Mikä on paras sarjakuva-albumi mitä...

[Matti Karjalainen]

Kanea peesaten vastaan Spiegelmanin Maus.

Ja täällä myös yksi peesaaja.

En tiedä, onko Art Spiegelmanin "Maus" kaikkien aikojen paras sarjakuva, mutta kaikista lukemistani se on joka tapauksessa tehnyt lähtemättömimmän vaikutuksen. Luin sen ensimmäisen kerran ollessani muistaakseni viidennellä tai kuudennella luokalla ollessani, eikä mikään muu tuntunut sen jälkeen enää miltään.

Lapsena kokee tietysti asiat voimakkaammin kuin "kyynisenä vanhuksena", mutta luettuani sarjakuvan pari vuotta sitten uudestaan, se tuntui edelleen yhtä vakuuttavalta - samaa ei voi sanoa kovinkaan monesta muusta lapsuuden suosikista, olipa kyse sitten sarjakuvista, kirjoista tai elokuvista.

[Kulmalan kaveri]

Minun valintani on, ylläri ylläri, Martin Brannerin Winnie Winkle eli suomeksi Kulmalan kaverit. Hakee vertaistaan kaikessa lämminhenkisyydessään.

Tietysti monet klassikot ovat hyviä, perinteinen sarjis kolahtaa meikäläiselle. Esimerkiksi ne sarjakuvat, joita Rene Cosqinny on ollut tekemässä.

[Wade]

Minun valintani on, ylläri ylläri, Martin Brannerin Winnie Winkle eli suomeksi Kulmalan kaverit. Hakee vertaistaan kaikessa lämminhenkisyydessään.

Mäen olekkaan lukenut tuota, tosin tänään kuulin juttua. Kulman Kundi, kannattaako lukea?

[Kulmalan kaveri]

Suosittelen. Sitä ei tosin saa juuri mistään

[Wade]

Suosittelen. Sitä ei tosin saa juuri mistään

Paitsi lainata sulta?

[Hoppi]

Keith Knight-Too small to fail

Tämä on hyvä albumi vaikka ei ole suomeks. Tekijän piirrostyyli on yksinkertaista, mutta on saanut siistiä jälkeä. Suosittelen!

[hatinufer]

Ei ehkä absoluuttisesti paras, mutta eniten ajatuksia herättänyt on joskus 1990-luvun alussa lukemani V for Vendetta.
Vaikka esim. Watchmen on kerronnalisesti, kuvallisesti paljon parempi teos, ei edes se vaikuttanut vastaavalla tavalla kuin V.

Moore on kyllä harmillisen hyvä käsikirjoittaja: väkisin tulee verrattua muita häneen.
Onneksi V:n maskin keksi Lloyd....

[Tina DeMona]

Ei ehkä absoluuttisesti paras, mutta eniten ajatuksia herättänyt on joskus 1990-luvun alussa lukemani V for Vendetta.

Minä olen samoilla linjoilla tämän kanssa. V on iskenyt minuun pirusti kovempaa kuin Watchmen, joka toki on upea teos myös.

Joitakin omia valintojani olisivat myös Preahcer ja Sandman, mutta kas, nepä eivät olekaan yksittäisiä albumeja. Paras yksittäinen nide lienenee kenties minulle Richard Corbenin Den: Neverwhere.

[Hoppi]

Tässä vielä pari albumia:


Auringon temppeli
Tintti albumi. Kannattaa lukea tätä ennen Seitsemän kristalli palloa, koska Auringon temppeli on jatko-osa sille.

Hitlerin poika
Albumi jossa on vain muutama lausetta tekstiä.
Albumista keskustellaan tässä:http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,13716.0.html

[TMLaine]

Keskustelun kohta kymmenvuotisen hiljaiselon kunniaksi postaan omankin näkemykseni. Yllättäen Moebiuksen töitä ei olla taidettu mainita muutoin kuin Blueberryn muodossa. Blueberryn Kadonnut kaivos -tarinakokonaisuus olisi varmaan niistä paras ja ansaitsisi täysin myös paikan yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana albumina. Jos olisi aivan pakko valita yksi kaikkien muiden ylitse olisi se kuitenkin:

Moebiuksen Aedena-tarun ensimmäinen osa "Tähti" Kaksi seuraavaakin osaa ovat lähes samaa tasoa, mutta sarjan loppupuolisko onkin sitten valitettavan heikko. "Tähdessä" tiivistyy Moebiuksen hämmentävä kyky vangita kuviin ja tarinaan jotain toisulotteista, mutta samalla autenttista. Tässä hän onnistuu myös Incalin ensimmäisessä osassa ja Arzak-maanmittarissa. Tuntuu, että se immersio ja maailmojen rikkaus näissä tarinoissa on sitä mihin esim. Star Warseissa, Blade Runnerissa ja Fifth Elementissä pyrittiin ja vain osittain saavutettiin Moebiukseen nähden.

