Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvanlukijoiden keskustelut => Strippi- ja sanomalehtisarjakuvat => : Antti Vainio 26.07.2006 klo 00:13:22
-
Tätä ei pitäisi varmaan sanoa ääneen mutta Caniff on minusta edelleen aika kova jäbä. Tietysti Terry ja Steven Canyon on pöhköimmillääm tosi absurdeja mutta niin oli melkein kaikki senaikaiset sarjakuvat. Esim. palvottu Alex Raymond kirjoitti todella kökköjä juttuja Caniffiin verrattuna ja sen piirros oli Caniffiin elävään jälkeen verrattuna ikävää mainosgrafiikkaa.
Mutta asiaan eli onko joku Kvaakkilaisista lukenut Caniffin sodanaikaista kuriositeettia Male Call? Se kuulostaa aika omituiselta ja kiehtovalta. Kitchen Sink julkaisi siitä jonkunlaisen kokoelman aikoinaan vaan enpä ole sitäkään ikinä nähnyt
-
http://en.wikipedia.org/wiki/Male_Call
Male Call on Terryn naishahmojen edesottamuksia, sexyissä asennoissa. Olen ainakin jotain näytteitä nähnyt. Ei siinä mitään järkkyä ollut.
Male Callin saisi nyt 38 eurolla ebay.fr:stä. 38 egee. Ranskaksi.
-
http://en.wikipedia.org/wiki/Male_Call
Male Call on Terryn naishahmojen edesottamuksia, sexyissä asennoissa. Olen ainakin jotain näytteitä nähnyt. Ei siinä mitään järkkyä ollut.
En kuvitellutkaan että se olisi jollain lailla järkkyä kun tietää tuon ajan moraalistandardit (rasismin suhteen tosin silloin oltiin löysiä nykyiseen puhdasotsaisuuteen verrattuna joten siltä kantilta nuo saattaa olla jopa snadisti järkkyjä). Kiinnostaisi vain tietää että oliko noissa mitään juonentapaista ja sotaseikkailua vai oliko ne vain kuvia kauniista tytöistä
-
Ainahan Milton Caniffia lukee oitis siinä missä Jack Kirbyä mieluummin koskaan ei!
Jos Male Call on tuntematon, niin on mahdollista mennä lukemaan sitä paikassa nimeltä Internet:
http://www.authentichistory.com/images/ww2/military_cartoons/military_cartoons.html
Male Call was probably syndicated to more newspapers than any other comic strip in history — about 3,000, in fact. And yet, the world-famous cartoonist who created it, and who wrote and drew every episode, never pocketed a dime from it.
http://www.toonopedia.com/malecall.htm
-
Jos Male Call on tuntematon, niin on mahdollista mennä lukemaan sitä paikassa nimeltä Internet:
Kiitos linkistä! Harvinaista herkkua tuo Caniffin grafiikka meikäläiselle.
Mielipide:
Mielestäni täällä Kvaakissa voisi olla enemmänkin linkkejä sarjakuvanäytteisiin, tyyliin: Blueberry-ketjussa Blueberry -kuvia, Desmond-ketjussa Desmond-kuvia jne...
Onhan Kvaakissa toki tuo linkkihakemisto, mutta itse en ole tottunut sitä käyttämään.
EDIT:
Ja on tuolla ketjuissa tietysti linkkejä kuviin ja eri sivustoille jo nytkin, mutta niitä voisi olla enemmän ;D
-
Onkos kenelläkään tietoa miten Checker Booksin Steve Canyon kokoelma-albumit ovat toteutettu?
Lähinnä sitä miten painojälki toistuu, onko käytetty originaaleja vai kuuluuko sarjaamme tasoskannattu vanhoista lehdistä?
Mielenkiintoa olisi mutta ei huvittaisi tehdä sukellusta ventovieraisiin vesiin.
Canyonin alkuhan on useammassakin oppaassa ja taisi olla sarjainfossakin aikanaan malliesimerkkinä sarjakuvahahmon esittelystä.
-
Amazonin sivulta ripattu:Alas, the publishers have had to squeeze the strips into less space than they were intended to fill, which means less fine detail. At 6" x 11.5", the dailies are almost as small as today's papers' dreadfully cramped strips. This makes the book both tantalizing and frustrating to read, but it is nevertheless an essential work.
-
Amazonin sivulta ripattu:Alas, the publishers have had to squeeze the strips into less space than they were intended to fill, which means less fine detail. At 6" x 11.5", the dailies are almost as small as today's papers' dreadfully cramped strips. This makes the book both tantalizing and frustrating to read, but it is nevertheless an essential work.
Tätä se mun uneni tiesi. Näin pahasti pelkäsinkin. No, yrittää täytyy. Onneksi näkö on hyvä, ainakin vielä.
Kiitoksia.
-
Tätä se mun uneni tiesi. Näin pahasti pelkäsinkin. No, yrittää täytyy. Onneksi näkö on hyvä, ainakin vielä.
Kiitoksia.
Minulla on hyllyssä Kitchen Sink Pressin julkaisemat Steve Canyon lehdet (21 kpl) ja albumit (4 kpl). Niissä edettiin vuoteen 1957 asti. Arkistrippien koko on minulle riittävä ja näköni ei ole maailman paras. En ole vielä verrannut Checkerin julkaisuihin.
Jos kiinnostaa niin voin myydä omani pois kuleksimasta. Kvaakki-privalla tavoittaa.
-
Onko Checker Books se sama lafka joka on koonnut Winsor McCayn varhaistuotantoa? Niiden painojälki on aivan pöy-ris-tyt-tä-vää. Aivan kamalaa. Ne näyttävät siltä, kuin ne olisi vedetty vanhan faksin läpi, josta on muste lopussa. Kuvat ovat pikselöityneitä, ja musta vetää välillä harmaaksi ilman mitään syytä. On todella sääli, että tällaisia alan merkkiteoksia julkaistaan näin uskomattoman huolimattomasti. Miten ihmeessä se voi olla niin kannattavaa, että niitä tulee kirja kirjan jälkeen?
Yhden tuommoisen Steve Canyon kirjankin näin ja tulos oli samanlainen. Ero Kitchen Sinkin kokoelmiin oli huima.
(Kitchen Sinkin kirjat ovat siis hyvin tehtyjä).
Tuliko Caniffin Terry and the Piratesia peräti kolmena eri kokoomasarjana? Jostain Bud Plantin alennusmyynnistä ostin aikanaan täyden setin NBMn albumeita, jossa on sekä stripit että sunnuntaisarjat yhdessä, mutta mustavalkoisina ja aika pienessä koossa. Sitten oli semmoinen kovakantinen värisarja, jossa oli pelkästään sunnuntaisarjat vuosi kerrallaan. (Ne oli kai suunniteltu niin, että ne saattoi lukea joko yksinään, tai sitten päivästrippien kanssa yhdessä). Mutta sitten vielä on semmoisia kovakantisia kirjoja samassa formaatissa kuin ne pari Polly and Her Pals kokoelmaa.
