Tuomari tulee tuomitsemaan

[X-men]

Wolvie ja Punisher lienee pitävät hallussaan #1 numeroiden ennätystä.

[Veli Loponen]

Wolvie ja Punisher lienee pitävät hallussaan #1 numeroiden ennätystä.

Epäilen, mutta riippuu paljon siitäkin, miten lasketaan. Esimerkiksi ihan puhtaasti nimikkolehdissä (pelkällä nimellä ilman lisiä tms.) esimerkiksi Kapteeni Amerikka voittaa molemmat.

[Jukka Laine]

Gerry Conway twiittasi, ja saatteena ettei pysty.

[Lurker]

Tätä on naurettu ja kommentoitu, ja kommentointeja naurettu, ja naurettavia kommentteja naurettu ja kommentoitu jne., twitterissä.

Gail Simone: The Punisher would be a lot prettier if he smiled more.

[X-men]

Harvoin Castle on hymyillyt ja ei se oikein istu hahmoon.

[Lurker]

Harvoin Castle on hymyillyt ja ei se oikein istu hahmoon.

Heh!

Luehan tarkemmin linkin takaa, mistä on kyse.

[Jarkko Sikiö]

Kai se nyt sentään hymyili edes siinä Mike McKoneen kuvittamassa sarjassa, jossa elettiin ihan "tavanomaista" lähiöelämää. Suomessa seikkailu julkaistiin Sarjakuvalehdessä.

Kun hahmosta on tehty vuoroin enkeli ja vuoroin Frankenstein, niin ei se hymyileminen enää sitä enemmän vikaan vetäisi.

Asian sivusta täytyy mainita, että tuo Gail Simonen Twitter-tili on hyvä vastavoima Comicsgate-miehille.

Tulisi varmasti seurattua enemmänkin, mutta kun samalla tihkuu läpi sitä Comicsgate-uhoa.

[X-men]

Jos pistäisi Areksen ja Punisherin (Kill Krewistä) vierekkäin niinvaikea olisi sanoa että kumpi on kyseessä. Toki Punisher hyödyttää liutaa "jumalia" ja "demoneita" mm. Hadesta, Mephistoa, jne lahtauksillaan.

[Jarkko Sikiö]

Marvel Universe vs. The Punisher (2011) menee ihan mukavasti välipalana, kun kuvittajana on sentään Goran Parlov. Tarinan puolella ei juhlita, mutta ei tällaisiin juttuihin tartuta, kun tahdotaan lukea jotain vakavaa.

Sen verran kuvitus oli pitkästä aikaa mieleen, että tartuin Parlovin toiseen Tuomari-tarinaan The Platoon (2018), joka puolestaan on vakavampaa, kuten nimestäkin voisi päätellä.

Tämä on Garth Ennisin kynästä, mikä aina nostaa odotuksia. Tarina on tekijän nykytyylin mukaista, hallittua ja hillittyä – jos Vietnamin sodan ollessa aiheena voi näin edes sanoa – mutta tekijänsä vanhat metkut pilkistävät aina toisinaan sieltä alta.

En enää vanhaa Ennisin Born-tarinaa muista, mutta tämä on nyt jo toinen kerta kun Ennis kirjoittaa Tuomarille Vietnam-menneisyyttä.

Tuntuu melkein, että nämä vanhat veijarit Ennisistä Millariin alkavat tulla vanhoiksi, ainakin töihinsä on hiipinyt iän myötä entistä enemmän inhimillisyyttä, ikään kuin ihmistä ymmärtävää kirjoittamista, mukaan.

Tämä on pääosin ihan rehellistä sotaa, ja sidokset Tuomariin ovat lähinnä pinnallisia, mutta sen verran Marvel-vivahteista sotaa on livahtanut mukaan, ettei tätä ihan rehellisenä sotajuttuna voi suositella.

