannu Lukiniin se vähän passaa. Ja sitten on esimerkiksi Yhdysvaltain laivaston viihteenä kustantamaa kirjallisuutta, kukas sitä kirjoittikaan...
-
Hah. Mutta on semmoista fiktiivisyyttä mille löytää todellisuudesta vastinetta, ja semmoista mikä on todellisuuspakoa tai ehkä tarkoituksellista asennemuokkausta, vrt sotapropaganda.
Sori mutta olen olen aivan helvetin vastaan koko sun ajattelua. Kafka ei ole minulle erityisen rakas tai läheinen kirjailija mutta parempi kuin Väinö Linna ihan siitä syystä että aloitti yhden novellin siitä kun kaveri huomasi olevansa koppakuoriainen. Keskieurooppalaisessa ajattelussa on sen jälkeen ollut ok että kirjoissa (tai sarjakuvissa) ihmiset huomaa muuttuneensa koppakuoriaisiksi. Vapauttaa kummasti ajattelua jos ei tarvitse miettiä että mikä suo, minkämerkkinen kuokka ja kuka Jussi.
Propagandan tekijät rakastaa suo kuokka ja
maitotölkki-realismia , mitä enemmän siellä valehtelun seassa on totta, faktaa tai siltä näyttävää, sitä parempaa se on. Minulla ei myöskään ole mitään eskapismia vastaan, välillä arkipäiväisyys on niin arkipäiväistä että ei halua lukea sarjakuvaa joka muistuttaa siitä ikävästä tosiseikasta että nyt on vähän tylsää ja ahdistavaa
-
Minulla ei myöskään ole mitään eskapismia vastaan, välillä arkipäiväisyys on niin arkipäiväistä että ei halua lukea sarjakuvaa joka muistuttaa siitä ikävästä tosiseikasta että nyt on vähän tylsää ja ahdistavaa
Arkipäivä ei voi olla ikinä tylsän arkipäiväistä, aina on itsellä mahdollisuus tehdä päätös toimia.
Eskapistilla on tylsää ja ahdistavaa koska hän ei uskalla elää todellisuudessa.
Taide on sitä varten että se antaa eväitä ymmärtää todellisuutta, ei paeta sitä.
-
Arkipäivä ei voi olla ikinä tylsän arkipäiväistä, aina on itsellä mahdollisuus tehdä päätös toimia.
Arkipäivä voi olla tylsän arkipäiväistä, jos tuhlaa sitä tylsästä arkipäivästä kertovan tarinan lukemiseen.
-
Arkipäivä ei voi olla ikinä tylsän arkipäiväistä, aina on itsellä mahdollisuus tehdä päätös toimia.
Mene hippi töihin niin silloin tajuat puhuvasi paskaa. Suurin osa ihmisistä Suomessa ei ehdi miettiä tollaisia koska niiden on kasvatettava kilpailukykyä ja ruokittava jollain kakarat. Ei sen jälkeen ehkä jaksa pähkäillä että onpa fantsua kun on nämä mahdollisuudet toimia
-
Arkipäivä ei voi olla ikinä tylsän arkipäiväistä, aina on itsellä mahdollisuus tehdä päätös toimia.
Eskapistilla on tylsää ja ahdistavaa koska hän ei uskalla elää todellisuudessa.
Taide on sitä varten että se antaa eväitä ymmärtää todellisuutta, ei paeta sitä.
Keijo on täydellisen oikeassa. AINA on mahdollista muuttaa oman elämänsä ankeus. Ei se ole mitään jeesustelua, se on totta...
Mene hippi töihin niin silloin tajuat puhuvasi paskaa. Suurin osa ihmisistä Suomessa ei ehdi miettiä tollaisia koska niiden on kasvatettava kilpailukykyä ja ruokittava jollain kakarat. Ei sen jälkeen ehkä jaksa pähkäillä että onpa fantsua kun on nämä mahdollisuudet toimia
...eikä se muuksi muutu vaikka kyynikot kuinka löisivät. Sen verran Anttikin epäröi että laittoi purkaukseensa sanan 'ehkä'.
-
...eikä se muuksi muutu vaikka kyynikot kuinka löisivät. Sen verran Anttikin epäröi että laittoi purkaukseensa sanan 'ehkä'.
En suostu ottamaan mitään kyynikon leimaa otsaan. Keijo on väärässä jos se opettajana kertoo etuoikeutetuille taidepilteille että niiden kannattaa kuvata omaa elämäänsä mahdollisimman tarkasti koska se on universaalisti kiinnostavaa. Se ei ole. Kaikki seuraavat mieluummin Spaceman Spiffin seikkailuja kaukaisissa galakseissa. Näin itsenäisyyspäivän alla vetoan Suomen opettajiin:lähettäkää ne Tuntemattomat, Pohjantähdet ja Juokse Jeesus juokse-pokkarit Ambomaan nälkää näkeville ja ostakaa tilalle Calvin & Hobbesia, Charles Schultzia ja Mauri Kunnasta, koulukirjastot paranee kertarytinällä ja nuoriso tervehtyy
-
Arkipäivä ei voi olla ikinä tylsän arkipäiväistä, aina on itsellä mahdollisuus tehdä päätös toimia.
Eskapistilla on tylsää ja ahdistavaa koska hän ei uskalla elää todellisuudessa.
Taide on sitä varten että se antaa eväitä ymmärtää todellisuutta, ei paeta sitä.
Aika paksuksi menee nuo sinun postit, joo.
Olet oikeassa siinä, että taiteen tehtävä on kertoa jotakin 'todellisuudesta', mitä se sitten itse kullekin on. Mutta paitsi 'todellisuus', myös 'taide' on aika tulkinnallinen termi - eikä sitä jokaisen sarjakuvariipustuksen kohdalla kannattaisi kuluttaa.
Hyvä taide useimmiten näyttää 'todellisuudesta' jotakin uutta kulmaa, sinun fanaattisen kuuloinen aate siitä, että 'taiteen' pitäisi esittää vain tekijän suoraan elettyä arkea kuulostaa kaikelta muulta. Onko omaelämäkerrallisenkin sarjakuvan sisällä myös kaikki kuvittelu kiellettyä?
Mielikuvitus, fiktivisointi kuuluu ihmiseen varsin sisäsyntyisesti, eikä se ole sattumaa, että ihmiset kautta maailman ovat leirinuotioilla, ja iltamyöhällä kertoneet mytologisia tarinoita, sen sijaan että olisivat kukin listanneet päivänsä: "puoleltapäivin kramppasi käsi, iltapäivällä löin naulalla sormeen." Käsitteellisemmät kertomukset puhuttelevat ihmistä, ja niiden kautta ihmiset ovat luoneet maailmankuvaansa, ja nähneet maailman rikkautta.
Edustamallasi poterorealismilla en oikein näe mitään maailmankuvallista avartumista tapahtuvan, mistä sinun kirjoituksesikin viestivät. Se on lahkolaisuutta, joka sulkee silmänsä kaikelta muulta ja haluaa lukemistonsakin olla aatettaan todistavaa.
-
Onko Keijon mielestä "Kahden maailman välissä" huono kotimainen sarjakuva, kun se ei ole tai ei voi olla oikeasti totta?
???
-
Siis Keijon mielestäkö "Kahden maailman välissä" on huono kotimainen sarjakuva, kun se ei ole tai ei voi olla oikeasti totta?
No mistäs tuo sarjakuva nyt yhtäkkiä löytyi kun sitä ei ole tässä ketjussa mainittu lain? Ei kannata laittaa sanoja toisen suuhun...
Ehkä voisivat arvon keskustelijat hieman muutenkin rauhoittua noiden fanaattiseksi lahkolaiseksi nimittelyjen kanssa.
-
No mistäs tuo sarjakuva nyt yhtäkkiä löytyi kun sitä ei ole tässä ketjussa mainittu lain? Ei kannata laittaa sanoja toisen suuhun...
Saa kai sitä puhua muistakin kuin jo mainituista?