Tuo Male Call kirjakin minulla on, mutta täytyy tunnustaa, että enemmän on noita kaikkia tullut selailtua kuin varsinaisesti luettua.
Mielenkiintoisinta antia kirjassa melkeinpä ovat viimeisillä sivuilla julkaistut keskeneräiset stripit. Niihin Caniff on tehnyt vasta pelkän ääriviivapiirroksen, mutta ei vielä sitä varjostustussaustaan, josta hänet muistetaan. Mielenkiintoinen kurkistus mestarin työtapoihin!
Kyllähän tuo Caniff melkoinen kuvakerronnan mestari on. (Sen verran vähän on tullut noita tarinoita luettua, etten osaa sanoa, mitä se tekstisisältö sitten on).
Taitaapa muuten Terry and the Pirates olla ensimmäinen paikka populaarikulttuurissa missä on tehty tuo klassikkokohtaus autotakaa-ajosta yli aukeavan läppäsillan. Vaikea kuvitella, että se olisi vielä ollut 40-luvun alun elokuvateknologialle mahdollista.
-
Löysin kitchen sinkin Steve Canyon magazinen numero 1.
Aika ei ollut kullannut muistoja.
Sivuja ja strippejä voi vain ihailla.
Sitten kun alkaa miettiä että aikanaan on ollut niin Caniffin kuin Robbinsiinkin strippisarjakuvia sanomalehdissä ja nykyisin on enää joku Mustanaamio, Rip kirby ja Modesty Blaise.
Hyviä nekin, mutta vertailussa häviävät 62-0.
Onko seikkailustripin lama taidon puutetta vai työmäärän ahdistavuutta?
En oletakaan että milton Caniffin tapaisia mestareita kasvaisi joka oksalla, mutta luulisi jatkuvajuonisen tasokkaan seikkailustripin olevan myyvempi täky kuin muutoin hyvän huumoristripin, jonka voi nauttia vain kerta-annoksina.
Voi luoja, nälkä kasvaa syödessä... Terry and the pirateskin pitäisi onkia esiin jostain...
-
Onko seikkailustripin lama taidon puutetta vai työmäärän ahdistavuutta?
Tilan puutetta. Seikkailusarjakuvien kultakaudella sarjakuvat julkaistiin sanomalehdissä paljon isompina kuin nykyään, stripit viiden, kuuden palstan levyisinä ja sunnuntaisivut - niin, koko sivun levyisinä. Suomessa nykyään stripit ovat yleensä neljän palstan levyisiä, Jenkeissä niille annetaan tilaa enää vain kolme palstaa. Siinä ei stripin leveydeksi jää enää kuin n. 14 cm. Siihen tilaan ei paljon realistisia kuvia piirretä, ainoastaan kaikkein minimalistisimmat tyylit selviävät niin rajusta pienennyksestä. Myöskin tekstauksen on oltava aina vain suurempaa ja vietävä ruudusta aina vain suurempi osa.
(Vihje: lue aihetta sivuava juttuni seuraavasta Sarjainfosta, jossa haastatellaan Mustanaamion piirtäjää Sy Barrya).
-
Laitan tähän kokonaisen New York Timesin kiehtovan artikkelin joka käsittelee Little Nemon uusintapainosta joka tehtiin alkuperäiselle formaatille mahdollisimman uskollisesti. Moderaattorit voivat siirtää jos haluavat:
Restoring Slumberland
By SARAH BOXER
The book is so huge you have to crawl over it to read it. It's 21 inches long and 16 inches wide. And cartoonists from Matt Groening to Chris Ware are going nuts over it.
Winsor McCay published his first Little Nemo cartoon a century ago, on Oct. 15, 1905, in The New York Herald. The first panel shows a little boy in a nightshirt sitting up in bed staring at a clownish figure before him. The narration says: "Little Nemo had just fallen asleep when an Oomp appeared, who said, 'You are requested to appear before his majesty, Morpheus of Slumberland.' " The Oomp then presents Nemo with Somnus, a gentle horse to ride into Slumberland.
So began a fantastical comic about a sleeping boy. It was an instant critical success, but the public, especially children, were lukewarm. Since then, "Little Nemo in Slumberland" has found its public. In 1966, Little Nemo was featured in an exhibition at the Metropolitan Museum of Art. Many books of Nemo reproductions followed.
But Peter Maresca, a comics collector, wasn't happy, he said in a recent telephone interview. Even the best preserved pages of "Little Nemo in Slumberland" were fast deteriorating. Soon no one would be able to see them the way they originally looked. Mr. Maresca wanted, he said, to publish a selection of Little Nemo comics just the way they appeared in the Sunday funnies: in the same colors, on rough matte paper that looked like newsprint, and at the same size.
He approached numerous presses, but none would take it on, he explained. Finally he went to Art Spiegelman, the founder of Raw and the author of the very large comic book "In the Shadow of No Towers," who suggested that Mr. Maresca publish it himself. So he did. It cost him, he said, something close to "the price of a three-bedroom house in Kansas."
On the way to self-publishing "Little Nemo in Slumberland: So Many Splendid Sundays!" (Sunday Press, $120), Mr. Maresca learned how much size really does matter to Little Nemo.
In the comic of Feb. 2, 1908, Little Nemo travels through Befuddle Hall, a place where everything is elongated. The panels are stretched and squeezed. The effect at full scale is disorienting, like a funhouse mirror. "You really have the stuff spinning around you when it's that big," Mr. Maresca said.
In the comic of Oct. 29, 1905, Little Nemo walks on stilts among flamingos. The panels become longer and longer as Little Nemo's situation becomes more perilous. Finally, as he falls in slow motion, the panels become progressively shorter. You can see this in smaller reproductions, Mr. Maresca explained, but the effect at full scale is different, enveloping you much the way a movie screen does.
"The idea of cinema was in McCay's mind," Mr. Maresca said. In the comic of May 22, 1910, Little Nemo walks in Martian air and it looks as if a movie camera were following him through space. As he moves forward, the background fades. (So do the speech balloons, as if the sound were growing dim.)
It's not only the grand cinematic things that come through at full scale. It's the little things too, like the words.
Not only can you actually read them, but you can also see how they were made. Consider the strip of July 17, 1910, in which two teams of hypnotists try to put a yellow blob, the Whang-Doodle, to sleep. If you look carefully, you will see that some of the letters in those speech bubbles are blue rather than black.
"At first I thought it was a mistake," Mr. Maresca said. When he took a closer look, though, he noticed that when the characters were close up, they spoke in loud black words. When they were far away they spoke in blue.
"A lot of people know more about Winsor McCay, the man, than I," Mr. Maresca said. "But few know Nemo better than I, panel for panel. I think McCay drew some of these pages in less time than it took me to restore them."
Even after assembling the best set of original funny pages that he could find, Mr. Maresca had to spend between 5 and 20 hours restoring each one. Some pages were so damaged that panels had to be redrawn.