Parlov sen sijaan on täysin pettämätön, ensimmäinen kiikarin lävitse -kuva on suorastaan hätkähdyttävän fotorealistinen. En edes kuvaa tarkastelemalla osannut sanoa, mistä tuo vaikutelma tulee niin vahvana esiin, mutta olipa pysäyttävä otos.

[Curtvile]

Sen verran kuvitus oli pitkästä aikaa mieleen, että tartuin Parlovin toiseen Tuomari-tarinaan The Platoon (2018), joka puolestaan on vakavampaa, kuten nimestäkin voisi päätellä.

Tämä on Garth Ennisin kynästä, mikä aina nostaa odotuksia. Tarina on tekijän nykytyylin mukaista, hallittua ja hillittyä – jos Vietnamin sodan ollessa aiheena voi näin edes sanoa – mutta tekijänsä vanhat metkut pilkistävät aina toisinaan sieltä alta.

En enää vanhaa Ennisin Born-tarinaa muista, mutta tämä on nyt jo toinen kerta kun Ennis kirjoittaa Tuomarille Vietnam-menneisyyttä.

Tuntuu melkein, että nämä vanhat veijarit Ennisistä Millariin alkavat tulla vanhoiksi, ainakin töihinsä on hiipinyt iän myötä entistä enemmän inhimillisyyttä, ikään kuin ihmistä ymmärtävää kirjoittamista, mukaan.

Todellakin saadaan eri laitoksia.
Jos Ennisin tölkistä ottaa pois Dicksin jatkoineen ja Rifle companyn eli suomeksi Karkeajännityksen niin loput ovat aina olleet ihmistä ymmärtäviä.

Esim Preacherin uskonnon kuvauksessa ei ollut mitään mitä uskonnot eivät olisi ihan itse tienanneet.
Nähtävästi olet hypännyt ohi Fury My War Home By minisarjan. Sekin on Frankin tarinaa. Ennisin ja Parlovin jälkeä myös.
Ja senkin sota/politiikka kuvauksen voi myös raapustaa pois Marvel huttuna jos sillä tavoin on helpompi nukkua yönsä.

Vietnamin sotaratsun psykoottisen sotilaan hieno puoli on miten moneksi taipuu.
Varsinkin sen kammottavan enkeli-episodin jälkeen en olisi uskonut nykyisen kuvion toimivan, eli siis War of the Realms/Punisher Kill Krew = Frank vastaan Skandinavian mytologian hirviöt.

[Jarkko Sikiö]

loput ovat aina olleet ihmistä ymmärtäviä.

Tämä on enemmän Ennis-ketjun asiaa, enkä nyt käy jotain 2000-luvun juttuja kahlaamaan, että osaisin tämän paremmin pukea sanoiksi, mutta Ennisin inhimillinen puoli oli vielä joskus 2000-luvun taitteessa sellaista heikkouksille ja erilaisuudelle nauramista: "Ha ha, siinä se istuu pyssyn piippu suussa, eikä se uskalla." Dillon oli tuollaisen shamingin kuvaajana ihan ykkönen. Väsyneitä, nujerrettuja katseita, alaspäin vetäviä hartioita jne.

Iski deja vu kun näin tuon edellisen kirjoittamani viestin, joten olen tätä varmaan pyöritellyt jo aiemmin, mutta Parlov välittää aika huikeasti mm. sen kohtauksen Platoon-jutun lopusta, jossa radiomies lähtee paikkaamaan virhettään.

Siinä tulee juuri tuo tavoittelemani ENTISTÄ ENEMPI inhimillisyys, kun radiomies voittaa kuolemanpelkonsa – eteenpäin ajava velvollisuus aseveljiä kohtaan tuskin olisi johtanut samaan yksilösuoritukseen ilman painostavaa syyllisyyttä. Tämä on hienosti kirjoitettu ja mestarillisesti kuvitettu kohtaus.

Ja mitä pitäisi miettiä tarinan lopetusruudusta. Siinä Ennis yhdellä eleellä välittää lukijalle sen, ettei Frank Castle ollut vielä tuolloin kuollut.