En laittanut sanoja suuhun, kysyin vain tarkentavan, konkreettisen kysymyksen.Tuossa on oikein kysymysmerkkikin perässä. (EDIT: Tosiaan, edellinen viestini oli hieman epäselvä. Muokkasin sen sellaiseksi kuin se oli alunperin tarkoitus kirjoittaa)
Kun en ymmärrä oikein noita Ahlqvistin abstrakteja ajatuksia, yritin keksiä valaisevan esimerkin. Tyhmä kun olen.
Minusta "Kahden maailman välissä" on parasta suomalaista sarjakuvaa ja kuitenkin täyttä mielikuvitusta ja fiktiota. Ahlqvistin mielestä tulisi tehdä vain arkipäivän realismia, jos olen oikein ymmärtänyt. Olenko...?
-
Arkipäivä ei voi olla ikinä tylsän arkipäiväistä, aina on itsellä mahdollisuus tehdä päätös toimia.
Kas, Keijo olikin poistanut avatarkuvansa alta sen kuolemattoman lausahduksen: "Ei jaksais." :)
...kertoo etuoikeutetuille taidepilteille että niiden kannattaa kuvata omaa elämäänsä mahdollisimman tarkasti koska se on universaalisti kiinnostavaa. Se ei ole. Kaikki seuraavat mieluummin Spaceman Spiffin seikkailuja kaukaisissa galakseissa.
;D Aamen!
Eiköhän arjen kuvauksen täytyisi olla kumminkin sellaista, että lukija näkisi tekijällä olevan oikeasti ajatuksia. Siis olisihan todella nuivaa kiduttaa itseään yrittämällä lukea tarinaa, missä todella ei ole mitään, mikä kiinnostaisi, kuohuttaisi, herättäisi vakavia ajatuksia tai hymynkaretta, tai muuten sytyttäisi. Pelkkä tilanteen kuvauksen tarkkuus ei siis riitä. Se on vain pakkomielteenomaista listaamista. Jolla kylläkin on suosijansa.
Kirjoittajan (tahi sarjakuvantekijän) on saatava lukija mukaan, muutenhan läsy lentää kaaressa nurkkaan. Siksi tylsääkin arkea on mieluusti kuvattava ainakin mielenkiintoisella tavalla. Jos osaa.
Ehkäpä menen rakentamaan voileivän. Niin juuri. Sen teen.
-
. Siksi tylsääkin arkea on mieluusti kuvattava ainakin mielenkiintoisella tavalla. Jos osaa.
Just noin munkin piti sanoa! ::)
-
En mä näe kauhean rakentavana heittää jotain nimiä esimerkkinä siitä mikä on paskaa sarjakuvaa.
Esimerkit kyllä avartavat.
Pelkät listat eivät tietenkään.
Mulla ainakin on vaikeuksia ymmärtää, jos keskustelu on kovin ei-konkreettista.
-
Juu, ei pelkkä arjenmakuisuus riitä. Toisinaan "arjenmakuisuutta" tai vastaavia sanoja tunnutaan käytettävän positiivisena adjektiivina, kuten "mukaansatempaava" tai "puhutteleva". Mutta kyllä mun makuun pitää pystyä sanomaan tai välittämään jotain muutakin kuin että "just tuollaista se arki on".
Oikeastihan arjessa ihmiset puhuvat välillä viisaita ja hauskoja, tapahtuu yllättäviä, kiinnostavia ja järkyttäviä asioita. Moni sarjakuva on paljon tylsempää kuin arki. Ei sellaista kestä. Sanotaan nyt esimerkkinä TV-maailmassa ilmestynyt Annan ja Oton olohuone. Tosielämässä niin tylsiä ihmisiä ei jaksaisi.
-
Högglundin Otso kävi eräässä sarjistapaamisessa väsäämässä piirroskirjaan sarjakuvan äitinsä kuolemasta. Täyttä arkirealismia, mutta juttu nostaa tukan pystyyn (jos olis tukkaa). Hyvä esimerkki siitä että ei arjessa mitään vikaa ole, kyse on valitusta näkökulmasta ja tavasta kertoa.
Käykääpä Tampereen tapaamisissa lukemassa. Toivottavasti Otso joskus tekee jutun uusiksi Mörköön tai Sarjariin.
-
En suostu ottamaan mitään kyynikon leimaa otsaan.
Minua väitetään kyynikoksi.
Realistien panettelua mokoma.
Arkipäivä ei voi olla ikinä tylsän arkipäiväistä, aina on itsellä mahdollisuus tehdä päätös toimia.
Eskapistilla on tylsää ja ahdistavaa koska hän ei uskalla elää todellisuudessa.
Taide on sitä varten että se antaa eväitä ymmärtää todellisuutta, ei paeta sitä.
niin, tästä ollaan väännetty kättä ennenkin. Minä uskallan elää todellisuudessa ja omaan sen verran kansalaisrohkeutta etten luule sitä ainoaksi oikeaksi.
Totta kai minun arkeni on sama kuin entisen lapsisotilaan, jonka elo on sotapropagandan korkeaa veisuuta tai upporikkaan perheen kultalusikkasuuvesan, jolla on kymmenen tyttöystävää kuudessa eri maassa.
Joopa.
Armas Keijo: taide antaa eväitä ymmärtää todellisuutta, totta, se ei tarkoita että ihmiset ymmärtäisivät.
Viihteelläkin on tehtävänsä, näyttää että eroista huolimatta kaikki ovat lihaa ja verta, kaikilla on haaveita, toiveita ja pelkoja.
Viihde tai taide eivät ole arvottavia sanoja. Kyllä niitä silti sinä käytetään.
Usein toistettu fakta pitää kutinsa: se ratkaisee onko mitään sanottavaa.
99,99% kaikesta ei ole mitään sanottavaa kellekkään.
ja mitä kauemmin elän sitä varmemmaksi tulen ettei jäljelle jäävää promillelukemaa edes haluta lukea omiin uppiniskaisiin pakkomielteisiin ja ennakkoluuloihin vedoten.
Arki ja fantasia eivät ole vastapareja, toisensa poissulkevia.
Mutta sillä ei ole väliä, koska kukaan ei koskaan ymmärrä ainuttakaan toista ihmistä.
Yrittää silti pitää.
-
Ote Diana Wynne Jonesin (http://www.hameensanomat.fi/Article.jsp?article=45771&main=45) haastattelusta:
"fantasia pohtii ja ratkoo yleismaailmallisia totuuksia ja ongelmia. Se myös luo toivoa.
Lapsena Jones ei juurikaan saanut lukea fantasiakirjoja. Hänen vanhempiensa mielestä ne olivat ajanhukkaa. Kotona oli realistisia, moraalisia kirjoja, jotka Jonesin mielestä olivat todella tylsiä."
-
Ei ihan jokainen Meti ole napakymppi, mutta kuitenkin, kiitos myös Aapon kynänjäljen, siitäkin sarjasta huokuu sellainen inhimillinen lämpö, aitous... rehellisyys. Tällaista oli elämä.
Meti on epäilemättä lämpimän inhimillinen persoona ja hänen tarinansa aitoja ja rehellisiä, mutta se ei vielä tarkoita sitä, että kyseessä olisi kovin kiinnostava tai hyvä sarjakuva. Kiva tapahan tuo on kirjata ylös isovanhempien kertomuksia ja vastaavanlaista taltiointia on harrastettu myös omassa lähipiirissä, mutta ei kukaan silti odota, että ne sellaisinaan kiinnostaisivat juuri muita kuin asianomaisten lähipiiriä.
Vähän kärjistäen: jos haluan kuulla arkisten ihmisten arkisista asioista, niin siinä tapauksessa on mielekkäämpää keskustella jonkun kanssa kuin lukea vasemmistolehden arkirealistista sarjakuvaa jonkun toisen mummosta tai Kalle Päätalon kuvauksia elämästä Koillismaalla.
Arkipäivä ei voi olla ikinä tylsän arkipäiväistä, aina on itsellä mahdollisuus tehdä päätös toimia. Eskapistilla on tylsää ja ahdistavaa koska hän ei uskalla elää todellisuudessa. Taide on sitä varten että se antaa eväitä ymmärtää todellisuutta, ei paeta sitä.
