Wally Woodin tunsin tähän mennessä pintapuolisesti. 1950-luvun julkaisuja, joista valikoima on koottu, en tuntenut lainkaan. Tuloksena on valikoima, joka on täynnä yllätyksiä.
Yllätykset eivät tietenkään ole niitä, mitä tarinoiden otsikoissa huudetaan, 1950-luvun B-elokuvien trailereiden opettamaan tyyliin. Kun luvataan hiuksianostattavaa, ällikällä lyövää loppuratkaisua, niin juuri silloin sen lopun näkee kilometrien päähän. Eikä se mitään, se kuuluu asiaan. Jos novellijutun juonesta voi sanoa, on että se on näppärä, niin se on silloin onnistunut. Suuren budjetin Hollywood oli jotain muuta kuin hikipajan Wallywood.
Yllättävää on näiden tarinoiden kerronnan niukkuus ja niiden lähes täydellinen huumorittomuus. Ei niitä oltu vitsisarjoiksi tarkoitettukaan, mutta on lähes ällistyttävää, kuinka monessa kohtaa käsikirjoittaja painelee tilaisuutensa ohi sitä ollenkaan huomaamatta. Sen kerran kun tarinoissa kerrotaan tietoisesti vitsi, se on mahdollisimman kehno. Educational Comics tosiaan.
Erityisesti tämä koskee sotajuttuja, joiden kuivakkuuden ja oppikirjamaisuuden voi tavallaan ymmärtää. Sota päättyi vasta viisi vuotta sitten. Kaikki sankariteot ja menetykset olivat liian tuoreessa muistissa. Perspektiiviä ei vielä ollut, vaan nahka vereslihalla.
Sotapropagandassa on aina tärkeää muistaa, että on ainakin yksi hyvä vihollinen, jolla tehdään särö yleiseen demonisointiin. Toisessa maailmansodassa se oli Rommel. Kurtzmanin ja Woodin Rommel on aivan toista maata. Heidän versiossaan Rommel oli natsi, joka natsien puolella osallistui natsirikoksiin. Näin kävi koska natsimainen Rommel natseili natsiarmeijan natsikenraalina. Jos jotain muuta väittää, syyllistyy natsi-Rommelin kaltaisen natsisaatanoiden natsimenneisyyden natsimaiseen puhtaaksipesuun. Todellisuudessa Rommel oli natsi. Kukaan ei ole ollut niin natsi kuin Rommel. Miksi ei puhuta siitä että Rommel oli natsi? Ettekö tiedä että Rommel oli natsi. Muistinko muuten sanoa että Rommel oli natsi. Kyllä teistäkin lukijapiruista pasifisteja vielä saadaan, kunhan hoen teille sarjakuvassa kaksisataa kertaa, että Rommel oli natsi. Mikä olisi tätä toimivampi tapa.
Tarinan mukaan Rommel oli ehdottanut Hitlerille, että taisteluhengen ja yleisen ilmapiirin vuoksi olisi eduksi, jos Hitler nimittäisi virkoihin joitakin juutalaisia upseereja. Hitler oli tuijottanut pitkään ja sanonut sitten ”Hyvä herra, ette ole ymmärtänyt ollenkaan minkä vuoksi taistelen.” Tällaisista jutuista – joiden luotettavuus saattaa olla epämääräinen – olisi voinut saada aikaan jotakin, jos olisi halunnut.
Lisää yllätyksiä: Kuivimmat, oppikirjamaiset ja innottomat sotajutut on käsikirjoittanut todellakin Harvey Kurtzman, Madin ensimmäinen päätoimittaja. Tuon ansion perusteella Kurtzmanille oli ainakin omassa mielessäni muodostunut jonkinlainen humoristin leima. Sodanaikaiset koulutusanimaatiot tyyliin sotamies Snafu ilakoivat sillä että sotilaille saatettiin esittää ronskeja vitsejä, jotka eivät olisi ikinä menneet läpi siviilissä koko perheen matineaesityksissä. Mutta ei, sodassa ei todellakaan ole yhtään mitään hauskaa, jos Kurtzmanilta kysytään.
Luulenpa tämän tarkoittavan sitä, että Kurtzman ei itse ollut sekuntiakaan sodassa. Tai sitten kyseessä ovat ne kuuluisat koomikon kahdet kasvot.
Scifiä on kokoelmassa aika vähän, ottaen huomioon että ensimmäisessä kappaleessa Wood tituleeraa itseään science fiction –piirtäjäksi. Tätä olisi lukenut mielellään enemmän. Useimmat scifijutut on kirjoittanut itse William Gaines. Mikäli oikein luen, niin avaruuksien rajamaiden peilimaailmassa nainen on sivilisaatiolle vieras alien, joka vamppaa vapaan rehdin seikkailevan miehen, kuivettaa ja vanhentaa hänen ruumiinsa ennen aikojaan ja muuttaa hänet hirviöksi. Toisaalla kaasumainen alien pääsee avaruusalukseen ja alkaa nitistää astronautteja sokeasti yksi kerrallaan, miksi, kuka tietää, ehkä sen olemus vain on tuollainen.
Opus tarjoaa jännittävän, minulle ennennäkemättömän näkökulman amerikkalaiseen sarjakuvaan. Se on tietysti julkaistu ennen kaikkea Wally Woodin piirrostyön takia, ja siitä on vaikea löytää moitteen sijaa.
