Kvaak.fi - keskustelu
Sarjakuvantekijöiden keskustelut => Luomistyö, käsikirjoittaminen ja kääntäminen => Aiheen aloitti: Hazart - 05.01.2009 klo 22:48:19
-
Kertokaapa oi suuret ja pienet sarjakuvailijat, miten olette löytäneet sen oman juttunne.
Miksi haluatte tehdä sitä mitä teette ja juuri niin kuin teette (ei siis yleisesti, että tykkään tehdä sarjakuvia, koska ne on kivoja, vaan ajatuksia nimenomaan siitä sarjakuvasta mitä tuotat)?
Olen itse harjoitellessa apinoinut milloin mitäkin ja se oman jutun löytyminen (jos sellaista edes on) tuntuu vaikealta. Olen miettinyt tätä jo vuosia.
Enka tarkoita nyt siis vain piirustustyyliä, vaan myös laajemmin sisältöä ja kaikkea. Ehkä taiteilijaidentiteettiä vai mikä se oli...
Ajatuksia, vinkkejä? Kuinka voi löytää sen oman jutun, kuten jotkut näyttäisivät tekevän?
8]
-
Voin tarjota vain 15 sekunnin itsetutkiskelun tuloksena syntyneen mietelmän josta ei ole yhtään mitään apua: Oma tekemiseni on aina ollut oman jutun etsimistä. Etsiminen on tärkeämpää kuin perille pääseminen. En ole siis löytänyt mitään 100% omaa juttua. Ehkä joku 77% on lähin mihin olen päässyt, mutta sitten etsimisen suunta on muuttunut ja luku on pudonnut alemmas, sinne 58% tienoille. Sinä päivänä kun luulen olevani viimein sataprosenttinen auteuri, on aika lyödä hanskat tiskiin ja omistaa elämänsä puutarhan hoidolle, sillä mikäänhän ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito ja sekään ei ole niin kovin tärkeää.
-
Mä en oo oikeastaan edes yrittänyt löytää mitään omaa tyyliä. En toisaalta ole yrittänyt kovin aktiivisesti apinoidakaan ketään. Edes Byrneä, vaikka siltä saattaisi tuntua. Viime vuosina on tuntunut siltä, että oma tyyli ja suunta on pikku hiljaa kehittymässä ihan itsekseen. Näkyviä muutoksia ei välttämättä hirveästi ole eikä tule, mutta enemmän se onkin siinä tekemisen tunnussa. Huomaan yhä enemmän ja enemmän tekeväni asiat eri tavalla kuin aikaisemmin.
-
Tekemisen näkökulmasta katsottuna mielestäni eteenpäin pääsemistä auttaa tyylin säännöllinen vaihtelu. Ei täysin erilaiseen tyyliin, vähäinenkin tyylinvaihto riitää. Saman suosikkisarjan eri piirtäjä on riittävä. Matkimisen ei tarvitse orjallista, kunhan ajattelee että "jotain tämänsuuntaista".
Kun on piirtänyt tarpeeksi kauan tyylillä A ja leipääntynyt siihen, on mukava vaihtaa suuntaa ja piirtää tyylillä B. Tyyli A, joka on kuitenkin jo iskostunut selkäytimeen, ohjaa tyylin B hakemista ja usein näkyy jäljessä, mutta se ei haittaa. Sitten on aika kyllästyä tyyliin B ja koettaa tyyliä C, mutta antaen tyylien A ja B yhteisvaikutuksen vapaasti vaikuttaa tyylin C harjoitteluun. Ja niin edespäin.
-
Vähän samalla linjalla mennään, eli en ole oikeastaan löytänyt omaa juttua, vaikka se onkin ollut enemmän tai vähemmän hakusessa jo vuosia. En tosin usko että tarvitseekaan, tuskinpa kellään on täysin "oma tyyli". Ja aina on hyvä kokeilla erilaisia juttuja tai jämähtää paikoilleen. Viime aikoina olen tehnyt liikaakin yhtä ja samaa, ja aina on ollut olo ettei mikään ole "valmista". Mutta toisaalta eipä tarvitsekaan olla.