Väitteistä ensimmäinen toiminee paperilla oikein mainiosti. Käytännössä saattaa olla vähän toisin.
Sanoisin mieluummin, että ERÄS taiteen tehtävistä on auttaa meitä ymmärtämään ympäröivää todellisuutta, vaikka sitten arkirealismin keinoin, mutta onneksi se ei ole sen ainoa tarkoitus.
Sarjakuva, kirjallisuus, elokuva ja musiikki tarjoavat myös myös mahdollisuuden paeta hetkeksi arkipäivän rutiineja, pelkoja ja murheita ja sen lisäksi auttaa ymmärtämään elämää ja ympäröivää maailmaa yleensä. Yleismaailmallisia totuuksia elämästä kun voidaan kertoa niin monella tavalla, kuten Doc Lomapäivä tuossa Dianne Wynne Jonesin suulla totesi.
-
Arki ja fantasia eivät ole vastapareja, toisensa poissulkevia.
Jotenkin tuntuu että aika harva (tuolla ulkona) ajattelee noin. Curtvile jatkaa ajatustaan:
Mutta sillä ei ole väliä, koska kukaan ei koskaan ymmärrä ainuttakaan toista ihmistä.
Tähän ja sarjakuvaan liittyen voisi avata vaikka uuden Marshall McLuhanlaisen keskustelun siitä onko teksti väistyvä (ja kenties haitallinen) piirre myös sarjakuvassa. Lisääkö vai vähentääkö se ymmärrystä?
Keijo:
Arkipäivä ei voi olla ikinä tylsän arkipäiväistä, aina on itsellä mahdollisuus tehdä päätös toimia.
Komppaan. Arjessa on nimen omaan kysymys siitä miten sitä katsoo. Itse lopetin taiteen seuraamisen ja tekemisen kultaisella 90-luvulla koska katsoin että se ei pysty (hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta) tarjoamaan minulle mitään lähellekään arjen kauneuteen tai esteettisyyteen verrattavia elämyksiä.
Luke Rhinehartin (en jaksa tarkistaa nimea kun se on taiteilijanimi) Noppamies (kirja) kertoo aika hauskasti siitä miten helppoa (ja ehkä vaarallistakin) arkea on nyrjäyttää.
Käytin aikanaan omakustanteita tutkaillessani omaa virtuaalista tuoreusmittaria kuvaamaan sitä miten kiinnostavasta paskasta on kysymys. Ideat on jokaiselle uusia vain kerran. Arjesta on meilläkin kerrottu jo aika monella tapaa arkisesti, niin että töitä saa tehdä jos meinaa oman äänen löytää.
Nyttemmin voisin puhua mieluummin rehellisyydestä. Siis siitä miten rehellinen tekijä on (se näkyy!). Tekeekö omaa vai toistaako kliseitä.
Mummojen (vaareja siellä ei ollu) evakkosarjiskurssillakin oli tämän suuntaista ongelmaa. On helpompi toistaa yhteistä kanonisoitua totuutta, legendoja ja myyttejä kuin näyttää omaa itseä ja sitä mitä todella tapahtui ja miltä se tuntui/tuntuu.
Normikuvaston ja kaavamaisten reaktioiden toistamisella (asrkisestakin aiheesta) monet kuvittelevat ehkä tekevänsä helpommin lähestyttävää kertomusta, mutta todellisuudessa asiahan on päin vastoin.
Eri asia on sitten se että mitä järkeä on "levitellä itseään" julkisesti? Ja tulisiko siihen ylipäätään pyrkiä?
-
Tää on ollut monelta osin kiinnostava ketju, mutta jossain kohtaa harhautui juupas-eipäs -väittelyyn. Edelleen, hyvät toverit, muistuttaisin niistä itsestäänselvyyksistä, että omaelämäkertakin on lukijalle mielenkiintoisempaa kun sen käsikirjoittaa ja ei se tarina vaan se miten se kerrotaan.
Tulee mieleen esimerkki kirjallisuuden puolelta, Antti Hyryn Junamatkan kuvaus. Taisi olla lukion äikänkirjassani ja luin sittemmin Hyryä enemmänkin. Sekin missä se poika leikkii ulkona auringossa ja lyö polvensa kiveen. Aihe kiinnostaa kiviäkin mutta lukekaa itse, miten se on kirjoitettu. Päätaloa en ole ikinä jaksanut ja melkein reagoin Pertin täkyynkin pyhistä lehmistä mutta pidänpä sittenkin suuni supussa.
Arki itsessään ei ole kiinnostavaa tai epäkiinnostavaa. On vain subjektiivisesti ottaen lukijan mielestä hyviä ja huonoja kertojia.
-
Philip K.Dick kuvasi kirjoissaan arkeaan, William S. Burroughs kuvasi kirjoissaan arkeaan, Grant Morrison kuvaa sarjakuvissaan arkeaan, Alan Moore kuvaa Prometheassa arkeaan .
Todellisuus on sitä millaiseksi sen tekee, käsitteellistä tulkintaa, ja siksi minusta ankeimpaan realismiin pitäytyvät tekijät rappeuttavat viime kädessä koko kansakunnan maailmankuvaa. Taiteilijat promotoivat teoksillaan omaa maailmankuvaansa, ja toivoa sopii, että heillä on jotakin omaa sanottavaa - jotakin ajan ja vaivan väärtiä.
Taito sanoa se on sitten vasta toissijainen ongelma, mielestäni.
Omaelämäkerralliset sarjakuvat ovat mielekkäitä siinä mielessä, että niistä voi saada jonkinlaista kanssaelämisen tunnetta, kuten Rannan Isi on vähän väsynyt, ja jollakin tasolla Kaisa Lekan jutuissa ehkä yms. Ja se toimii juuri Reiman esittämän rehellisyyden ja Rojun esittämän osaavan kerronnan kautta.
Mutta jos nämäkin tekijät jatkavat koko elämänsä narsistista saagaansa, täytyisi heidän kasvaa koko ajan todella paljon tarkkanäköisyydessään, ja kasvaa ihmisinä, "päähenkilöinä" . Muuten se muuttuu yhtä tyhjän kanssa toisteiseksi jauhamiseksi, kuten jollain Otso Högglundilla, ja ehkä Kaltsullakin (en ole hänen sarjakuviaan menisit töihin -albumin jälkeen lukenut). Ja sama pätee tietysti kaikkiin tekijöihin.
Ihmisillä on ikävä taipumus kaavoittua, pitäytyä vakiintuneissa ajatusradoissa, mielipiteissään - vaikka ne ovat suurelta osin täysin sattumanvaraisten tapahtuma - ja ajatusketjujen seurausta. Sitten kun niitä vielä piirtää sarjakuviksi, on entistä suurempi riski muuttua itsensä irvikuvaksi - supistua karikatyyriksi. Siinä mielessä fiktio on paljon kasvattavampaa, kun pitää asettua myös muiden saappaisiin, oppia useita näkökantoja ja suhteellisuutta.
-
Kyllä minusta kyökkirealismikin voi olla kiinnostavaa, kun arjesta näytetään joku uusi puoli. Pidän tarinoista jotka näyttävät minulle maailmasta uuden kulman. Ei ainoastaan "juuri noin se on!" vaan ennemminkin "ai, se voi olla noinkin!" (Tämä ajatus on Silja Hiidenheimon, ei omani.) Esimerkiksi siitä Hyrystä vielä, lähestulkoon mikä tahansa asia maailmassa on tarkemmin tarkasteltuna äärettömän mielenkiintoinen. Vähän niinkuin viini on viini ja freejazz meteliä, ennenkuin siihen asiaan perehtyy ja löytää siitä äärettömän määrän nyansseja. Niitä ei edes kykene erottamaan aluksi. Tämä minut pitää uteliaana ja nöyränä.
Todellisuus on rikkaampi kuin mielikuvitus, joka ammentaa siitä. On mielikuvituksen puutetta, jos ei näe näiden kahden asian yhteyttä (mihin Velttikin viittasi mainitessaan Burroughsin, Dickin ja muut).
