Hmm.
Taidan suosia tarinoita, jotka eivät ala mistään eivätkä pääty minnekään. Ne eivät ole aristotelisen mallin mukaisia eheitä kokonaisuuksia, joissa jokainen lankku ja tuuman naulakin on tarkkaan harkittu ja niillä on oma tärkeä paikkansa. Miksi niiden sitten pitäisi olla, olen toisinaan miettinyt. Olenko ainoa, joka suoraan sanottuna vaivautuu siitä, kuinka lopussa on kouristuksenomainen pakko ratkaista kaikki.
Jos - kuten usein hoetaan - taiteen tulisi "kuvata todellisuutta", mikään ei ole todellisuudelle vieraampaa kuin yksikseen irti leikattu kappale elämää, jossa jokin mukamas päättyy kertaheitolla. Todellisuus on ainaista kitinää. Tämä taas asettaa koko "fantasia"-nimisen lajityypin kokonaan uuteen valoon. Fantasiakertomuksia ovat kaikki ne, jotka päättyvät. Siitä taas seuraa hupaisuuksia: Jokin Joycen Finnegans' Wake, joka on sanoilla ja fraaseilla leikittelevää unenomaista ilotulitusta vailla normaalia logiikkaa, olisi maailman harvoja todenmukaisia romaaneja, koska se tekee täyden vicolaisen silmukan. Teoksen viimeisen lauseen loppu löytyy sen ensimmäisen lauseen alusta.
Ja sitten taas jos kertomus alkaa "eimistään" ja päättyy "eimihinkään" ja kuvaa "juonettomana" vaikkapa Edo-aikakauden kauppiassuvun elämää 80 osan verran päätalomaisesti, niin onko se niin kauhea rikos loppujen lopuksi kenenkään muun kuin Aristoteleen mielestä. Siinä matkan varrella ei mistään ei mihinkään on kuitenkin kuvattu vuosia, ihmisiä ja elämää, kuten Ilja Ehrenburg sanoisi. (Solzhenitsynin mielestä Ehrenburg kelpaa vain pönkäksi pitämään ikkunaa auki ja olen samaa mieltä.)
Kuinka onnettomia tai onnellisia henkilöhahmot ovat ennen/jälkeen, ja ovatko he "saaneet täyttymyksensä", on samantekevää. En usko, että elämän päämäärä on loppu hyvin kaikki hyvin, en usko että on mikään itsetarkoitus kuolla onnellisena. Kertomuksilla se asia voidaan korjata, mutta se edellyttää, että kohtalon on oltava huolella perusteltu tarinan sisällä, luomalla illuusio oikeuden toteutumisesta jne. Muussa tapauksessa sellainen loppu on lähinnä kammottava.
Lapsena oli minulle tavattoman tärkeää, että tarinan lopun on oltava "hyvä". Se oli suorastaan moraalinen arvo. Suotakoon se lapsille.
PS: Muistin jotakin. Lyhyen tarinan maailmassa taidokas lopetus on sellainen kuin Tintti ja Picarot -albumin viimeinen kuva. Patsaiden machoukot vaihtuvat toisiin. Iskulauseet vaihtuvat toisiin. Kansanpoliisin univormut vaihtuvat toisiin. Mutta mikään ei olennaisesti muutu. Köyhät pysyvät köyhinä, korruptoidut poliitikot pysyvät koruptoituina poliitikkoina, ja Tintti ja Haddock ja kumppanit lentävät takaisin Eurooppaan. Parhautta!