Color accuracy was crucial. Usually, Mr. Maresca said, a printer will try to get maximum contrast by making the background sheets pure white. But since the background sheets of old newspapers are actually different yellows, thanks to variable fading, the colors in the artwork become distorted in the correction process.
Mr. Maresca ignored the imperfections in the newsprint and corrected only the color within the drawings. Then he put each on a new newsprint background. It was, he said, "a little crazy." He was after "an imperfect ideal." He said he wanted the finished product to look just as inconsistent as the original newspaper pages did.
Finally, he flew to Malaysia in order to watch the pages coming off the presses. It took 60 hours to print 5,000 books. And he stayed up through almost all of it. "There was one press check I slept through," he said, and when he awoke, "I freaked out." The page still rankles him. He wouldn't say which one it was. "You have to figure it out yourself."
On the Web site for the new book, sundaypressbooks.com, Mr. Spiegelman tried to explain just how different the big Little Nemo is from all the little Little Nemos. "I mean, it's as if somebody showed you a tabletop model of the Chrysler Building and said, 'It's just like that, only bigger.' "
Chris Ware, the author of "Jimmy Corrigan: The Smartest Kid on Earth" and the designer of some books of comic reprints, said in an e-mail message that he was rethinking the whole enterprise: "After this book, it just seems unacceptable and a disservice to the artist's memory to do it any other way."
You can't get much more perfectly imperfect than that.
-
Löysin kitchen sinkin Steve Canyon magazinen numero 1.
Aika ei ollut kullannut muistoja.
Sivuja ja strippejä voi vain ihailla.
<snip>
Upea julkaisu, itsellänikin taitaa olla muutamia numeroita jossain tallessa. Muistelisin kuitenkin, että päivästrippien määrä pakotti kuitenkin sivutaittoon jossa joka toinen sunnuntaisivu puolittui eri sivuille.
-
Male Call on todella huippu.
Joo, mutta mistä se lehtisarjakuvan tilan puute johtuu? Se johtuu asiantuntijoiden (mm. P.A. Manninen) mukaan siitä, että strippisarjakuva ei pysty enää elämyksellisyydellä ja värikkyydellä kilpailemaan videoita, tietokonepelejä ja sarjakuvalehtiä vastaan. Suuren yleisön mielestä strippi on toivottoman vanhentunut genre. Päätoimittajat ja kustantajat katsovat tällöin, että riittää, että strippi on kertakäyttöviihdettä eikä vakavasti otettavaa ja että se ei ansaitse lehdessä paljoa tilaa. Kunnianhimoiset taiteilijat ja kirjoittajat suuntaavat tällöin tarmonsa albumeihin tai sarjakuvalehtiin joissa on kunnolla tilaa, ja sanomalehtisarjojen vähän arvostuksen kierre jatkuu, kun kunnon tavaraa ei julkaista.
Mitä tulee seikkailusarjoihin, niin niiden häviämiseen vaikuttaa myös se, että angloamerikkalaisissa maissa sanomalehtiä ei osteta enää niin säännöllisesti (kiitos tv:n ja nyt myös internetin). Sanomalehtien tilaus on lähinnä pohjoiseurooppalainen ilmiö. Jatkuvajuoninen seikkailu nimenomaan ei ole myyvä täky, sillä satunnaiset lukijat hämmentyvät, jos he eivät tajua mitä stripissä tapahtuu.
-
Joo, mutta mistä se lehtisarjakuvan tilan puute johtuu?
Nyt se on jo pitkään ollut itseään ruokkiva noidankehä: Tenavia myytiin alunperin muita sarjoja pienempänä "tilansäästösarjana", joten osittain sen takia sen piirrostyylin oli oltava erityisen pelkistetty. Ja kas, kun tyyli on pelkistetty, sitä voi pienentää vielä enemmän ja kun pienentää vielä enemmän on pelkistettävä vielä lisää, jne.
Mutta alunperin kehitys alkoi jo sarjakuvan alkuvuosina, mainostemppuna. Sunnuntaisarjat julkaistiin alun perin koko sivun laajuisina, omana sarjakuvaliitteenään. Tämä siis silloin, kun sarjakuvilla oikeasti oli sanomalehtien myyntiä lisäävä vaikutus ja niiden suosiolla kilpailtiin lehtimarkkinoilla. Suosituin lehti oli sellainen, jossa oli suosituimmat sarjat, tai sitten enemmän niitä. Lehti mainosti, "meidän sarjakuvaliitteessä 8 sarjaa" (8 sivua).
Eipä mennyt aikaakaan kun joku keksi, että hei, jos sivun jakaa kahtia, niin samalla vaivallahan saa määrän tuplattua ja me voimme sanoa, että meillä onkin 16 sarjaa! Niin sunnuntaisivut jaettiin osiin. Aluksi saman sivun piirtäjä jakoi yleensä tilan kahdelle sarjalle, sivun huipulta tai pohjalta lohkaistiiin osa "kakkossarjalle" ("topper"). Näin esim. Flash Gordon sivun lisukkeena tuli Raymondin piirtämä Jungle Jim. Kuka näitä nyt muistaa mitä ne olivat nimeltään... (kertoo niiden merkityksestä) Polly and Her Palsissa oli ainakin "Dot and Dash", Kippari Kallessa "Sappo", Touhulan perheessä tai Vihtorissa ja Klaarassa oli "Rosie's Beau", Otto Soglow'n Pikku kuninkaassa "Sentinel Louie".
Tästähän ei ollut sitten iso matka siihen, kun sivu jaettiin näiden asemasta puoliksi kahden suositun sarjan kanssa. (Nämä ovat ne meille tutut kolmeriviset sunnuntaisarjat vrt. Hesari)
Ja kas: näin sunnuntaisarjakuvien julkaisutila oli kutistunut puoleen. Ja sitten jatkettiin niin, että nyt ne ovat enää kaksirivisiä, siis kolmannes- tai neljännessivu.
Sama pätee strippeihin: kun niitä pienentää, niitä mahtuu sivulle enemmän. Jenkkilehdissä sarjakuvia on edelleen lukumäärällisesti paljon enemmän kuin meillä. Aikanaan strippikolumnin vieressä oli näitä yksiruutuisia pilakuvasarjoja (Ville Vallaton, Harhama). Nyt sarjat ovat niin pieniä että niitä mahtuu kaksi rinnan.
Ei siinä alunperin sen filosofisempaa syytä tarvittu.
-
Päätoimittajat ja kustantajat katsovat tällöin, että riittää, että strippi on kertakäyttöviihdettä eikä vakavasti otettavaa ja että se ei ansaitse lehdessä paljoa tilaa. Kunnianhimoiset taiteilijat ja kirjoittajat suuntaavat tällöin tarmonsa albumeihin tai sarjakuvalehtiin joissa on kunnolla tilaa, ja sanomalehtisarjojen vähän arvostuksen kierre jatkuu, kun kunnon tavaraa ei julkaista.