Kaikki eivät kyllä tee taidetta kasvaakseen ihmisinä tai jotain. Eläytyminen muihin on periaatteessa hieno idea, mutta saman ihmisen yhdestä päästähän ne sepitehahmotkin kumpuavat, joten en tiedä opettaako se empatiaa sen enempää kuin on kenenkin kapasiteetti alun alkujaankaan. Itse ehkä varon fiktiota senkin takia, että minusta on suunnattoman vastenmielinen ajatus tunkea omia ajatuksiani muiden suuhun, olettaa mitä he olisivat mieltä, vaikka sitten olisivat fiktiivisiä hahmoja. Kyse lienee kotikasvatuksesta tai jostain: itseäni sepitän surutta, vaikka hahmohan sekin on enkä siis minä itse. Kummallinen blokki siis, tarkemmin ajatellen. Tunnistan kyllä genren rajoitukset, elämäni kun ei ole erityisen jännittävää tätä nykyä ja ne asiat joista saan kiksejä, on kuvattu suht tyhjentävästi jo tuhansia vuosia sitten. En koe tarpeelliseksi lisätä hälyn määrää...
Ns. realismissa tyylilajina yksi ongelma on oppia havaitsemaan tarkasti. Tunnistaa oma näkökulmansa ja osata sitten kuvata näkemänsä niin tarkasti että siitä tulee muillekin ymmärrettävää ja mielenkiintoista. Jälkimmäinen on kerronnan tekniikkaa, se "miten".
-
Todellisuus on rikkaampi kuin mielikuvitus, joka ammentaa siitä. On mielikuvituksen puutetta, jos ei näe näiden kahden asian yhteyttä (mihin Velttikin viittasi mainitessaan Burroughsin, Dickin ja muut).
Mieleni minun tekevi tulkita näitä äärirealisminäkemyksiä (tylyn kärjistetysti toki) siten, että hyvä fiktio lasketaan todellisuudeksi (eli osaksi arkirealismin genreä) ja fiktio mielletään ainoastaan huonoksi. Mihin arvon arkirealistit esimerkiksi laskevat Viktor Pelevinin Omon Ra:n tai Stefano Bennin Elianton. Arjen kuvausta vai fiktiota?
-
Todellisuus on rikkaampi kuin mielikuvitus, joka ammentaa siitä. On mielikuvituksen puutetta, jos ei näe näiden kahden asian yhteyttä (mihin Velttikin viittasi mainitessaan Burroughsin, Dickin ja muut).
Ei vaan todellisuus on rikkaampi kuin mitkään määreet mitä sille annetaan, mutta toisaalta käsitteillä ( mitä sarjakuvatkin ovat) mennään aika kauas objektiivisesta todellisuudesta, vaikka sellaista lähtökohtaisesti ei ole olemassakaan, ja siinä mielessä mielikuvitus voi olla rikkaampi kuin se mitä todellisuudesta saa suodatettua - vaikka se mielikuvituskin on loppujen lopuksi todellisuuden suodattamista, ja siinä eksistoimista. Se on se minun pointti.
Jotakuta kiinnostaa viinien nyanssit, toista postimerkkien, kolmatta kulttuurien sosiaaliset käyttäytymismallit, neljättä jääkiekko, viidettä spekulatiiviset multiversumit, kuudetta talvisodan jossittelu - valinnoillaan ja kiinnostuksen kohteillaan he rajaavat elämästä toisia yksityiskohtia ja lähestymistapoja pois. Ja silti jonkin pienenkin asian ymmärtäminen voi avartaa silmiä paljon laajemminkin. Mutta erityisesti jonkin uuden asian.
Ns. realismissa tyylilajina yksi ongelma on oppia havaitsemaan tarkasti. Tunnistaa oma näkökulmansa ja osata sitten kuvata näkemänsä niin tarkasti että siitä tulee muillekin ymmärrettävää ja mielenkiintoista. Jälkimmäinen on kerronnan tekniikkaa, se "miten".
Aivan niin, se tarkkanäköisyys! Avainsana. Ja sitä ei sarjakuvassa liiaksi ole.
-
Sarjakuva on mielestäni siitä kiitollinen taiteenlaji, että vaikka arkirealismia kuinka harrastaisi, on sitä pakko kuitenkin dramatisoida ja rytmittää rankalla kädellä ja mielellään löytää se jokin tiivistetty sanomakin kerrottavaksi (pakollinen loppuvitsi?). Toisilta tämä toki onnistuu paremmin ja toisilta huonommin.
Edelleen kaipaisin esimerkkejä sietämättömän huonosta arkirealistisesta sarjakuvasta ja siitä näkemyksen puutteesta ja kaikesta mainitusta.
Tässä nyt jotenkin tuntuu muutenkin, että arkirealismin puolestapuhujia pidetään automaattisesti fiktiivisempää kerrontaa vastustavina. Vaikka eihän täällä kukaan ole (nähdäkseni edes Keijjo) niin väittänyt. Ainoastaan puolustanut rankasti parjattua arkirealismia lajina muiden joukossa.
-
Tässä nyt jotenkin tuntuu muutenkin, että arkirealismin puolestapuhujia pidetään automaattisesti fiktiivisempää kerrontaa vastustavina. Vaikka eihän täällä kukaan ole (nähdäkseni edes Keijjo) niin väittänyt. Ainoastaan puolustanut rankasti parjattua arkirealismia lajina muiden joukossa.
Minusta asia taas on juuri päin vastoin. Fiktio nähdään automaattisesti huonompana kuin arkirealismi, mutta ehkäpä tämän konfliktin sydän piileekin juuri tässä kärjistetysti näkemisessä? ;)
-
Edelleen kaipaisin esimerkkejä sietämättömän huonosta arkirealistisesta sarjakuvasta ja siitä näkemyksen puutteesta ja kaikesta mainitusta.
Yleisön pyynnöstä esimerkki siitä että menee mestarikin välillä vipuun, Laikku nelosesta sarja Runebergin päivä. Mikä on tässä pointsi?
edit. Mun kotimaiset sarjakuvat on pääosin Tuusulassa varastossa joten en pääse nyt kaivamaan niitä. Muistaakseni Kaltsunkin muuten hyvässä kokoelmassa oli joku jätkät juo kaljaa ja puhuu paskaa-tyyppinen viritys joka ei ollut kovinkaan sykähdyttävä. Mä olen edelleen sitä mieltä että arkea on syytä välillä editoida, liioitella ja kärjistää, olen Keijon kanssa jyrkästi erimieltä että arki on aina mielenkiintoinen. Yleensä se ei ole (ainakaan minulla niin että kuvittelisin kaikkien olevan siitä kiinnostuneita), kannattaa valita ne mielenkiintoiset hetket ja kertoa niistä
-
Sarjakuva on mielestäni siitä kiitollinen taiteenlaji, että vaikka arkirealismia kuinka harrastaisi, on sitä pakko kuitenkin dramatisoida ja rytmittää rankalla kädellä ja mielellään löytää se jokin tiivistetty sanomakin kerrottavaksi (pakollinen loppuvitsi?). Toisilta tämä toki onnistuu paremmin ja toisilta huonommin.
Arkirealismi-sarjakuvista yksi hauskimpia on James Kochalkan strippisarja (www.americanelf.com), kuuluu jokapäiväisiin lukuhetkiini. Kochalka nimen omaan yrittää karata perinteiseltä "ja vitsi loppuun"-tekniikalta ja onnistuukin aika usein. Joskus elämän hetkissä on kuitenkin se hyvä loppuvitsi - ja joskus ei. Pienen tarinan vaikuttavuus perustuu välillä muuhun kuin ha-hauskuuteen.
Puhtaimmillaan arkirealismi lienee just päiväkirja-tyyppisissä sarjakuvissa. Oma elämä on ihan yhtä jännittävää/tylsää kuin Joann Sfarin mutta se vain osaa käsitellä materiaalin paremmin, esittää sen tavalla joka on kiinnostavaa. (Tai ehkä sillä tosiaankin on hauskempia kavereita...) Tuskin juttuja on mitenkään "tarinallistettu", sen verran realistisia ja juonettomia ne ovat. Sama juttu Trondheimilla. Kyse on enemmän näkökulmasta ja "leikkaustaidosta".