-
Eka tyyli oli niin tökerö että opettelin sen pois. Nyt ei sitte tarpeeks ehi rakentaa uutta. Piirtelen vuoteessa enkä tue kättäni. Pienehkö lehtiö muljahtelee sormissa ja muste roiskuu. Pitäisi ottaa lyijykynä takaisin käyttöön mutta sitten ehtisi unohtaa mihin oli tähtäämässä, keskittymiskyky katosi pari vuotta sitten.
Mutta tyyli on asenne, tai siis tapa nähdä. Toisin sanoen pitäisi piirtää ylös se mikä mun silmin on olennaista. Sarjakuva on mulle kirjoittamista eli funtsimista piirtämällä. En ole päässyt edes alkuun siinä mihin pyrin. Kertomista en ole yrittänyt ennenkö vuoden alusta. Pitäis ehk heittäytyä irti ja tehä. :sleepy:
-
Piirrostyylini on lähtenyt rakentumaan juuri vahvojen eurooppalaisten m/v-sarjisten avulla, Prattin ja Milazzon jalanjäljiltä. Näiden kautta on tullut siihen, että etusijalla on tunnelma ja sen hienovarainen rakentaminen. Harmaasävyillä tämmöisen voi saavuttaa erittäin hyvin, joten hyödynnän tätä tekniikkaa usein.
Sarjakuvien tekeminen kumpuaa ihan siitä yksinkertaisesta halusta, että tahtoo kertoa tarinoita. Tarinoita eri ajoilta, eri ihmisistä ja eri tilanteista. Lisäksi on mukava tutkia eri aikakausia ja etsiä pieniä nippeleitä, (automalleja, vaatteita, aikaan liittyviä ilmiöitä jne) sillä hyvä taustatyö on aina vain eduksi.
Sisällöllisesti historialliset tapahtumat ja aikakaudet kiehtovat, mutta mikään ei kyllä estäisi tekemästä nykyaikaan sijottuvia juttuja. Kuitenkin vanhat esineet ja välineet aina öljylampuista T-mallin Fordeihin ovat vain mukavia piirrettäviä ja niissä on meininkiä.
Piirtäminen on myöskin hauskaa. Siis siinä mielessä, että siihen palaa aina hyvin mielin ja jatkaa töitään, ottamatta turhaa stressiä. Rennolla otteella syntyy myös parhainta tulosta, turha kireys ei kuulu piirtämismetodeihin. Kyllä piirtämisen parissa viihtyy päivittäin sen 3-6 h, riippuen työinnosta tai ideoista. Joskus auttaa vain ympärilleen katsominen ja jonkun median seuraaminen, ja pian onkin taas tukku ideoita ja visioita mielessä.
Täysin oman tyylin etsiminen on vähän vaikeata hommaa, ehkä sitä ei koskaan saavutakaan. Asioita on tärkeämpi yhdistellä kuin koettaa luoda pyörää uudestaan. Hyvät puolet yhteen ja sitten vain vääntämään, ajan myötä syntyy väkisinkin itseä miellyttävää jälkeä, jos on valmis käyttämään aikaa ja vaivaa. Tärkeämpää on kerronnallisten seikkojen sekä tarinallisten ominaisuuksien kehittäminen, sillä nehän lopulta ratkaisevat: onko tarinassa potkua vaiko ei.
-
Oletteko nähneet sellaisen elokuvan kuin "Round Midnight", joka kertoo jazz-muusikosta. Yhdessä kohtaa siinä lausutaan jotain sen kaltaista että "omaa tyyliä ei pidä etsiä, se muotoutuu luonnostaan, niin kuin lapsi äidin kohdussa".