Mitä tulee seikkailusarjoihin, niin niiden häviämiseen vaikuttaa myös se, että angloamerikkalaisissa maissa sanomalehtiä ei osteta enää niin säännöllisesti (kiitos tv:n ja nyt myös internetin). Sanomalehtien tilaus on lähinnä pohjoiseurooppalainen ilmiö. Jatkuvajuoninen seikkailu nimenomaan ei ole myyvä täky, sillä satunnaiset lukijat hämmentyvät, jos he eivät tajua mitä stripissä tapahtuu.
Toki ihan varteenotettavia näkemyksiä, enkä aio niiden totuudellisuutta kiistää.
Kunhan vain ilmaisen kantani että yksi iso tekijä on Caniffin tasoisten tekijöiden puute ja toinen tämä satunnaisten lukijoiden huomioonottaminen tässä määrin.
Vetauksen vuoksi jos poikani ilmoittaa mennessän kouluun ettei aio opetella lukemaan koska isä kuitenkin lukee hänelle niin pitäisikö opettajien antaa periksi?
Ja ainahan on viikkolehdet.
Sarjakuvien siirtyminen viikko- ja päivittäislehdistä omiin lehtiinsä ja albumeihinsa on mm. yhdysvalloissa johtanut sarjakuvan monipuolistumiseen, eikö?
-
Ei Caniffkaan valmiina syntynyt, Terryn eka sunnuntaistrippi on vielä kaukana myöhemmästä loistograffasta. Mutta oudon tinttimäistä jälkeä, etten jopa sanoisi.
http://www.thrillmer.com/comics/tp341209.jpg
-
Mutta oudon tinttimäistä jälkeä, etten jopa sanoisi.
Se on sitä silloista zeitgeistiä. Hergekin napsi tyylilainoja mm. Geo McManusilta ja ranskalaisilta (lastenkirja)kuvittajilta.
-
Laitan tähän kokonaisen New York Timesin kiehtovan artikkelin joka käsittelee Little Nemon uusintapainosta
Ei taida olla sama alppari mutta ostin äsken Taschenilta juuri ilmestyneen kovakantisen Little Nemo 1905-1914 järkäleen jossa on 428 sivua ja hintaa mitättömät $30
http://www.lastgasp.com/d/28886/
http://www.amazon.com/Little-1905-1914-Evergreen-Winsor-McCay/dp/3822863009
Heh, Tashenista tulee mieleen Hiltusen kommentti kustantamosta joka meni osapuilleen seuraavasti: "En tiedä mitä Taschen tarkoittaa mutta päätellen siitä minkälaista materiaalia he julkaisevat on minulla vahva aavistus..." :)
-
Historia sarjakuvan aiheena-ketju ja Ossi Hiekkalan kannanotto vaativat toistamista myös tekijänsä ketjussa:
Terry and the pirates suomeksi.
Albumisarjalle löytyisi kyllä jos ei muuta niin meidät asuntolainoja maksavat sarjakuvaharrastajat.
-
Onneksi kohta löytyy Terryä taas toisella kotimaisella:
http://www.idwpublishing.com/news/pressreleases/terryandpirates.shtml
Suomeksi julkaisu olisi katajaisen kansan sarjakuvaharrastuneisuuden yliarviointia. Toivottavasti joku ei välittäisi.
-
Ei taidakaan olla kuin kolmas kerta USA:ssa kun koitetaan saada Complete Terry, luulisin. Kesken ne kai kaikki jäivät. Ittelläni on Nostalgia Pressin versiota 1970-luvulta ja NBM Flying Buttressin albumimuotoista 1980-luvulta. FB:n alppareissa lukee Complete Strips. Liekö kaikki? En tiedä. EDIT: ei, kyllä Wiki tietää ja sanoo että FB, julkaisi kaikki, mikä olisi näkynyt katsomalla oman albumini takaakin. Collectors edition oli vieläpä kovakantinen.
Wiki ei kyllä mainitse ollenkaan Nostalgia Pressin kirjoja.
http://en.wikipedia.org/wiki/Terry_and_the_Pirates_(comic_strip)
Timo
-
Historia sarjakuvan aiheena-ketju ja Ossi Hiekkalan kannanotto vaativat toistamista myös tekijänsä ketjussa:
Terry and the pirates suomeksi.
Albumisarjalle löytyisi kyllä jos ei muuta niin meidät asuntolainoja maksavat sarjakuvaharrastajat.
Meitä on. Kuten jyrki68 toteaa alkuaikojen Terryt oli aika primitiivisiä mutta parhaat on sitten uskomattoman hienoja. Oikeastaan ihmetyttää että suomeksi on jotain Tim Tyleriä, Hopalong Cassidyä ja Supermania jotka on rajoitetusti mielenkiintoisia kuriositeettejä mutta Caniffia ei ole julkaistu juuri ollenkaan joka on kumminkin Eisnerin tapainen järkäle
-
Nyt saa näköjään ainakin Amazon.comista ja sen Englannin haarakonttorista ennakkotilata tätä 368-sivuista nimihirviötä:
The Complete "Terry and the Pirates": 1934-1936 - A Library of American Comics Original v. 1 (Hardcover)
Ilmestyy 15.9.
-
Ei taidakaan olla kuin kolmas kerta USA:ssa kun koitetaan saada Complete Terry, luulisin. Kesken ne kai kaikki jäivät. Ittelläni on Nostalgia Pressin versiota 1970-luvulta ja NBM Flying Buttressin albumimuotoista 1980-luvulta.
Flying Buttressin albumeissa oli kyllä koko Caniffin Terry-tuotanto, stripit ja sunnuntait, joskin kaikki mustavalkoisina, sangen pieninä ja osittain hyvinkin vaihtelevan laatuisina. Mutta kyllä ne niistä kaikki luettua saa, kuvien ihailu menee vähän tihrustamiseksi.
(Minä ostin ne joskus muistaakseni Bud Plantilta kokonaisena settinä kaikki).
-
Nyt saa näköjään ainakin Amazon.comista ja sen Englannin haarakonttorista ennakkotilata tätä 368-sivuista nimihirviötä:
The Complete "Terry and the Pirates": 1934-1936 - A Library of American Comics Original v. 1 (Hardcover)
Tänään tuli postissa tuo järkäle. Se on todellakin todella heviä tavaraa. Paksuutta opuksella riittää ja kun ajattelee, että noita olisi määrä tulla vielä viisi lisää, niin joutuu jo miettimään vakaasti uuden kirjahyllyn hankkimista.
En ole ehtinyt lukea kuin vasta hieman mutta kirjaa selaillessa on tullut sellaisia huomioita tehdyksi, että kuten täällä on jo aiemmin sanottukin, on alkuajan Caniffin jälki vielä hieman hapuilevaa ja selkeästi pilapiirrosmaisempaa kuin mitä se parin vuoden kuluttua tulisi olemaan. Silloin piirros alkaa näyttämään jo selkeästi tutummalta Caniffilta mutta vielä huippuunsa se ei ole kehittynyt.