Aika monilla on loppunut eväät/jaksaminen kesken, kun ovat pumpanneet sarjakuvia "vain" omasta elämästään. Julie Doucet taisi lopuksi olla aika takki tyhjä omaelämänkerrallisen genren kanssa ja kysyä sopii, mitä uutta sanottavaa Joe Mattilla voi enää olla... Kummaltakin irtosi kuitenkin parhaimmillaan aika herkullisia "arkisia" tarinoita.
-
Outi puhuu tuossa edellä asiaa leikkaustaidosta ja näkökulmasta. Pitäisikin kaivaa "Minä, Lewis Trondheim" hyllystä ja lukea se uudelleen.
Edelleen kaipaisin esimerkkejä sietämättömän huonosta arkirealistisesta sarjakuvasta ja siitä näkemyksen puutteesta ja kaikesta mainitusta.
Sietämättömän huono on liioittelua, mutta jos tässä kerran ikoneita aletaan seinältä riistää, niin mielestäni Aapo Rapin "Metistä" ja Kaltsun "Menisit töihin" -albumista on vaikea löytää tuota Antin peräänkuuluttamaa kunnollista pointtia. Myös yleensä erinomaista jälkeä suoltavan Pauli Kallion tuotannon heikoimpana lenkkinä pitäisin Laikku04:sta, vaikka siinäkin on hetkensä.
Ja täsmennän vielä, että on niitä hyviäkin, kuten noissa aikaisemmissa viesteissäni mainitut nimet osoittavat, ja esimerkiksi Ville Rannan sarjakuvista minulle on parhaiten kolahtanut nimen omaan "Isi on vähän väsynyt", vaikka fantastisempiakin elementtejä miekkosen tuotannosta löytyisi.
-
Kochalka nimen omaan yrittää karata perinteiseltä "ja vitsi loppuun"-tekniikalta ja onnistuukin aika usein. Joskus elämän hetkissä on kuitenkin se hyvä loppuvitsi - ja joskus ei. Pienen tarinan vaikuttavuus perustuu välillä muuhun kuin ha-hauskuuteen.
Karvat nousee pystyyn! Mikään ei ärsytä niin kuin strippi joka näyttää siltä että siinä on vitsi mutta ei olekaan. Kemin sarjiskisassa näitä palkitaan vähintään yks per vuosi. Okei, strippimuotoa voi käyttää monenlaiseen eikä muodon tarvitse olla nivottu automaattisesti loppuvitsiin, mutta joskus toivoisi että opeteltaisiin ensin kertomaan vitsi ja sitten alettaisiin laajentamaan muotoa, kuin että mentäisiin perä edellä puuhun ja vain söhelletään jotain.
-
Todellisuus on sitä millaiseksi sen tekee, käsitteellistä tulkintaa, ja siksi minusta ankeimpaan realismiin pitäytyvät tekijät rappeuttavat viime kädessä koko kansakunnan maailmankuvaa. Taiteilijat promotoivat teoksillaan omaa maailmankuvaansa, ja toivoa sopii, että heillä on jotakin omaa sanottavaa - jotakin ajan ja vaivan väärtiä.
Taito sanoa se on sitten vasta toissijainen ongelma, mielestäni.
Meinasin raivostua tästä mutta onneksi jäin miettimään. Olen samaa mieltä. Totesin että miksi ja miten liittyvät saumattomasti toisiinsa, ne eivät ole ensi- tai toissijaisia.
Ei ole merkitystä sillä kertooko sarjakuva maidon happanemisesta, merkitystä on sillä miksi maito happanee. Mikä on tarinan teema? Happaneeko se esimerkiksi siksi, että hahmot ovat kyvyttömiä hallitsemaan omaa elämäänsä? Happaneva maito on siis vain symboli, seuraus, ei syy. Siinä tulee mukaan tarinan rakenne ja muoto eli miten.
Niin kuin on sanottu, oma elämäkin täytyy dramatisoida. Sieltä täytyy löytää teemat ja symbolit. Jos sarjakuva kertoo pelkästään maidon happanemisesta ilman syvempiä ulottuvuuksia, tarina on huono. Yhtä lailla tarina hyvän ja pahan yhteenotosta on huono samasta syystä. Tapahtumapaikka ja tyylilaji ovat merkityksettömiä kun punnitaan onko tarina hyvä vai huono.
-
Ei ole merkitystä sillä kertooko sarjakuva maidon happanemisesta, merkitystä on sillä miksi maito happanee. Mikä on tarinan teema? Happaneeko se esimerkiksi siksi, että hahmot ovat kyvyttömiä hallitsemaan omaa elämäänsä? Happaneva maito on siis vain symboli, seuraus, ei syy. Siinä tulee mukaan tarinan rakenne ja muoto eli miten.
Niin kuin on sanottu, oma elämäkin täytyy dramatisoida. Sieltä täytyy löytää teemat ja symbolit. Jos sarjakuva kertoo pelkästään maidon happanemisesta ilman syvempiä ulottuvuuksia, tarina on huono. Yhtä lailla tarina hyvän ja pahan yhteenotosta on huono samasta syystä. Tapahtumapaikka ja tyylilaji ovat merkityksettömiä kun punnitaan onko tarina hyvä vai huono.
no nyt 100% samaa mieltä.
Tarina ratkaisee ja se miten se on kerrottu.
Sitten kun tämän teroittaa ihmisille niin alkaa tapahtua jos on tapahtuakseen.
Eli ratkaisevaa on miten ja mitä.
Silti yhä sitä mieltä että se ei riipu onko kyse arkisesta vai ei. Täytyy tehdä ero todellisen ja arjen välillä.
Sisältö voi olla arkea ja totta tai fantasiaa ja totta, saman pätiessä myös toisin päin.
Lähtökohta tai matka ovat vähemmän kuin määränpää.
Enkä ole vieläkään valmis nimeämään huonoja sarjakuvia edes pyydettäessä.
-
En tiedä kuinka karkeasti menee asian vierestä mutta ollut ihan mielenkiintoista tämä jonkun sakemannin aloittama keskustelu siitä että suomalainen kirjallisuus ei ole kovinkaan fiksua eikä yhteiskunnallista. Mistä kirjailijat ovat luonnollisesti suuttuneet koska mitä vittua jotkut ulkomaanpellet tulevat moista meille väittämään. En ole Westön voittanutta kirjaa vielä lukenut mutta minusta ne kaksi edellistä järkälettä olivat fiksuja, yhteiskunnallisia ilman minkään epäilyttävän aatteen antamaa paskanhajua mutta aika kaukana kirotusta kyökkirealismista. Eli jos tällaista palkitaan ja kansa lukee raivolla niin ehkä suomalaisella kirjallisuudellakin on jotain toivoa ja kekkosbreznevmeiningistä ollaan pääsemässä silläkin puolella eroon. Westö sitäpaitsi minun mielestä käy ihan täydestä jos puhutaan eurooppalaisesta intellektuellista mutta en seurannut keskustelua niin tarkkaan että tietäisin keneen tuo pilkka kohdistuu
-
kirjallisuus> sarjakuva tai toisinpäin.
Se ihmisen paras ystävä älähtää jota puunosilla pahoinpidellään. Kjell Westön kirjat ovat luettavia mikä on saaavutus sinällään ja jos oikein ymmärsin mainitun viittauksen niin sehän se miksi tässäkin ketjussa on niin tiukkoja kantoja.
Se ettei pidä arkisuuteen keskittyviä sarjakuvia jalustalla johtuu tietenkin samasta kuin nämä ulkomaanelävien kommentit suomalaisesta kirjallisuudesta sen mukamas historian tuntemattomuuksista, kehnoudesta ja yhteiskunnallisen näkemyksen puutteesta.
Eikös?
Joskus kyllä, mutta useimmiten ei.
stereotypiassa suomalaisesta itsetunnosta on osa tottakin.