Jos tekee ahkerasti töitä niin kyllä se tyyli löytyy.
-
Kiitos näistä ajatuksista. Lopetan pähkäilyn ja teen mikä hyvältä tuntuu... milloinkin.
8]
-
vanhoja duuneja kun katselee (niitä mitä on säilynyt muuttojen ja lasten jäljiltä) niin on niissä jonkinlaista "omaa" tyyliä havaittavissa: olen näköjään hieman kahtiajakautunut persoona, toisaalta piirrän jokseenkin realistisia sarjakuvia minimalistisella otteella tai sitten underground-henkistä, poliittisesti melkoisen epäkorrektia yksityiskohdilla mässäilevää psykedeliaa. :D
ensimmäinen pidempi tarina on vasta käsikirjoitusvaiheessa, joten sen perusteella en uskalla kovin pitkälle meneviä proosallisia johtopäätöksiä tyylin suhteen tehdä. Pyrkimys olisi tietysti tehdä yhtä nasevaa dialogia kuin esim. Tarantino parhaimmillaan osaa, ja toisaalta olisi mainiota jos pystyisi sekä kirjoittamaan että piirtämään niin että siitä välittyisi samanlainen tunnelma kuin esim. Miles Davisin legendaarisesta Kind Of Blue-levytyksestä.
-
Minäkin haluan vastata.
Olen saattanut löytää oman tyylini. Itsestäänselvästi, tyylini on vain sitä, että mitä päähän pälkähtää. Selitän tarkemmin:
Elokuvilla on massiivinen osuus mieleeni. Sain joululahjaksi mahtavan kirjan- "1001 elokuvaa, jotka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään"(suosittelen). Katson yhdessä viikossa Huuliharppukostajan (western), Blade runnerin (Sci-fi) ja Uhrilampaat (kauhu), ja yhtäkkiä aivoihini tulee vaihteleva määrä ideoita, jotka ovat syntyneet mainittujen elokuvien aiheuttamista fiiliksistä. Tai sitten, että katson Sergio Leonen elokuvan ja mietin, että nyt haluaisin piirtää länkkärin, ja idea syntyy sitten asiaan kuulumattomien ajatusten ristitulessa.
Eli minulle genret ovat sama asia kuin tyyli. Vaihtelen myös tarinoiden psykedeelisyyttä. Osa ideoista ovat tosi hämyjä ja kubistisia, joskus syntyy vain "paska" tarina, jossa ei ole teemaa, kuin ajatustakaan, vain juoni.
Että sellaista.
-
Vaikeaa. Haluan ja yritän tehdä realistisesti piirrettyä mustavalkosarjakuvaa ja olenkin siinä ihan hyvä. IHAN hyvä. Lucky Luke tyylistä väritettyä sarjakuvaa olen lahjakas tekemään mutta kyseinen tyyli ei minua niin paljon kiinnosta. Näiden kahden tyylisuuntauksen tapellessa mielenkiinnostani en saa mitään aikaiseksi. Miten voin valita toisen vaihtoehdoista ja olla siihen tyytyväinen?
-
... Miten voin valita toisen vaihtoehdoista ja olla siihen tyytyväinen?
Ajan kanssa.
Ensimmäiset 20 vuotta ovat aika raskaita. Senkään jälkeen ei paljon helpota.
-
Vaikeaa. Haluan ja yritän tehdä realistisesti piirrettyä mustavalkosarjakuvaa ja olenkin siinä ihan hyvä.
Todellakin ajan kanssa. Piirrä mahdollisimman paljon ja tavoittele mahdollisimman paljon juuri valitsemaasi polkua, tutki muita sarjakuvia ja harjoittele. Ajan kanssa tavoitteensa saa kiinni.
-
Koska Limingassa kaikki kohkasivat vain Siitä Omasta Tyylistä ja kasasivat paineita toistensa niskaan, niin päädyin heittämään koko Oman Tyylin ikkunasta ulos ja palaamaan siihen mistä aloitin.