Tuo viimeinen ruutu on ristiriidassa sen kanssa, että Ennis nostaa tarinan aikana uudelleen esille muiden kirjoittajien kehittämän idean (vai olisiko ollut kuitenkin Ennisin oma idea sieltä vakavammasta Max-sarjasta) siitä, että Tuomari syntyi jo Vietnamissa ja perheen menettäminen oli vain tekosyy verenvuodatukselle.

Tuon keskustelun merkitystä (viittaan siis kohtaukseen, jossa Frank ottaa esiin valokuvan vaimostaan) ei voi ymmärtää, jos ei Tuomaria tunne syvemmin jo pidemmältä ajalta.

Oliko lopetusruudun tarkoitus yksinkertaisesti kumota tuo teoria? Olisiko Ennis tahtonut jättää tuon ajatuksen ilmaan, lukijan päätettäväksi? Itse veikkaan jälkimmäistä.

Tästä syystä The Platoon siis jää väliinputoajaksi. Se on jossain sotajutun ja Tuomari-tarinan välimaastossa. Sotajuttuna sitä on vaikea suositella, koska sen ydin on Castlen henkilöhahmossa, mutta Tuomarin ystäville se voi olla liiankin sotajuttu. Vähän samaan tapaan kuin Tuomari on supersankari, mutta Ennisin Tuomari ei sitä ole. Siitä syystä The Platoon on ensisijaisesti Ennisin ja Parlovin faneille.

Tykkään kuitenkin tästä uudesta Ennis-tyylistä enemmän, mutta iän tuomaa ihmisen ymmärtämistä, itsensä ja muiden, on tarttunut itsellekin matkalla.

EDIT: Olen ylistänyt samojen tekijöiden Fury-sarjaa My War Home By ihan oman ketjunsa edestä.

[Jarkko Sikiö]

Koska muut Garth Ennisin Tuomarit olen jo lukenut puhki, kokeilin vielä miltä vähemmälle jäänyt Marvel Knights -osuus tänään maistuisi. Kyllähän se edelleen herkkua on, särmineenkin.

Kolmessa Marvel Knights Punisher by Garth Ennis -kokoelmassa on tuon pidemmän nimisarjan lisäksi 12-osainen Welcome Back, Frank sekä 6-osainen War Zone -pätkä, Punisher Kills Marvel Universe ja Double Shot -lyhäri. Vastaavasti muiden tekijöiden Taxi Wars on napsaistu välistä pois, mikä minusta tässä tapauksessa paikallaan olikin.

Yhdessä Max-kokoelmien kanssa nämä Marvel Knights -kokoelmat siis muodostavat absoluuttisen Tuomari-paketin Ennisin ja Dillonin ystäville.

En muistanutkaan, kuinka paljon lyhäreitä ja hassutteluja Marvel Knights -sarjassa lopulta olikaan. Tästä syystä se on vähemmän jäänytkään mieleen. Cam Kennedyn kanssa yhteistyönä syntynyt Streets of Laredo on sellainen parempi ja pidempi juttu, muutoin Ennis laskettelee satunnaisen epäsäännöllisesti kamaluuksia ja hassutteluja vuorotellen. Supersankareiden mätkimistä ja muuta Ennis-huumoria saa siis täyden annoksen.

Ennisin jälkeen on paha tarttua kenenkään muun Tuomariin, mutta otin kuitenkin Greg Ruckan osuuden siihen putkeen.

Kolme kokoelmaa ovat aika ohkaisia, ja menevät hyvien kuvittajien ja hauskojen populaarikulttuuriviittausten ansiosta. Metal Gear Solid -tyyli ei oikein Dillonin vakioimien mielikuvien jälkeen osu kohdalleen, mutta siitäkin pääsee nopeasti yli.