Osa haluaa mennä mukaan ja tulla sosiaalisesti hyväksytyksi ja se on jostain syystä helpompaa jos sarjakuvasi/kirjasi/elokuvasi/runosi/performanssisi käsittelee arjen painetta eikä ukrainalaisen aikamatkustajan ja geenimanipuloidun krokotiilin rakkautta ydinsodan jälkeen.
Nk. tavikset eivät ota hajurakoja tai pidä lanttulataamosta karanneena.
vaikka saattaisit rajoituksista vapautuneena keskittyä olennaiseen.
Meille kaikille kun hyväksytyksi tuleminen kuuluminen ryhmiin ja eliitteihin, pioneeriliikkeeseen tai partiolippukuntiin on niin tärkeää.
Tärkeää se onkin mutta ei vaivan arvoista jos muiden arvostus peittää sen muun.
Kaikille ei sovi itsensä revittely tai he pystyvät tekemään sen vain etäännyttämällä itsensä tai muut asiat näennäisesti fiktioon ja epäarkeen.
kuten monessa itä-eurooppalaisessa scifi-klassikossa, jotka siis
eivät käsitelleet mitään allegorioita, pelkää scifiä.
Lännessähän sitä ei myöskään käy, eihän?
-
Tämä ketju on koko ajan pysynyt täysin asiallisena mutta kaivoin esiin jostain takaraivosta sellaisen ison sarjakuvadebatin kuin Pahkasika vastaan Taiteilijat. Tapiiria ei todellakaan voinut silloin tai nykyisestä perspektiivistä syyttää Ison Rahan juoksupojiksi, ne julkaisivat Paulettea ja Spiritiä mutta väärin. Totuus oli muualla, esim. Pohjanmaalla. Tämä oli minulle hämmentävää 18-vuotiaana. Nyt olen 38 enkä ymmärrä vieläkään miksi ne tappelivat keskenään sen sijaan että olisivat tehneet ja julkaisseet hyviä sarjakuvia. Tollaiseen verrattuna meidän maitotölkkikeskustelu on vain naljailua kavereiden kesken mutta silloin nämä kuppikunnat jaettiin verenmaku suussa
-
Mä haluaisin tietää lisää näistä tyypeistä:
http://hannav.vuodatus.net/blog/338762
Arki on kiinnostavaa, jos osaa kulkea silmät auki. Minusta noille olisi tosi mehevää kehitellä tarinat ja tapahtumat. Eikä olisi omaelämäkerrallista (suoraan).
-
Tässä on Finlandia-palkintoraadin puheenjohtajan Stefan Mosterin puhe. Keskustelun herättämiseksi vaihdoin sanan romaani sanaan sarjakuva, ja kirjailijan sarjakuvantekijäksi. Lisäksi poistin viittaukset Finlandiapalkintoon ja lyhensin vähän. Alkuperäinen puhe on luettavissa Suomen Kustannusyhdistyksen (http://www.skyry.net/s_palkinnot_finlandiaehdokkaat06_stefanmoster.htm) sivuilta.
Allekirjoitan täysin Mosterin teesit alkuperäisessä muodossaan että näin sarjakuvan kritiikiksi muutettuna. Jos tämä jonkun valvojan mielestä kuuluu omaan ketjuunsa, siirtäköön.
Puhe:
Sarjakuva ei ole tapa jalostaa omaa elämää, vaan tapa hahmottaa maailmaa. Tähän tarkoitukseen sarjakuva voi käyttää lukemattomia muotoja ja keinoja. Liikkuessaan kuvittamisen ja kuvittelemisen välimaastossa sarjakuva saa olla hauska tai vakava, koominen tai traaginen tai sekä että. Sarjakuva voi olla laaja panoraama, mutta yhtä hyvin se voi keskittyä pienimpään yksikköön. Parhaimmillaan sarjakuva pystyy selittämään yhden ainoan henkilön kautta koko maailman. Jos henkilökuvaus on tehty huolella, se on aina myös edustava.
Sarjakuvan keinot saavat olla vaikeita tai yksinkertaisia, mutta eivät pinnallisia. Tässä yhteydessä voimme sanoa myös niin, että palkinnon arvoinen sarjakuva kaihtaa pinnallisia syy-seuraus-rakenteita ja yrittää tehdä elämän moninaisuudelle ja ristiriitaisuudelle oikeutta. Palkinnonarvoinen sarjakuva ei teeskentele, että maailma on yksinkertainen, vaan näyttää, että asiat ovat monimutkaisia. Koskettamalla kipupisteitä tällainen sarjakuva herättää tunteita ja ajatuksia, koska se muistuttaa meitä siitä, miltä tuntuu olla ihminen. Miltä tuntuu olla ihminen tässä ajassa ja - miksipä ei - tässä maassa.
Sarjakuvissa esiintyy vain vähän analyyttisyyttä. Välillä näytti suorastaan siltä, että suomalainen sarjakuva hyväksyy maailman sellaisena kuin se on. Jossain vaiheessa päässä muotoutuu kysymys: missä on sarjakuvan yhteiskunnallinen ulottuvuus? En tiedä, onko tämä kysymys edes sallittu. Tiedän kyllä, että sarjakuvantekijöiltä ei saa vaatia tiettyjä aiheita ja ratkaisuja, päinvastoin, pitää kannustaa jokaisen ikiomaa luovuutta. Mutta toisaalta: jos sarjakuva luovuttaa yhteiskunnallisen relevanssinsa, se voi pitkällä aikavälillä menettää myös yhteiskunnallis-kulttuurisen asemansa. Itse asiassa tärkeintä eivät edes ole aihe tai teema. Varsinainen sarjakuvataide on sitä, että löytää sekä aiheeseen sopivat ilmaisukeinot että tekee kiinnostavia valintoja kielen ja rakenteen tasolla. Sitten on vielä jotakin, jonka haluan mainita erikseen: hyvin harvoin törmää kiinnostaviin, kiehtoviin ajatuksiin.
Joko on niin, että suomalaisten sarjakuvantekijöiden keskuudessa on todella vähän intellektuelleja - tai sitten intellektuellit naamioituvat silloin kun tekevät sarjakuvia, koska eivät ilkeä näyttää kasvojaan. Minä kyllä ilkeän muistuttaa tässä yhteydessä, että sarjakuva ei ole pelkästään paikka, jossa kerrotaan tarinoita. Se on myös mainio paikka kehittää erilaisia ajatusmalleja ja ajatusvaihtoehtoja, jotka kenties avaavat lukijalle uusia näkökulmia. Kannattaa nimittäin muistaa se, että suomalaiset lukijat arvostavat ja kunnioittavat painettua sanaa. Sarjakuvantekijöiden, mutta myös kustantajien ja kriitikoiden täytyy pitää huolta siitä, että sarjakuvan arvo säilyy ja kestää.
On tärkeää todeta, että Suomessa on edelleenkin mahdollista kehittyä nuoresta esikoissarjakuvantekijästa konkariksi ja tehdä laajakin tuotanto. Erinäisistä vaikeuksista huolimatta olosuhteet ovat siis suhteellisen hyvät: on apurahoja, monipuolinen kustannusmaailma, toimiva kirjastolaitos, elävät sarjakuvamarkkinat, palstatilaa kritiikille.
Eri osapuolten tehtävä on ylläpitää näitä suotuisia edellytyksiä ja vaikuttaa markkinoiden kiihtyvää polarisoitumista vastaan. Tämän lisäksi sarjakuvantekijöiden on huolehdittava siitä, että sarjakuvan taso pysyy tarpeeksi korkeana ja tukemisen arvoisena. Kustantajien tulee julkaista korkeatasoista käännössarjakuvaa, jotta viitekehys säilyy tarpeeksi laajana. Kriitikoiden kannattaa yrittää täyttää annettu palstatila viitseliäillä ja rohkeilla arvosteluilla. Ja television pitäisi vihdoin tuottaa sarjakuvaohjelmaa, jossa keskustellaan kunnolla, eli myös riidellään sarjakuvista.