Ja sen jälkeen on ollut niin paljon mukavampi piirtää.
Ehkä se oma tyyli tulee vain piirtämällä paljon ja lukemalla paljon. Tuntuu että väkisinkin tarttuu mukaan pieniä yksityiskohtia vaikkei yötolkulla mietiskelekään päätänsä kipeäksi Omasta Erottuvasta Ja Hienosta Tyylistä.
-
... päädyin heittämään koko Oman Tyylin ikkunasta ulos ja palaamaan siihen mistä aloitin.
Ja sen jälkeen on ollut niin paljon mukavampi piirtää.
Onnittelut. Tuon lukemisesta tuli hyvä mieli.
-
päädyin heittämään koko Oman Tyylin ikkunasta ulos ja palaamaan siihen mistä aloitin.
Mutta kenen ihmeen tyylillä sinä sitten piirrät kun et enää omallasi?
;D
-
Minusta koko "oman tyylin" kehittely on täysin turhaa. Nuoret alkavat jumittumaan joihinkin maneereihin muka tyylin kehittämisenä siinä vaiheessa kuin heidän pitäisi kokeilla vaikka mitä uusia juttuja. Tyyli - tai maneeri - kehittyy kyllä ajan kanssa kun huomaa, että tykkää joistain jutuista ja toisista taas ei. Tietoisella pakottamisella syntyy vain typeriä estoja. Parempi antaa muiden löytää se tyyli omasta tekemisestä ja itse vain tehdä mistä tykkää, oli se sitten joka kerta samaa tai täysin erilaista.
-
Minusta koko "oman tyylin" kehittely on täysin turhaa. Nuoret alkavat jumittumaan joihinkin maneereihin muka tyylin kehittämisenä siinä vaiheessa kuin heidän pitäisi kokeilla vaikka mitä uusia juttuja. Tyyli - tai maneeri - kehittyy kyllä ajan kanssa kun huomaa, että tykkää joistain jutuista ja toisista taas ei. Tietoisella pakottamisella syntyy vain typeriä estoja. Parempi antaa muiden löytää se tyyli omasta tekemisestä ja itse vain tehdä mistä tykkää, oli se sitten joka kerta samaa tai täysin erilaista.
Tätä voi aatella vähä toisenlaisestakin näkökulmasta. Mitä nopeemmin kehittelet jonkin tietyn tavan piirtää asioita, sitä nopeemmin sä pääset keskittymään siihen, mikä sarjakuvissa kuitenkin on tärkeämpää, kertomiseen.
:)
-
Mitä nopeemmin kehittelet jonkin tietyn tavan piirtää asioita, sitä nopeemmin sä pääset keskittymään siihen, mikä sarjakuvissa kuitenkin on tärkeämpää, kertomiseen.
Toisin sanoen, mieluummin rutiini ja maneeri piirroksissa kuin tarinoissa? Ihan hyvä!
Mutta muuten noin niin, enivei, ihan yhtä tyhmää koittaa hampaat irvessä kehitellä jotain persoonallista omaa tyyliä, kuin hampaat irvessä koittaa tavoitella jonkun tietyn koulukunnan tai piirtäjän tyyliä pastissinomaisesti tai muutenkaan. Sen kun tekee mitä tekee, kylläse siitä sitten. Mallia tai ohjeistusta voi ottaa ongelmien eteen tullessa eri piirtäjiltä, että mitenkäs tuo tai tuo on tämän piirrosonkelman ratkaissut.
Timo
-
Kun katselee aivan huipputekijöidenkin (Herge, Uderzo, Morris) nuoruudentöitä, niitä ihan ensimmäisiä sarjakuvia, niin samanlaista räpellystä nekin ovat kuin kaikilla muillakin aloittelijoilla. Sitten ajan myötä se tyyli jalostuu, joskus tietty suorastaan mestarilliseksi.