Mielenkiintoinen juttu on se, että alkuaikojen sunnuntaijaksot kertovat erilaista tarinaa kuin mitä päivästripit. Tiivistäen: oli sunnuntainumeron ostajia, jotka eivät lukeneet arkilehtiä, joten sunnuntain väri-Terry oli tehty heitä varten hieman erilaiseksi. Hieman outoa kyllä mutta jonkin ajan kuluttua sekä arki- että sunnuntaistrippien tarinat yhdistyivät samaan jatkumoon.
Alkupään tarinoita ei voi kehua kauhean erikoisiksi. Etniset henkilöhahmot ovat varsin stereotyyppisiä mutta tämä nyt ei liene mitenkään erikoista tuon ajan sarjakuville. Mielenkiintoista vain nähdä, kuinka vuodet tulevat muuttamaan Caniffin tarinankerrontaa ja syvenevätkö hahmot.
-
- Mr. Caniff, when comics have opened up to controversial themes like Vietnam?
- A few weeks ago.
(1971)
(Se sarjakuva joka nosti esiin kiistanalaiset aiheet, oli tietysti tämä (http://www.doonesbury.com))
-
Kun Täällä kvaakissa kerran pyörii myös kirjastoväkeä, niin voisitteko tilata nuo Terry and the Pirates kirjat johonkin suomalaiseen kirjastoon, josta esim. meitsi vois ne lainata.
Vaikuttavat tosi mielenkiintoisilta, mutta mulle ei sovi himaan enää tuon kokoisia opuksia.
-
Arki- ja sunnuntaistrippien eri tarinat olivat jatkosarjoissa ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Kaikki lehdet eivät ottaneet molempia. Mikki Hiirellä, Mustanaamiolla ja Li'l Abnerilla oli aina eri tarinat arkena ja sunnuntaina.
Tuo oli minulle aivan uusi juttu. Olen aina kuvitellut, että sunnuntain jakso on tavallaan tiivistelmä viikon stripeistä. Aina oppii uutta.
-
Tuo oli minulle aivan uusi juttu. Olen aina kuvitellut, että sunnuntain jakso on tavallaan tiivistelmä viikon stripeistä. Aina oppii uutta.
Muuallakin maailmassa on sama käytäntö kuin Suomessa, jossa lehdissä useimmiten on arkena ja viikonloppuisin eri sarjat, eli siis sarjojen päivästrippi ja sunnuntaisarjat myydään lehtiin erikseen. Tästä johtuen myös sarjojen levikkiluvut ("tämä sarja ilmestyy niin ja niin ja niin monessa sadassa lehdessä") saattavat olla hieman harhaanjohtavia, sillä siihen sisältyvät nämä molemmat. Jos joku lehti julkaisee siis sekä strippejä että sunnuntaisarjoja, se lasketaan kahteen kertaan.
-
Caniffilla nimenomaan oli tuo tapa tehdä yhtä tarinaa, kuten Jalavan Suuri Sarjakuvakirja 1:stäkin voi havaita.
Dick Tracy oli ja on edelleen sellainen, jossa arki- ja sunnuntaistripit ovat samaa tarinaa. Käytäntö alkoi jo 1932.
-
Omakin vaikutelma on, että Dick Tracyn juonessa pysyi kiinni vain arkistrippejä lukemalla. Tuon Dick Tracyn Casebookin, sellainen pehmytkantinen, olen itsekin lukenut mutta kauan sitten, eikä siinä tosiaankaan ollut sunnuntaistrippejä varhemmilta vuosikymmeniltä. Opus löytyi täkäläisestä kirjastosta.
Dick Tracyn virallisilla kotisivuilla on kuitenkin maininta vuoden 1932 kohdalla, että the Sunday pages merge with the daily continuity strip. On osoitteessa: http://www.comicspage.com/dicktracy/dick_timeline.html
Milloinkahan muuten Caniffin Terry and the pirates -sarjan arki- ja sunnuntaistripeistä tuli samaa tarinaa? Itsellä on hyllyssä Nostalgia Pressin Terry and the pirates Meet Burma, joka sisältää tarinan vuodelta 1936 vain arkistrippeinä.
-
Jostain sarjasta joskus huomasin että sunnuntaisivu oli tosiaan tiivistelmä ja kertausta arkistrippien tapahtumista. Eli oli sama kumpaa seurasi.
En saa vain päähäni mikä se oli. Ei tässä mainittuja kuitenkaan.
Ainakin Caniffin Steve Canyonissa oli tuollaista, muistaakseni. Ja Frank Robbinssin Johnny Hazardissa.
-
Ainakin Star Warsin sanomalehtiversiossa (jota Jalava on nyt julkaissut 2000-luvulla kolmena albumina) sunnuntaisarja kertaa arkiviikon tapahtumat. Noissa albumeissa on julkaistu muutoin vainarkistripit, mutta Petturin peli -albumin avainkohdissa myös sunnuntaistrippi, koska tällöin sunnuntaina tarina meni vahingossa eteenpäin.
Steve Canyonia julkaistiin jonkin verran Agentti X-9:ssä. Agentti X-9 on muuten yksi lehti, jonka sarjaindeksit valitettavasti puuttuvat netistä.
-
Aikoinaan oli lehti nimeltä Will Eisner's Spirit (Kitchen Sink). Numerossa 34/1982 alkaa keskustelu Shop Talk with Milton Caniff. Sen kuvituksena on mukana pystymuotoinen sunnuntai Steve Canyon vuodelta 1951, jossa piirros menee vaakatasossa kuvien raamien ylitse. Ne S. Canyon sunnuntaioriginaalit, jotka on tullut nähtyä esim. Heritage -huutokaupan arkistosta, ovat vaakamuotoisia ilman rajoja ylittävää piirräntää.
-
Oih, onneksi huomasin tämän ketjun. Caniff on aivan suosikkipiirtäjiäni, ja kyllä se tarinankerrontakin sujuu alun jälkeen varsin suvereenisti. En yleensä ole tämän genren (seikkailu)/aikakauden sarjakuvien ylin ystävä, mutta T&TP on minusta kirkkaasti kauniimpi ja kiinnostavammat tarinat kuin esim. Eisnerillä. Justiin tuli taas Spirittiä luettua hiljan, ja vaikka ne ovat todella eheitä ja hienoja tarinoita, jotenkin vaan tykkään Caniffista enemmän.
Dick Tracysta tykkään kanssa kovasti, onkohan niistä jotain vastaavaa järkelettä saatavilla?
-
Dick Tracysta tykkään kanssa kovasti, onkohan niistä jotain vastaavaa järkelettä saatavilla?
Checkerillä on kolme Dick Tracy: The Collins Casefiles kokoomaa ja IDW:ltä on toistaiseksi tainnut tulla kolme isoa Complete Dick Tracy kovakantista jotka taitaa olla vastaavia kuin niiden Terry and the Piratesit. Hintaa ainakin oli saman verran eli $29.95 -halvalla menee!
-
Caniffilta voi löytyä myös oppia sellaisille, jotka tuskailevat ihmisen anatomian kanssa. Liite on peräisin aikaisemmin esillä olleesta Eisner-Caniff -keskustelusta.