-
Puhutaan sitten kirjoista tai sarjakuvista, niin ihan asiallista kritiikkiähän toi oli. En tajua noussutta mussutusta, sitäpaitsi ei tässä puheessa mitään sensuurilakia vaadita, äijä vaan kertoo millainen hänen mielestään on hyvää. Olen ihan samaa mieltä mm. siitä, että hyvä tarina tekee elämän moninaisuudelle ja ristiriitaisuudelle oikeutta. Nykyään näkee liikaa skeidaa, joka viittaa lähinnä muihin tarinoihin eikä tosimaailmaan ollenkaan. Huomatkaa muuten että Moster sanoo:
"Koskettamalla kipupisteitä tällainen romaani herättää tunteita ja ajatuksia, koska se muistuttaa meitä siitä, miltä tuntuu olla ihminen. Miltä tuntuu olla ihminen tässä ajassa ja - miksipä ei - tässä maassa."
Tämän voi tulkita niin, ettei tarvitse tehdä näköiskuvaa tästä ajasta ja maasta, vaan välittää sitä miltä tuntuu olla tässä ajassa. Eskapistinenkin tarina voi kertoa tästä ajasta kuvatessaan sitä mitä kertojan edustama nykyihminen kaipailee.
(http://www.salimbeti.com/paperinik/images/inq-107.jpg)
kuvassa herra Mosteri
-
Oikeastaan ainoa asia mikä harmittaa on se että me tarvitaan joku herr Moster auf Deutschland sanomaan nuo asiat, ja sitten kun se sanoo ne niin tyypit itkevät. Suomalaisten kirjailijoiden reaktio on ollut hauska mutta ennalta-arvattava:jos en ole teidän mielestänne intellektuelli pidätän hengitystä
-
Palataan siihen aiheeseen ja siihen kuinka establishmentti ja intelligentsia meillä taitaa kuitenkin pitää sitä (arki)realismia parempana ja oikeampana. Jättihän nimittäin tässä Runeberg-kirjallisuuspalkinnon valintalautakunta ehdokkuuden ulkopuolelle scifin, dekkarit sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden. Perusteluina se että "näillä kirjallisuudenlajeilla on omat merkittävät valtakunnalliset palkintonsa". Valintalautakunta siis rinnastaa scifi-kirjojen Tähtivaeltaja-palkinnon ja dekkareiden Johtolanka-palkinnon Finlandiaan ja Runeberg-palkintoon? Runeberg-palkinto on kunniakirjan lisäksi 10 000 euroa, eikä Finlandia-palkintokaan taida ihan taskurahoja olla. Tähtivaeltajalla ja Dekkariseuralla ei ole varaa maksaa moisia palkintoja. Luulenko oikein, jos luulen että vastaisuudessa halutaan välttyä sinisaloilta? Finlandia Juniorin ehdokkuuden ulkopuolelle jätettiin fantasia ja kirjasarjat.
Miten olisi reaalifantastikot:
http://pazi.vuodatus.net/blog/178028?showcomments=yes Pasi Jääskeläisen blogi
Timo
-
Hra Ronkainen osuu aivan oikeaan.
Haluamatta väheksyä Tähtivaeltaja-palkintoa tai Johtolankaa, mutta tilanne on sama kuin rinnastaisi Kvaakin haasteen Puupää-hattuun.(ei, en väheksy Kvaak-haasteitakaan...)
Jos minuun nyt menisi piru, väittäisin että kyse on samasta kuin vuosisadan kirja-äänestykset yms.
Äänestys uusitaan aina kun joku Tolkienin Taru Sormusten Herrasta tai herran tähden SARJAKUVA kuten Watchmen voittaa/sijoittuu korkealle.
Sitten kun tulos ei muutu ei lähdetä etsimään mikä tekee näistä teoksista niin hyviä/suosittuja vaan siirrytään puheisiin kulttuurisesta rappiosta, sivistymättömyydestä ja sitä mitä käy kun karja äänestää.
Eikä sanallakaan mainita miksi ne "hyvät" ja "erinomaiset" eivät pärjää näille lapsellisille faabeleille.
Voi jospa minulla olisikin antaa vastaus miten intelligentsia ja kaikkivaltiaat eliitin jäsenet uskaltaisivat ottaa riskin ja avartaa näkemystään siitä mikä mitäkin on, mutta valitettavasti näin ei ole.
Toivottavasti kuitenkaan liian moni älymystömme edustaja ei ole rasittanut kansanterveyslaitoksen resursseja toimiessaan A. Vainion edellä esittämällä tavalla.
Onhan se normaalia että he haluavat säilyttää katu-uskottavuutensa ja salonkikelpoisuutensa. Ja käyttäytyä kuin nelivuotiaat, joille on juuri sanottu ettei karkkia osteta.
Se miten asia on korjautumassa kotimaisessa sarjakuvassa on ilahduttavaa. Moni tekijä keskittyy toimimaan sarjakuvansa ehdoilla, eikä pakottamaan sitä yhteen hyväksyttyyn muottiin.
Tarjonta monipuolistuu, mutta johtuen siitä miten marginaalinen kulttuurialue sarjakuva on paine mukautua isojen poikien painostukseen (kirjallisuus, elokuvat) kova.
Ilman osaavaa kustannustoimitusta ja muillekin kuin kansamme kermalle teoksia suoltavia kustantamoita tilanne olisi lohduttomampi.
Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Siksipä arjen korkeaveisuu raikaa.
Joskin osaltaan todistaa että tässä maassa: synkkyys myy.
Suomi, duurin luvattu maa.
-
Luulenko oikein, jos luulen että vastaisuudessa halutaan välttyä sinisaloilta?
Luultavasti ja eiköhän lähivuosina saada Finlandia-palkinnon sääntöihin lisäys, jolla jo jaettu palkinto voidaan jälkikäteen peruuttaa Johannan kohdalta ;)
-
Jos saanen vielä aihetta, tai aiheen vierestä kommentoida itseäni fiksumman suulla:
The idea that Art should, only ever be a mirror to reality has always seemed ass-backwards to me, given that Art is always and everywhere well-groomed and impeccably turned out, whereas Reality wears a pair of two-year-old Adidas trainers and a Toy Story T-shirt. As far as I’m concerned, it’s rather the job of reality to try and reflect Art. The purpose of Art is not to mirror reality, but to shape it by the imprints and aspirations that it leaves in the human mind.
- Alan Moore
-
Ilman osaavaa kustannustoimitusta ja muillekin kuin kansamme kermalle teoksia suoltavia kustantamoita tilanne olisi lohduttomampi.
Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Siksipä arjen korkeaveisuu raikaa.
Joskin osaltaan todistaa että tässä maassa: synkkyys myy.
Suomi, duurin luvattu maa.
Jaa? Mutta nähdäkseni kotimaisenkin sarjakuvan osalta juuri ei-arkiset sarjakuvat ovat niitä myyvimpiä ja isoille kustantamoillekin kelpaavia. Arkisuus on sitten taas siellä marginaalissa ja pienkustanteissa. P. Kallio poikkeuksena.
Kirjallisuudessa en juuri nyt tiedä, mikä on hip ja pop, mutta takavuosina ainakin oli fantasiakirjallisuudella suurikin suosio. Vähän kausittainhan nämä genrejutut menevät, 90-luvun alussa oli kauhu suositumpaa, sitä ennen taas scifi... Dekkareiden suosio ei kyllä taida laantua ikinä.
-
Palataan siihen aiheeseen ja siihen kuinka establishmentti ja intelligentsia meillä taitaa kuitenkin pitää sitä (arki)realismia parempana ja oikeampana.
Pitänee muuten paikkaansa. Sarjakuvan puolella taitaa päteä sama laki: sarjakuvataiteilijan ihmissuhteen kariutumisesta tai/ja maitopurkin happamisesta kertova omaelämäkerrallinen luonnoslehtiö saa helposti myönteisempää kritiikkiä kuin puhtaasti viihteellinen trikoosankari-sarjakuva, vaikka kummallakaan ei olisi sinänsä mitään uutta ja ihmeellistä annettavaa sarjakuvakentälle.