-
En mä näe kyllä mitään pahaa, jos haluaa ettiä ja muokata tyyliä, jos silloisesta omasta tyylistään ei ole pitänyt. Ainakin lukijana se on vituttavaa, jos se tyyli, millä nyt ikinä piirtää, ei ole missään suvantovaiheessa, että voisi sillä samalla tyylillä piirtää sen sarjakuvan loppuun. Toki, on varmasti niitä sarjakuvia, joissa se on ihan tarkoituksella niin tehty, että joka toinen sivu eri tyylillä, mutta harvemmin aloittelijoilla niinkään perusteltua. Tässä suhteessa toi tietyn tyylin etsiskely tuntuu turhalta, jos ei oikeesti opi sitä niin, että osaa käyttää sitä enemmänkin, kuin yhden ruudun verran.
Sinällään olen tällä hetkellä omaan tyyliini tyytyväinen, että pienillä asioilla muutettuna, se on ihan käypä niin sarjakuvaan kuin animaatioonkin. Sinällään mulla tais tapahtua niin, että vain kasvoin pitämään siitä omasta käden jäljestä, niin heti tuli paljon rennompi ote tekemiseen. :B
-
Sinällään mulla tais tapahtua niin, että vain kasvoin pitämään siitä omasta käden jäljestä, niin heti tuli paljon rennompi ote tekemiseen. :B
Viisauden ydin.
-
Ennen sitä pyrki monien muiden tavoin mahdollisimman selkeään ja realistiseen jälkeen. Myöhemmin sitä halusi hahmoihinsa eloa ja alkoi ottamaan mallia Aku Ankoista. Ihailen Modesty Blaisen kaltaisia sarjakuvia ja kyseisestä sarjakuvasta olen ottanut mallia, kun olen halunut piirtää yksityiskohtaisia ihmisiä läheltä. Nyt olen esimerkiksi piirtänyt Resident Evil-sarjakuvaani kohtia, joissa hahmot ovat aika realistisen näköisiä, mutta kuitenkin heidän eleensä ja ilmeensä saattavat olla hieman ylilyötyjä. Eilen piirsin mielestäni todella onnistuneen kohtauksen, jossa hahmot säikähtävät, kun heidän taaksensa putoaa valtava arkku suuren tump-äänen saattelemana. Minusta on mukava katsoa sarjakuvaa, jossa ilmaistaan tunteet selvästi, vaikka hieman ylilyödysti. Patsastelu ei näytä hyvältä, johon itsekkin syylistyn välillä.
-
Jotenkin unohdin tämän keskustelun ja nyt palasin siihen pitkästä aikaa. Mielenkiintoisia pohdiskeluja. Todellakin.
Elän mielenkiintoista aikaa, sillä yhä enenevissä määrin omat työt alkaa miellyttämään ja "riittämään" itselleni. Se on iso juttu näin vuosien tahkoamisen jälkeen. Olen päässyt irti typerästä perfektionismista ja vapautunut piirtämisessäni. Pidän kritiikistä ja koitan oppia siitä, mutta en anna sen ohjata liikaa. Kaikkia ei voi, eikä tarvitse miellyttää. Toivon, että saan tämän käsikirjoittamispuolen vielä toimimaan, jotta voisin tehdä sen, mistä Kaltsu puhui. Kertoa sarjakuvaillen. Teen sen omalla tyylilläni. Eikä sillä enää edes niin väliä minkälainen se on. Kyllä se sieltä tuloo.
-
Kun katselee aivan huipputekijöidenkin (Herge, Uderzo, Morris) nuoruudentöitä, niitä ihan ensimmäisiä sarjakuvia, niin samanlaista räpellystä nekin ovat kuin kaikilla muillakin aloittelijoilla. Sitten ajan myötä se tyyli jalostuu, joskus tietty suorastaan mestarilliseksi.