[TS2016]

Kommentoinpa...
Miller: Batman -Dark knight returns.
Jyräsi todella vahvasti silloin 80-luvulla. Kerrontatapa oli/on todella vahva.

Miller: Sin City - se ensimmäinen.
Mustan ja valkoisen juhlaa. Istuin opiskelijana
1,5 h Pasilan kirjastossa ja ahmin sen putkeen. Ja olin ihan huumassa sen luettuani.

Mutta paras kaikista, kuten todettu
Hugo Pratt: Corto Maltese Etelämerellä.
Jotenkin tykästyin Cortoon Non Stopin sivuilla ja luin sen ruotsiksi
jo ennen kuin Jalava käänsi sen joskus 80-luvulla. Aivan mahtava.

Mooren klassikoita on ketjussa jo ylistetty ja se on ihan ok.
Mutta nostaisin vielä itselleni kovaa aikanaan kolahtaneen
Tappavan Pilan, jonka kuvakuljetus on aivan loistava ja
Bollandin viiva on ihan priimaa. 80-luvun versio vaikutti
itseeni piirtäjän, mutta uusiksi väritetty versio on täydellinen.

[Ligne claire]

Tiukkaan kysymykseen vastaan Watchmen.

Mihinkään muuhun sarjakuvaan ei ole ollut sellaista suhdetta, että vuosikymmenien ajan lukee sen kahden tai kolmen vuoden välein, ja joka lukukerralla avautuu aivan uusia asioita, upeita asioita, täysin olennaisia asioita. Watchmen on sarjakuva johon on oltava vuosikymmeniä kestävä suhde.

Watchmenista voisi vaahdota sivukaupalla mutta laitetaan tähän vain yksi ylistävä seikka. Vaikkapa... Watchmen on täyttä asiaa, mutta ei koskaan saarnaava.

[ira]

Ehdottonasti,,

Bryan Talbotin The Adventures of Luther Arkwright

[TMLaine]

Tiukkaan kysymykseen vastaan Watchmen.

Mihinkään muuhun sarjakuvaan ei ole ollut sellaista suhdetta, että vuosikymmenien ajan lukee sen kahden tai kolmen vuoden välein, ja joka lukukerralla avautuu aivan uusia asioita, upeita asioita, täysin olennaisia asioita. Watchmen on sarjakuva johon on oltava vuosikymmeniä kestävä suhde.

Watchmenista voisi vaahdota sivukaupalla mutta laitetaan tähän vain yksi ylistävä seikka. Vaikkapa... Watchmen on täyttä asiaa, mutta ei koskaan saarnaava.

Luin uudelleen Watchmenin myös tuossa pari viikkoa sitten ja täytyy myöntää, että ei ole varmaan kukaan ns. "täydellisempää" sarjakuvaa ikinä luonut. Ihan järisyttävä kerronnallinen ja taiteellinen saavutus. Harvassa teoksessa mikään osa toimii niin hyvin kuin Watchmenissä jokainen osa-alue. En tunne toista sarjakuvaa jossa alku, keskiosa ja loppu osuvat kaikki niin täydellisesti nappiin. Lempparitekijälläni Moebiuksella toimivat yleensä alut, mutta loput esim. lässähtävät usein. Mooren kerronnassa on lisäksi niin uskomattoman paljon mietittyjä detaljeja, ruutusommittelua, symmetriaa, sujuvasti risteäviä juonilinjoja, symboleja, aikakikkailua yms. kerronnallisia oivalluksia, että lukiessa lähestulkoon hengästyy. Gibbonsin silmiähivelevä taide tietty on vielä oma lukunsa. Jos pitääkin jokin kritiikki keksiä Watchmenista niin se onkin ehkä, että teos on hieman raskas lukea ihan sen takia koska se ON niin hengästyttävän "täydellinen". Jokaista sivua voi jäädä ihailemaan ja miettimään ja tarina on myös todella pitkä. Jos vertaa lempisarjakuvaani Tex Willeriin esim. niin Texissä saattaa olla vain yksi suora juonilinja ilman kummempaa kerronnallista kikkailua. Erinomainen Tex-tarina saattaa siis olla tietyssä mielessä viihdyttävämpi lukea ihan vain koska kerronta on vähemmän koneistomaisesti sommiteltu kuin Watchmenissä. Mutta mikään muu sarjakuva ei ole kyllä itselleni yltänyt siihen mihin Watchmenissä Moore pyrki.