-
Pitänee muuten paikkaansa. Sarjakuvan puolella taitaa päteä sama laki: sarjakuvataiteilijan ihmissuhteen kariutumisesta tai/ja maitopurkin happamisesta kertova omaelämäkerrallinen luonnoslehtiö saa helposti myönteisempää kritiikkiä kuin puhtaasti viihteellinen trikoosankari-sarjakuva, vaikka kummallakaan ei olisi sinänsä mitään uutta ja ihmeellistä annettavaa sarjakuvakentälle.
Katkeruus onkin oikea vastaus kaikkeen. Tehkää jotain asialle tyypit. Itkeskely keskustelupalstalla on aikaa pois joltain hyödyllisemmältä aktiviteetiltä.
-
Katkeruus onkin oikea vastaus kaikkeen. Tehkää jotain asialle tyypit. Itkeskely keskustelupalstalla on aikaa pois joltain hyödyllisemmältä aktiviteetiltä.
Se koira älähtää, johon...?
En minä ole katkera. Oletko sinä? Sarjakuvien ja kirjallisuuden arkirealismista on mielenkiintoista vaihtaa mielipiteitä Internetin keskustelufoorumeilla, tai on ainakin silloin, kun keskustelukumppanin argumentit ovat vähän tuota parempia. Jos omasta mielipiteestä poikkeavia kommentteja ei pysty ottamaan vastaan leimaamatta sitä "itkeskelyksi", niin kannattaa varmaankin pysytellä pois Internetin keskustelupalstoilta.
-
Kirjallisuudessa en juuri nyt tiedä, mikä on hip ja pop, mutta takavuosina ainakin oli fantasiakirjallisuudella suurikin suosio. Vähän kausittainhan nämä genrejutut menevät, 90-luvun alussa oli kauhu suositumpaa, sitä ennen taas scifi... Dekkareiden suosio ei kyllä taida laantua ikinä.
Varmaan se pointti tuossa aiemmassa Finlandia-pähkäilyssä on ollut juuri siinä, että sitä realismia arvostetaan ja arvotetaan itsessään korkeammalle, kuin siitä etääntyviä "fantasiarakennelmia", jotka usein ovatkin selkeästi genrekirjoja - se missä määrin se itsestäänselvästi vie niiden substanssia pois on kysymyksenalaista.
Ongelma lienee siinä, että fantasia / kauhu / dekkarigenreissä pusketaan niin paljon tyhjänpäistä kopion kopioitua tusinaviihdettä, ettei niiden ansioituneemmatkaan tuotokset välttämättä löydä yleisöä sen genren ulkopuolelta. Mutta toisaalta kyllähän kaikenmaailman Da Vinci-koodit ja Remekset keikkuu myyntitilastojen kärjessä, ettei niillä lukijoista sinänsä ole pula. (Silloin "vakavan kirjallisuuden" jupina onkin ehkä osaltaan markkitaloudellista katkeruutta)
Mutta toisekseen, olihan viime vuonna Sarasvatin hiekkaa F-ehdokkaana, ettei sielläkään aukotonta genre-elitismiä harjoiteta.
Oli näistä Finlandia-ehdokkaista, tai Mosterin lausunnoista mitä mieltä hyvänsä, on se arkirealismi niissä kuitenkin sen oman navan sisimmän kehän ylittävää fiktivisointia ja ideat konstruoitu vähän toiselle tasolle kuin ankeimman omaelämäkertasarjakuvan piirissä.
-
Hmm, Finlandia-palkintoa tavoittelemassa ovat olleet mm. Risto Isomäki (jonka Veltti näköjään jo mainitsikin) ja Maarit Verronen, ja Bo Carpelan on muistaakseni napannut palkinnon jopa kahdesti, joten kyllä siinä suunnassa fantastisempiakin juttuja ymmärretään. Ei niin, että olisin koskaan mitään Finlandia-palkittua lukenut.
Kenties Suomessakin joskus syntyy joku Stephen Kingin -tyylinen genrekuningas, jonka teoksista voi olla montaa mieltä, mutta jonka suosio saa kustantajat innostumaan muidenkin saman genren teosten julkaisemisesta. Sopii toivoa.
-
Finlandia Juniorin ehdokkuuden ulkopuolelle jätettiin fantasia ja kirjasarjat.
Kirjasarjojen osalta tähdennän, että yksittäisiä sarjoihin kuuluvia kirjoja ei ole poisluettu, mutta kokonainen sarja ei voi palkintoa saada.
Mistä Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi muuten kertoo? Peikoista? Ei vaan ihmissuhteista. Peikot on vain kehys.
Intelligentsiaa kaipaan niin romaaneihin kuin sarjakuviinkin. Kotimaisista ei tule mieleen kuin Ville Ranta joka saa sisällytettyä arkeen pohdintaakin.
Vasta ilmestyi jonkun (naisen?) sarjakuva muotoinen gradu (?), en muista kuka ja mikä sen nimi oli mutta pitää tsekata jos siitä löytyisi sisältöäkin.
Muoks: sunnutain Hesarissa oli arvostelu Theodor W. Adornon Esteettinen teoria -teoksesta. Kriitikko Jakke Holvas kirjoittaa: "Edes temaattisen sisällön tunnistaminen ei Adornon mukaan vielä merkitse samaa kuin teoksen ymmärtäminen. Pikemminkin tulisi ymmärtää taideteoksen epäymmärrettävyyttä."
Siis häh? Tajusiko joku vai pitääkö mun lukea tuo kirja?
-
Vasta ilmestyi jonkun (naisen?) sarjakuva muotoinen gradu (?), en muista kuka ja mikä sen nimi oli mutta pitää tsekata jos siitä löytyisi sisältöäkin.
Tarkoitatko Lissu Lehtimajan Freiren kyydissä, seminaarityö TaiKin taidekasvatuksen laitokselle? Suosittelen.
-
Tarkoitatko Lissu Lehtimajan Freiren kyydissä, seminaarityö TaiKin taidekasvatuksen laitokselle? Suosittelen.
Aivan, just tämä! Kiitti Roju, menenkin tästä kirjastoon.
-
Mistä Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi muuten kertoo? Peikoista? Ei vaan ihmissuhteista. Peikot on vain kehys.
Dociin voi näemmä luottaa kuin sarviinsa.
Minusta Ennen päivänlaskua ei voi kertoo myös muista asioista, ihmisen ja luonnon suhteesta, siitä aiemmin peräänkuulutetusta nykyajasta ja erilaisuudesta.
Ja vaikka Sinisalo oli rohkea kuten odottaa sopi ja kannusti ihmisiä näkemään metsän puilta, kertomaan se mitä pitää ei mistä.
Ja liittyyhän se tähän aiheeseen. Omassa kappaleessani heti Finncon ´00 omistuksen jälkeen Johanna Sinisalon teoksen sivulla viisi on tekijän omistus: "Hannulle, Markulle, Petrille ja Tonille jotka olivat siellä."
Johanna Sinisalon lisäksi harva muistaa Trollpunkin juuret. Sen miten näennäisen eskapistisesta lähtökohdasta on tullut jo Finlandia-voitto(2000), sarjakuvat Ontot kukkulat (1995) ja Musta tie(1996).
[juu väljästi Sankaritkin...]
Näissä arki tuntuu todemmalta ja aidommalta juuri koska se on se tarttumapinta. Mutta tässäkin on kyse taidosta, ei teemasta.
-
Arki on aihe...
SISÄINEN ARKI - VOIMAUTTAVAA SARJAKUVAA (http://sarjakuvakeskus.fi/kurssit/tilaa-kurssi/15-tilattavat-kurssit/kurssit/44-sisainen-arki-voimauttavaa-sarjakuvaa)
Kurssilla harmaa arki saa päälleen mustan viitan. Liioittelun ja mustan huumorin voimaan nojaavassa sarjakuvassa revitään elämä auki. Houkutellaan esiin ja tutustutaan omiin sisäisiin ”ääniin” (nalkuttaja, lapsi jne.), annetaan elämän ahdistavuudelle, stressille, peloille, harhoille sarjakuvassa konkreettinen ääni ja hahmo. Tehdään niistä käsinkosketeltavia ja sitä kautta myös hallittavia ja ymmärrettävämpiä hahmoja joilla on roolinsa ja tavoitteensa elämässä.