Ai? Musta nimenomaan ne Morrisin "animaatiokauden" pyöreäpäiset Lucky Luket ja Hergén ensimmäiset mustavalko-Tintit on jotenkin upeimpia, niissä näkee koko sen nerouden ennen kuin hartioille on kasattu julkaisun ja myynnin vastuu. Ja Umpah-Pahissa tai Haikaralaivueessa ei todellakaan ole mitään kömpelöä; ettet nyt sekoittaisi Goscinnyn piirroksiin?
;)
Varsinkin charlemagne-koulukunnan (Pilote- ja Spirou-lehtien tekijäkaarti) sarjakuvapiirtäjiä miettiessä tajuaa että he olivat noin parikymppisinä kaikki kavereita, iso osa asui yhdessä ja kaikki joivat iltaisin viiniä ja teetä toistensa ja kävivät yhdessä kylässä vähän vanhempien mestarien kuten Jijé luona kysymässä neuvoja, milloin eivät yhdessä työskennelleet animaatiostudiolla tai vastaavissa paikoissa. Tää ei ole pelkkää romantisointia - tajusin jossain vaiheessa että näinhän sen oli pakko olla, minkä jälkeen varmistin kerran yhdessä oluelle osuessamme tämän vielä Hermann Huppenilta (mm. Bernard Prince) joka oli muita hieman nuorempana ollut jonkinlainen porukan maskotti.
Ei nää kukaan kehittyneet yksin. Siinä missä Hergé opetteli sarjakuvaa 20-luvun lopun kuvittajien tyylistä, Disneyltä ja Ub Iwerksiltä, George McManusilta ja nuorelta Roy Cranelta on Uderzon ja Morrisin jäljessä nousevan 1950-luvun americanaa.
Ja mitä tulee oppimiseen kopioimalla - toivoisin että olisin tehnyt sitä enemmän (ja ennen kaikkea toivoisin että olisin älynnyt matkia Milton Caniffia) mutta valitettavasti - ja mä muistan tän päivän - kun makasin olohuoneen lattialla, 'Minä Aku Ankka' -jättikirja oli juuri ilmestynyt, ja asetin paperin sen kansikuvan päälle ja aloin läpipiirtää laittaakseni kuvan seinälle, ja oma jälkeni näytti niin vapisevalta että läpipiirroksen sijaan piirsin varmaan 30 kertaa Akun omasta päästäni, ja ilman kopiointia tiesin että ainakin viiva oli vakaa vaikka ankoista hieman muotopuolia tulikin. Sittemmin olen muutaman kerran piirtänyt muistikirjaan mallin, jos olen nähnyt jonkin mullistavan ratkaisun kuvata piirtämällä jotain, mutta koskaan en ole käyttänyt toisen piirrosta sarjakuvan mallina. Ainoastaan valokuvia (lähinnä taloista ja kaduista) ja eläviä ihmisiä.
Ellei sitten lasketa muutamia klassisia maalauksia joita olen integroinut sarjakuviini, mm Paul Kleeltä ja Pablo Picassolta, jotka kyllä on tehty mallista.
Tyylistäni ja sen toimivuudesta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin se on omaani, ja tavoitteena on koko ajan pyrkiä mahdollisimman puhtaasti siihen miten itse näen ja koen asiat, tilanteet ja tunnelmat, kuten taidemaalari pyrkii maalaamaan puun eikä vain kuvaa puusta.
Kuten Anssi sanoi, hankalaa on, eikä juuri helpota.
Kivi
-
Jaa meitä on niin moneen junaan ja asemallekin jää moni; tarkoittaen että "oma tyyli" on kuiteski jokaisella, vaikka kuinka matkis Hergeä tai Uderzoa, niin ihan omantyylisiltä ne kuvat näyttää.