Rucka vie Tuomaria avvistuksen sellaiseen suuntaan, minne muut eivät vielä olleet tätä vieneet. Tavallaan tällaista uusille vesille ohjaamista oli myös Jason Aaronin Max-sarja, mutta sen tapauksessa hyvä jäi aikanaan näkemättä sen huonon alta. Ja se huonon haistaa vielä vuosien jälkeen, vaikka itse Dillon yritti sen kerman alle piilottaa. Brrr...

Rucka ei kovin tiiviisti Tuomaria muuhun Marvel-universumiin yhdistä, mikä hahmon tapauksessa hyvä onkin. Joka ei usko, voi kärsiä vaikka Matt Fractionin War Journal -kokoelman. Vasta Ruckan viisiosainen War Zone -päätös on samaa linjaa, joten se ei minulle em. syystä kelvannut. Tarina mukamas vie tarinakaaren lopulliseen päätökseensä, mutta kun yhden idean ympärille rakennetaan tyhjänpäinen Kostajat vs. Tuomari -juoni, niin haukotus tulee.

Tässä vaiheessa tuli jo silmäiltyä, että mitä muuta vielä voisi ottaa luettavaksi. Oli täysin johdonmukaista, että minulla oli vuosikausia kestänyt Dark Reign -lukuprojekti, jonka nimissä luin joka ikisen tarinakokonaisuuteen liittyvän Marvel-julkaisun ja kaikista hahmoista juuri Tuomarin – jonka tekijät ovat mestarit Rick Remender ja Jerome Opeña on jäänyt minulta välistä! Syytän kömmähdyksestä hauskoja kansikuvia, jotka varmaan painuivat niin hyvin mieleen, että kuvittelin lukeneeni koko sarjan.

Remender ja Opeña sitten näyttävätkin miten asia hoidetaan: tasapaino Tuomari-toiminnan ja maanläheisen marveloinnin kanssa toimii ja Opeñan kuvittamana toiminta on ihan ykkösluokkaa. Illuusio kuvittajan vaihtuessa kuitenkin särkyy, joten ei se tasapaino nyt lopulta niin hyvin tasapainossa sitten ollutkaan. Hetken aikaa oli kuitenkin kivaa.

[Jarkko Sikiö]

Olen joskus koettanut lukea Nathan Edmonsonin kirjoittamaa ja valtaosin Mitch Geradsin kuvittamaa Tuomaria.

Tekijät koettavat aluksi sellaista pehmeämpää Thomas Jane -lähestymistä. En päässyt sitä alkua pidemmälle, mutta kun nyt hampaat irvessä lukee sen alun niin tekijät korjaavat pian hahmoa tutumpaan suuntaan ja kohta on taas cranky-franky yrmynä jossain Latinalaisen Amerikan vankilassa.

Ei tämä lopulta niin huono ollut, mutta mielestäni Edmonson vetää turhan monimutkaista pääjuonta ja pienemmät ideat on siroteltu aivan liian hienovaraisesti. Tuomari on hahmo, joka ei oikein tarvitse monimutkaisuutta eikä hienovaraisuutta. Tästä johtuen tulee sellainen tunne kuin kuuntelisi radiokanavaa, kun taajuus ei ole ihan kohdallaan.

Sen vielä kestäisin, mutta kun matkan varrella on niin järjetön määrä hölmöjä juttuja, kuten pääkallohuppu. Lukija voi vielä uskoa, että kun Frank käy aamiaisella juttelemassa poliisien kanssa, niin pitää vetää huppu päähän ettei se pärstävärkki olisi poliiseille niiiiin selvä juttu, mutta miksi Frank vetää sen keskellä viidakkoa päähän?

Tässä ilmeisesti myös ylikirjoitettiin Vietnam-menneisyys päivittämällä se modernimpaan sotaan, mutta... Rautamiehen tapauksessa se meni kivuitta lävitse, mutta vaikka Frank lähtisi Vietnamista, Vietnam ei lähde Frankista.

Saisi näitä juttuja luetella vaikka loppuilta, mutta melko helposti unohdettavaa Tuomarointia tämä oli.