-
Nyt on ensimmäinen Terry etc. kokoelma luettu. En voi muuta virkkoa kuin että joka sentin arvoinen paketti. Jotkut ovat valitelleet strippien pientä kokoa ja viivan puuroutumista mutta totuus on, että kirja on erinomainen kompromissi. Tottakai Caniffin stripit haluaisi nähdä alkuperäisessä koossaan mutta silloin kirjoista tulisi joko niin hillittömän isoja, että ne olisivat jo epäkäytännöllisiä tai sitten kirjoja tulisi olemaan melkoinen rivistö. 12 vuoden päivittäisiä strippejä ei ihan pieneen pukettiin nidota.
Ensimmäinen osa on mielenkiintoinen pääasiassa sen vuoksi, että siinä näkee mistä Caniff lähtee ja kuinka hän sarjan aikana alkaa kehittyä niin piirtäjänä kuin tarinankertojanakin. Seuraavissa osissa on siis luvassa suurta herkkua. Hän ei välttämättä ollut erityisen varma hahmoistaan ja tarinakulusta vielä alussa, niin töksähtelevä se on mutta kirjan loppuun mennessä on homma edennyt jo paljon syvemmäksi. Loputkin kirjat menevät siis tilaukseen.
-
Sen kuvituksena on mukana pystymuotoinen sunnuntai Steve Canyon vuodelta 1951, jossa piirros menee vaakatasossa kuvien raamien ylitse. Ne S. Canyon sunnuntaioriginaalit, jotka on tullut nähtyä esim. Heritage -huutokaupan arkistosta, ovat vaakamuotoisia ilman rajoja ylittävää piirräntää.
Noissa Kitchen Sinkin Steve Canyon albumeissa on näitä ruuturajojen yli meneviä sunnuntaisarjoja (pystysivuina). Ne ovat vähän mysteeri. Mutta muistanko kuulleeni, että siinä kyseessä oli ihan vain tyylikikka, siis taiteellinen ratkaisu, jota Caniff käytti? Että se ei liittyisi tähän formaatti-juttuun ollenkaan. Sillä merkittävämpää noissa vaakamuodossa myytävissä sunnuntai-originaaleissa on se, että niissä ruudut on leikattu ja liimattu kokoon. Eli niiden valossa prosessi menisi siis näin:
1) Terry and the Pirates formaattiin tottuneena Caniff piirsi sunnuntaisarjat ensin pystyarkille. Ne kuvattiin niistä niitä lehtiä varten, jotka julkaisivat sarjaa koko sivun laajuisena.
2) Pystysivun ruudut leikattiin irti ja liimattiin uudelleen vaakaformaattiin. Ruutujen reunat piirrettiin uudelleen ja siistittiin. Sivu kuvattiin toisen kerran niitä lehtiä varten, jotka julkaisivat sarjaa puolen sivun kokoisena.
3) Ruuturajat ylittävät piirrokset eivät siis liity tähän prosessiin.
Nuo formaattimuutokset ovat metka juttu, niihin liittyviä seikkoja näkyy päivästrippioriginaaleissakin. Kun julkaisutilaa ruvettiin 40-50-luvulla pienentämään, rajattiin monia päiväsarjoja kahdella eri tavalla. (Ilmeisesti niin, että leveämmän julkaisupaikan sarjoista tehtiin vähän matalampia, eli siis stripin pohjasta napattiin pala pois). Esim. noita Egmontin uusia Masi-kirjoja katsoessa huomaa, että tuon aikakauden Masi-originaaleissa on pohjalla pari senttiä enemmän piirrosta, joka tämän kirjan käyttämissä versioissa on rajattu pois. Joissain toisissa sarjoissa, esim. mainitussa Dick Tracyssa, tuota tilaa on huomattavankin paljon: sen näkee siitä, kuinka hassulla tavalla signeeraus, päiväys ja copyright-teksti leijuvat ruudussa häkellyttävän korkealla - jotta ne eivät putoaisi uudelleen rajauksessa pois.
Vihtori ja Klaara teki saman toisin päin: niissä on lisättyy tyhjää tilaa yläreunaan, puhekuplien yläpuolelle.
Kaikkein huimimman näköisiä ovat ne stripit, joissa molemmat rajaukset on tehty suoraan originaaliin: niissä on kahdet ruuturajat ja kaksi copyright-tarraa. Siis ensin on piirretty iso versio, kuvattu se, sen jälkeen vedetty uusi reunaviiva ylemmäs ja liimattu toinen tarra ja sitten kuvattu tämä toinen versio...
Käyttötaide aiheuttaa tekijöilleen monia outoja kompromisseja.
-
Juu, tosiaan tarkasti katsoessa niitä muutamaa vanhempaa sunnuntai-Steve Canyonia, jotka ovat Heritagen arkistossa, huomaa, että kuvat on liimattu.
Vastaavaan menetelmään tehdä sunnantaistrippi vaakamuotoon liimaamalla on tullut törmättyä Dick Tracyn yhteydessä. Tracyt oli vain kuvattu niin tarkasti, että kuvien liimaus erottui hyvin.
Kun samasta sarjasta on korkeampia ja matalampia arkistrippi -versioita, muistan törmänneeni, taisi olla Justus ellei sitten Masi, sellaiseen, että strippi oli varustettu 2 eri korkeudella olevalla copyright -tarralla.
-
Terry and the Pirates II tuli postissa.
Ihan kuin viiva olisi pikselöitynyt tai rasteroitunut.
Vai johtuuko "piikkilankaefekti" siitä, että stripit on kuvattu sanomalehdistä? Eli viiva on jo valmiiksi hiukkasen skrubeluuria sanomalehtipaperin struktuurin ja imukyvyn vaikutuksesta?
Pikkuisen tuo viivan laatu häiritsee, mutta kyllä kai nämä Terryt ja merirosvot kuuluu lukea jo vähän niin kuin sarjakuvan yleissivistyksenkin vuoksi. Ja ovathan nämä stripit tosi iäkkäitä (1930-luvulta), joten superpriimalaatua lienee turha enää toivoa.
Olen lukenut ensimmäistä kirjaa noin parikymmentä sivua. Aika tavallisena tallaamisena se tämäkin laatusarja on alkanut. Toivottavasti meno tästä paranee. Näin ainakin esipuhe lupaa.
1200 dpi. Linjakas elegantti sivellinviiva on muuttunut piikkilankamaineksi viivaksi vuosien ja prosessien saatossa.
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=6654.0;attach=9597;image)
Tässä koko ruutu
(http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php?action=dlattach;topic=6654.0;attach=9599;image)
-
Olen lukenut ensimmäistä kirjaa noin parikymmentä sivua. Aika tavallisena tallaamisena se tämäkin laatusarja on alkanut. Toivottavasti meno tästä paranee. Näin ainakin esipuhe lupaa.
Olen tietysti samaa mieltä tuosta viivasta. Minuakin se häiritsee hieman mutta luulen, että vika lienee huonossa lähtötasosta. Originaaleja ei luultavasti ole liiemmin saatavilla.
