M. Night Sama... Shama... Sahymaijamehiläisen trilogia on täynnä. Unbreakable (2000) ja Split (2016) yhdistyvät Glassissa. Tavallaan on ihailtavaa, miten M. N. S. saa myytyä melkoisen höttösetkin ideansa Disney-luokan studiolle ja ohjattua niistä paikoitellen hyvin mukaansatempaisevia viihdepläjäyksiä.
"Oletteko koskaan käyneet sarjakuvatapahtumassa!? Niissä myydään tv-sarjoja! Sarjakuvahahmoja! Ei mitään todellista!" parahtaa hourulan tohtori, kun maailma alkaa vippaamaan hänen silmissään.
Näytteleminen on tässä tarinassa sarjakuvamaisin osuus. James McAvoy tekee parhaansa vääntelehtiessään sivupersoonasta toiseen. Samuel L. Jacksonin roolisuoritus sujuu pitkälti kulmakarvatekniikalla, ja Bruce Willisin eduksi pitää laskea, ettei hän lampsi koko juttua läpi yhtä veltosti kuin Väkivallan vihollisessa.
Kaksi tuntia ja rapiat on liikaa, semminkin kun juttu loppuu juuri siihen mistä normaalin superheeboelokuvan tulisi alkaa.
Juonellisia vetureita on kolme, raiteita vain yksi, ja silti eteneminen tökkii. Viimeisellä vartilla juonesta rapisevat loputkin järjen rippeet, kun mukaan pitää saada se twisti jota kukaan muu kuin ohjaaja-käsikirjoittaja itse ei odota.
Mutta mutta, jos on nähnyt nuo kaksi edellistä (ja vähän on pakkokin että pysyy rattailla), niin ei Glass täysi pettymys ole. Liian läpinäkyvä, mutta kyllä tähän sen kolmisen tuntia elämästään uhraa (alussa hyviä trailereita 20 min). Olkoonkin, että jälkitila on kuin olisi lukenut Rob Liefeldin haastattelun ja sitten mennyt lukemaan hänen sarjakuviaan tai vastoinpäin.