[Jarkko Sikiö]

Becky Cloonanin Tuomari on huimaa luettavaa, koska se on täysin kuin Ennisin kynästä konsanaan.

Alkunumeroissa on hiukan alakuloinen tunnelma siitä johtuen, että niiden tietää jääneen Steve Dillonin viimeisiksi. Kun loppu sitten tulee, on aivan mahdoton lukea sarjaa miettimättä kuinka Dillon olisi minkäkin kohtauksen kuvittanut. Kuitenkin Dillonin jälkeisissä numeroissa Cloonanin ennismäisyydet korostuvat, aluksi niiden kuvittelee tulevan osin Dillonin kuvituksesta.

Dillonin poismeno on kuin pesäpallomailan isku polvilumpioihin, joten siinä mielessä täytyy nostaa hattua kuinka Cloonanin tarina kantaa loppuun. Cloonan on kloonannut Ennisin tarinoista ilkeyden, mutta Cloonanin ilkeissä jutuissa on vielä sellainen jäätävä sivumaku – näissä tarinoissa pahat eivät välitä edes omista lapsistaan, mikä on aivan erityinen pahuuden taajuus.

Ihan en loppunumeroihin saakka ole päässyt, mutta tämä on helppo tuomita. Viisi luotia.

[Curtvile]

Uudelleen luin kokoelmana jo lehtinä luetun Punisher Sovitin näin tilapäisen vammautumisloman aikana.
Garth Ennis on minusta aina ollut humaani kirjoittaja ja olen nähnyt hahmon eri lailla kuin Jiksi.
Punisher Soviet on tästä loistoesitys.
Lähtökohta kuinka Frank Castle on törmäyskurssilla Venäjän mafian kanssa ja kohtaa vastineensa traumojen ja epäonnistumisen riivaaman Afganistanin veteraanin.
Jacen Burrowsin sinänsä laadukas kuvitus tuo mieleen edesmenneen Steve Dillonin ja elävän Frank Quitelyn grafiikan mutta itse piffendaali löytyy tekstistä.

Kahden ihmisraunion sodasta joka ei pääty. Ennis on aina ollut fiksu ja  aikuisille ihmisille puhuva taho joka ei ole silti siloitellut ilmaisuaan. Fasismia, rasismia, seksimiä ja näiden verisukulaisia : politiikkaa ja uskontoa, l. ihmisyyden vihollisia ei tule käsitellä silkkihansikkain.
Ei nytkään.
Frankin ja Valeryn ( venäläinen vastineensa Punisher Sovietissa) kohtalot ovat tragedioita. Lukija ymmärtää motivaationsa ja osa varmasti tuntee epämiellyttävää kutinaa koska metodologiansa ovat pragmaattisia mutta kaukana hyväksyttävästä.

Erityisesti korostuu miten hyvin Ennis ymmärtää reaalipolitiikkaa. Sovietin sivuilla lainvalvontatahot jakavat tietoja Tuomarille koska tekee näitten likaisen työn, asettuu oikeuslaitoksen yläpuolelle. Ja kuinka sallii pmc( private military contractor) joukkojen toiminnan.
Monesta tällainen kuulostaa harhaiselta fantasialta mikä-mikä maasta, mutta kun molemmat ovat toteutuneet USAssa jossa useat poliisitahot ovat omaksuneet Tuomarin kallologon.
Toisin kuin Ennis he eivät ymmärrä hahmon narratiivia, siinä missä aikanaan sarjainfo ei tajunnut Judge Dreddiä satiiriksi vaan " fasismin ylistykseksi" on äärioikeistolainen poliisikunta USAssa lukenut sen " paimenkoira" ideologiaan eikä taistelukoira joka omaa moraalin mutta jonka tulevaisuudessa odottaa vain väkivaltainen loppu.

Ennisin faneille ja itse ajatteleville suunnattu tarinakokonaisuus. Julma ja väkivaltainen sellainen.