Ja meno on kyllä koko ajan parantunut. Alku on melkoisen löperöä partiopoikaseikkailua mutta tarinoihin tulee koko ajan tummempia sävyjä yhdessä rohkeamman tussauksen kanssa. Caniffin kerronta ja viiva vahvistuvat samaa tahtia. Toki jutuissa seikkaillaan yhä mutta lähestyvä sota luo leimansa ja mikä parasta, erittäin vahvat naiset jatkavat mukana.
-
Kolmas paketti Terry etc. luettu ja täytyy sanoa, että sarja paranee koko ajan. Vaikka neutraali asema estääkin mainitsemasta japanilaisia maahantunkeutujiksi, on sympatia selvästi kiinalaisten puolella. Tunnelma tarinoissa enteilee tulevaa sotaa.
Havaittavissa on myös se, että Terry etc. todellisia päähenkilöitä eivät ole suinkaan miespuoliset sankarit vaan koko ajan vahvemmat naiset. Heissä voi sanoa olevan enemmän luonnetta ja he ovat myös miehistä riippumattomia toimijoita, etenkin Dragon Lady. Uutena naisena mukaan tuleva Raven Sherman on parhaimmillaan kuin Katherine Hedburn laukomassa leukojaan leffoissa. Dialogi on timantinkovaa. On suorastaan ihme, miten sarjaan on pystytty viikosta toiseen kirjoittamaan yhtä iskevää naljailua kuin tässä. Caniff petraa myös piirustusjälkeään koko ajan. En enää pidä minään ihmeenä, että tämä sarjakuva on niin legendaarinen. Vaikutukset Hugo Prattiin ovat ilmeiset. Katsokaapa vaikka tappelukohtauksia.
Mielenkiintoista on myös se, että Caniff myös valokuvasi malleja sarjakuvaa varten. Ilmeisesti tämä oli varsin yleinen tapa seikkailustrippien tekijöiden keskuudessa. Käyttäväthän kuvittajatkin malleja. Henkilöillä oli omat mallinsa ja yksi ystävä oli myös siirretty suoraan seikkailemaan tarinaan.
-
Neljäs kirjoista luettu ja ylisanat sen kuin vain jatkuvat. Caniffin kerronta vahvistuu eikä hän pelkää tehdä isoja ja kohtalokkaita käänteitä tarinankerronnassaan. Alun partiopoikaseikkailusta ei ole kuin aavistus jäljellä. Henkilöhahmot syventyvät ja ikääntyvät. On miellyttävää, että tarinan hahmot kasvavat ajan kuluessa. Kun aikaisemmin henkilöt seikkailivat yhdessä, nyt saatetaan seurata yhden päähenkilön koettelemuksia pitkiäkin pätkiä. Caniff ei pelkää myöskään tuoda tarinoihin uusia henkilöitä, jotka ottavat vetovuoron juonenkuljetuksesta. On kuin seuraisi viestiä, joissa kapula siirtyy henkilöltä toiselle. Henkilöt eivät ole myöskään mitään paperinohuita kliseekokoelmia.
Caniffin piirros on jo aikaisemmin löytänyt kypsyytensä mutta tämän kokoelman aikana sekin jalostuu koko ajan. Ilokseni joidenkin henkilöiden ulkonäössä minua kiusanneet piirteet ovat vaihtuneet. Caniff osoittaa mestarillisuutensa viivankäytössä. Joitakin ruutuja voisi tuijottaa loputtomiin.
Mielenkiintoinen piirre liittyy Amerikan liittymiseen toiseen maailmansotaan. Aikaisemmin neutraalisuus esti mainitsemasta "vihollista" mutta jokainen lukija kyllä ymmärsi keistä oli kyse. Saksalaisten kohdalla kuviin on "piilotettu" viitteitä kuten Aatun kuvaa seinällä tai hakaristilippua. Saksalaiset on kuvattu vielä suhteellisen reilusti. On natsipyrkyreitä, jotka ansaitsevat tulla karikatyyrimaisesti kohdelluiksi mutta heitä tasapainottamassa on myös rehtejä, joskin isänmaallisia, saksalaisia, joista se romanttisin on hieman naivisti amerikkalaista demokratiaa ja vapautta ihannoiva Clark Gable-komistus. Tämä kuitenkin vielä ennen Amerikan liittymistä sotaan.
Pearl Harborin jälkeen homma muuttuu, ainakin japanilaisten kohdalla. Jos heitä ei viime aikoina oltu kauhean positiivisesti kuvailtu, löytyi henkilöhahmojen kohdalla kuitenkin reilujakin heppuja. Nyt sellaista on turha etsiä. Kuvaus on lievästi rasistista. Japanilaiset ovat ilkeitä, julmia, epäluotettavia ja kaikkea mitä keksiä saattaa. Hieman päälleliimattua on myös propaganda-kuvaus, jonka avulla pyrittiin tuomaan esille kiinalaisten ja japanilaisten ulkoiset erot. Täytyy sanoa, että minun on edelleen vaikea erottaa oikeassa elämäss japanilaisia ja kiinalaisia toisistaan noin päällisin puolin. Stripeissä esiteltyjen tunnistusohjeiden perusteella on voinut lähteä henki varsin monelta kiinalaiseltakin.
Propagandalla on myös kohtuullisen merkittävä osuus yleisestikin. Henkilöt saattavat puhjeta esittämään puheita merkittävinä päivinä muistuttaakseen läsnäolevia (ja lukijoita) miksi tässä nyt taistellaan. Terryä (ja lukijoita) muistutetaan, että on parempi pitää suu supussa, ettei nököhampainen Tojo pääse kuuntelemaan. Uusi hahmo, sairaahoitaja Taffy kannustaa esimerkillään muita nuoria naisia tulemaan apuun. Hän myös muistuttaa, kuinka tärkeää on, että siellä kaukana jossain olevat nuoret miehet saisivat sydänkäpysiltään kotirintamalta kirjeitä.
Tämä propaganda on hivenen silmille hyppäävää mutta omalla tavallaan erittäin mielenkiintoista. Terry & the Pirates oli valtavan suosittu sarjakuva aikanaan, joten luonnollisesti sen kautta oli hyvä välittää isänmaallista sanomaa. Suosiota kuvaa se, että yhden henkilöistä kuollessa syntyi suorastaan maansuru.
Vaikka sodan syttyminen siirtää painopisteen seikkailuista merirosvojen ja muiden konnien parista taisteluun Nipponin keltaista hyökyä vastaan, yksi asia kyllä säilyy: uskomattoman hienot naishahmot. Dragon Lady, Burma, Raven Sherman, Hu Shee ja uusi kaunotar, Rouge, ovat edelleen sarjakuvan todellisia henkilöitä. He eivät tyydy olemaan mitään heittopusseja ja pelastettavia vaan vahvoja persoonia, jotka haluavat määrätä omasta kohtalostaan. Eikä tapa millä Caniff heidät piirtää ainakaan vähennä heidän viehätysvoimaansa, olen melkein valmis väittämään, että Caniff myös piirsi sarjakuvan historian kauneimmat naiset. Paljon puhutaan Love & Rocketsin vahvoista naishahmoista, ja ihan aiheesta, mutta sellaisista kiinnostuneille suosittelen myös tätä jumalaista järkälesarjaa luettavaksi.