Mä alotin keittiönpöydän n. 7 vuotiaana (1971)ääressä piirtäen Asterixin naamaa niin kauan että osasin sen ulkoa katsomatta mallia! mun mielestä Uderzo oli niinku parasta!.Aku ankkojakin tuli piirrettyä, mutta silloin 70-luvulla ne oli niin kehnoja ettei niistä' ollu (mulle) inspiraatioks.Ihan eka sarjakuvahahmoni oli länkkäri Lucky Luken tyyliin muttei 7 vuotias viä osaa Morristelua, apinoituna. Kansakoulussa vuonna 1972-74 olin jo sitten saanu tän "luokan paras piirtäjä"-tittelin ja kaikki halus mun piirtämiäni kuvia, joita sitten ahersin koulutöiden kustannuksella ilmaseks niitä pyytäville, kunnes luokalleni tuli toinen hyvä piirtäjä joka kysy miksen pyydä rahaa niistä, ja mä olin etä häh? rahaa? ei ollu tullu mieleenkään!! ah, tuo viattomuuden aika, noh kun ystävänneuvosta pyysin yhden pennin kuvalta niin kukaan ei enää halunnutkaan kuvia- öö, en tiedä olinko sit onnellisempi, noh jäi aikaa piirreelä omia juttuja.
Tosin kuvio toistui keskikoulussa eli taas kaikki halus mun kuvia ja olla mun kaveri, joka tällaiselle pienelle ja ujohkolle pojalle oli fantastista, enkä enää pyytänyt rahaa, mutten raatanut ihan joka iltaakaaan. Suzi Quattron ja Hurriganesien kuvia tein useammallekin kaverille ja tytöillekin! ;) ja elämä hymyili.
!5-vuotiaana menin maliipiirustukursille Tapiolassa ja piirsin alsatonmallia ensi kertaa, viikon aikana opettaja onnistu hukkaamaan mun oman tyylin tavallaan vaatia vähä sommitteleen ja mittaileen mittasuhteita.Noh, oli siitä kai jotain hyötyä, mutta hiileellä isolle paprulle auttaa ehkä öljyvärimaalareita, ei niinkään sarjakuvaintuhertajaa...
Vuonna 1982 kun piti lukulomalla lukea yo-kirjotuksiin mä piirsin 10 päivää ekan oikean sarjakuvani tussilla 10 sivua "Rauno Rotta Sag mir wo die mädchen sind?" pzykedeeelisen taidesarjakuvan jossa Rauno asuu vessassa keskellä autiomaata ja löytää Lemmylle uuden naisroudarin ;)) inspiraationa toimi luokkakavri joka oli todennut "että kyllä piirtää osaat, mutte sarjakuvia" !?! caramba sillehän oli näytettävä,heh...
Oma tyyli lienee mun tapauksessani ikuista etsimistä, tykkään tehä sekä mahd. realisitisennäköstä sekä karikatyyrihahmoilla, ja niiden ristisiitoksella kuten Naneissa...
Mä oon (taas) eri mieltä Kiven kanssa, musta semmosta asiaa ei oo olemassakaan että "taiteilija näkee" omalla tavallaan, kaikki me näemme samalla tavalla, ilman rillejä tai rilleillä, ei se puu muuta muotoaan meidän katselutavan mukaan, vain tyylit miten taiteilija osaa/haluaa/ehtii/ ilmaista itseään kulloisessakin elämäntilanteessaan ja innostuksessaan ne piirtää.
Ärsyttävän moni peesaa jonkun ulko tahi suomalaisen sinähetkenä pop olevan piirtäjän tyyliä/tyylittömyyttä,koskaan tajuumatta kuinka kornia se on tehdä huonoa pastissia hyvästä originaalista.Mutta niin se vaan menee, ehkä tämä "oman tyylin metsästys" liittyy tuohon aikuistumiseen ja irtautumiseen esim. kotoa tai kaveripiirin mielipiteistä, matkiminenhan on aina kunnianosoitus, jopa nälviminen ja parodiointi, todettakoon ny viel että muaki saa matkia niin paljo ku haluaa ! :)