Ylistinkö riittävästi?
-
Ylistinkö riittävästi?
Et.
Syy miksi et erota japanilaisia ja kiinalaisia on aivan sama kuin kummallakaan noista etnisistä ryhmistä erottaa suomalaiset espanjalaisista.
Mutta Caniffia on vaikea ylistää liikaa.
Harva kykenee yhtä sujuvaan realistiseen, teknisesti ja taiteellisesti korkeatasoiseen jälkeen.
Jotkut eivät olleet vain ihmisiä vaan kovan työn aikaansaamia ilmiöitä.
Jättiläisiä.
-
Tuo Ossin juttu olisi sopinut ihan hyvin arvosteluksi Kvaakin etusivulle (kuvien kera!).
-
Et.
Syy miksi et erota japanilaisia ja kiinalaisia on aivan sama kuin kummallakaan noista etnisistä ryhmistä erottaa suomalaiset espanjalaisista.
Totta puhuen eivät japanilaisetkaan aina erota kiinalaisia ja korealaisia japanilaisista. Pukeutuminen ja elekieli saattaa erota, ei niinkään fyysiset piirteet. Japanilaiset kyllä erottavat etelä-eurooppalaiset pohjoismaalaisista, joskin monille kaikki länsimaalaiset ovat amerikkalaisia...
Yksi mikä vielä unohtui sanoa on se, että Caniffin yhdessäkin stripissä on enemmän erotiikkaa kuin jonkun Milo Manaran koko tuotannossa.
-
Enpäs tiennytkään että Steve Canyon on seikkaillut TV:ssä. Ja nyt ne jaksot saa DVD:llä. (http://www.stevecanyondvd.blogspot.com/) Oliskohan mistään kotoisin?
(http://www.animationarchive.org/pics/stevecanyondvd2.jpg)
Timo
-
Didier Conradin blogista löytyi tämmöinen herkkupala:
http://web.mac.com/conrad.tigresse/Site/Blog/Entries/2009/3/22_Jules_Boissi%C3%A8re_3.html
lisää:
http://web.mac.com/conrad.tigresse/Site/Blog/Entries/2009/3/23_Milton_Caniff_2.html
-
Caniffin Male Call -kokooma ilmestyy 2011.
http://www.icv2.com/articles/news/18877.html
Samalta lafkalta tulee myös Steve Canyon -kokoomia.
-
Caniffin Male Call -kokooma ilmestyy 2011.
http://www.icv2.com/articles/news/18877.html
Samalta lafkalta tulee myös Steve Canyon -kokoomia.
Tuo on hyvä ja odotettu uutinen mutta on pakko sanoa, että Steve Canyonit ovat aika surkean näköisiä painojäljeltään.
-
Steve Canyon, amerikkalainen patriootti, kuin myös Johnny Hazard, hekään eivät pidä kommaripaskiaista! >:D
-
Enpäs tiennytkään että Steve Canyon on seikkaillut TV:ssä. Ja nyt ne jaksot saa DVD:llä. (http://www.stevecanyondvd.blogspot.com/) Oliskohan mistään kotoisin?
Vastaavasti Terry & the Piratesista on näköjään tehty 1940 leffa (http://www.imdb.com/title/tt0033139/) ja 50-luvulla vielä TV-sarjakin (http://www.imdb.com/title/tt0187669/).
-
Caniffin Male Call (Hermes Press) on rasteroitunut. Viiva on tämän takia suheroa ja pienet valkoiset alueet tukossa tai ahtaita. Rasteri on tosi pientä, mutta kuitenkin.
Kirjan lähdemateriaali (= strippioriginaalit) on ollut ilmeisestikin ensiluokkaista.
Pikkuisen siis harmittaa, että Caniffin hienosta mustavalkografiikasta saa nähdäkseen vain kalpean aavistuksen.
On muuten ihme, että Gottfredson-sarja vaikuttaa aivan priimalta. Ei mitään vikaa viivassa. Päätin kuitenkin, että en enää jatkossa haaskaa rahojani amerikkalaisten klassikkosarjojen uusintoihin (paitsi Gottfredsonin Mikkiin)
-
kaikkeen ihminen törmää:
(http://25.media.tumblr.com/tumblr_lz86coEOwD1rnvulyo1_500.jpg)
Milton Caniff poseeraamassa Steve Canyon patsaan edessä 1950 idaho Sprigissä Coloradossa.
Toinen oikealta on kuvernööri Walter W. Johnson kättelemässä Caniffia.
Muut kuvassa vasemmalta lukien Idaho springsin Pormestari L.P. Giles, William Riley kallkikivipatsaan lahjoittaneen Idaho limestone co:n toimitusjohtaja ja Vernon Clark valtionvarainministeriöstä.
Ja tämä siis sen jälkeen kun ko osavaltio oli 1947 uudelleen nimennyt Squirrel gulchin kanjonin, kyllä, Steve Canyoniksi.
Patsas nököttää yhä paikallaan, oletan kanjoninkin tekevän samoin.
Nykyisellään tosin harva tietää kummankaan taustaa.
-
Pitääpä heittää tämä Milt Caniff - Cartoonist at Work (https://youtu.be/uBH6Ahwnhuw) -pätkä tännekin. Kiintoisa filmi. National Geographic tälläkin ukolla referenssimatskuna.
Timo
-
Täältä (https://comicbookplus.com/?dlid=274) voi lukea Terryä laillisesti vuodet 1934-1938. Kuvanlaatu ei ole aivan terävintä, mutta ei hirveän paljon huonompaakaan kuin IDW:n kokoelmakirjoissa. Sarjakuva itse on laadukasta kuin mikä, ainakin kahden ensimmäisen vuoden jälkeen.
-
Kyllä vaan, samalta sivustolta löytyy Dell Comics / Western Publishing:in julkaisemia Steve Canyon -spesiaalilehtiä. Tässä yksi, haulla löytyy lisää.
0578 - Milton Caniff's Steve Canyon (https://comicbookplus.com/?dlid=38529)
Mustavalkoista taidetta ei harmi kyllä noissa näy, mutta tämä (https://www.flickr.com/photos/mattdicke/albums/72157639873458805) albumi voi auttaa siihen.
-
En minäkään, siinä tulisi olemaan niin monta kirjaa ettei kirjahyllyni riittäisi…
Toki olisi järkevää hankkia Stevet nyt, kun ne vielä saisi kauppahintaan ja ehjinä. Hankin itse osan Terryistä käytettyinä eli tuplahintaan ja sidokset revenneinä >:( No, onneksi en keräile muussa kuin lukumielessä (ja revenneet liimaukset oli helppo korjata kun en juuri välitä jälleenmyyntiarvon romahtamisesta).