Otin urakakseni lukea kaikki Yön ritarit putkeen. Ennakkoon muistin, että ykkönen on klassikko, jonka lukemisesta on jo vuosikymmen. Hatarat muistikuvat siis. Kakkonen oli niin sekava, että en ymmärtänyt siitä mitään. Ja kolmonen tuli nyt luentaan ekan kerran. Antoisia olivat lukuhetket.
Ykkönen oli justiin niin hyvä kuin muistinkin. Aika hienosti tunnelmaa paisuteltiin rinnasteisesti nousevan rajuilman kanssa. Bruce Waynestä tuli lopullisesti Batman. Tykkäsin erikoisesti siitä, kuinka supersankarien ikääntymistä käsiteltiin. Ja saagan arkkikonnia. Monta konventiota rikottiin. Tuli tunne, että näinhän sen pitäisi mennä, jos supersankareita olisi olemassa. Ja vielä se, että enpä ollut ennen tajunnutkaan, kuinka paljon Miller on ottanut kuvitukseensa Hugo Prattilta. Ei siinä turhaan Corto Maltesessa kahinoitu.
Kakkonen oli... hmmmm... paljon parempi kuin muistin. Auttoi paljon, että oli ykkönen tuoreessa muistissa. Mutta sekava se oli edelleen. Ruutuihin tuotiin koko ajan hahmoja, joista ei pirukaan ota kaikista selvää. Supersankareita kun en erityisen hyvin tunne enkä ole piru, niin vain pienen osan statisteista tunnistin. Vähän sama tunne kuin lukisi sarjakuvaa kielellä, jota ei kovin hyvin hallitse. Ajoittain oli vaikea nähdä metsää puilta, mutta kun piti tarinan perusidean kirkkaana mielessä, niin kertomushan oli oikein hieno. En Millerin elämänvaiheita tarkkaan tunne, mutta tiedän hänen joutuneen hakatuksi muutamaan kertaan. En ihmettelisi, jos tarina olisi kirjoitettu toipumisen jälkimainingeissa, sillä niin pessimistinen oli maailmankuva. En tiedä miksi, mutta jotenkin verkkokalvoille on porautunut lähtemättömästi kohtaus, jossa Lex Luthor hakkaa Batmania. Nytkin se kohtaus tuntui vaikuttavimmalta: lentävät hampaat ja nuupallaan olevat lepakon korvat olivat suorastaan hellyttäviä. Eihän sarjakuvasankaria voi niin lyödä, että hampit lentävät. Se on peruuttamaton teko. Mutta Miller teki sen silti. Että joo, tykkäsin tästäkin, ja toivoisin, että se julkaistaisiin koostekirjana. Silti on sanottava, että ehkä tässä Miller haukkasi vähän isomman palan, kuin pystyi pureskelemaan.
Sitten vielä kolmososa. Kirjahan on komea ja massiivinen. Suorastaan pelotti tarttua siihen. Ja aih ja voih, olipa ikävää, että Miller ei ollut piirtänyt kaikkia osia. Ei läheskään. Ei mitään Kubertia ja muita vastaan, mutta kyllä tämä trilogia on niin henkilöitynyt Milleriin, että olisin suonut hänen toteuttavan homman loppuun asti yksin (jos ei nyt värittäjiä tms lasketa mukaan...). Tarina oli perusteiltaan hyvä. Taas tuli sama tunne kuin ykkösosassa, että näinhän tämän pitäisikin edetä, mikäli supersankareita olisi olemassa. Mutta sitten tuli pettymys,[spoiler] kun Batman herätettiin henkiin ja vielä nuorennettiin. Siinä ikään kuin palattiin siihen lähtötilanteeseen, jossa Batman oli ollut ennen ykkösosaa. Jopa ennen eläkkeelle jäämistään. Olisi ollut paljon riipaisevampaa, jos Batmanin olisi annettu jatkaa ikääntyneenä miehenä paikat hajalla ja kenties kuolla viimeisessä taistossa.[/spoiler] Nyt periaatteessa tehtiin kaikki edeltäneet tapahtumat turhiksi. Samalla tulin aika vakuuttuneeksi, että Yön ritaria ei enää ainakaan Millerin voimin tehdä. En oikein tiedä, mitä tästä kolmososasta ajattelisin. Komeaa sarjakuvaa se ainakin on. Joku jo mainitsikin, että ei tämä niin kunnianhimoinen ollut kuin kaksi edeltävää osaa. Ehkä juuri niin. Sellaista normihyvää supersankarikeitosta, joka toi trilogian kunnialla päätökseen.
Sitten vielä kysymys: onko RW:n Yön Ritari I julkaistu isommassa koossa kuin Egmontin vastaava? Tuntui niin kovin pieneltä Egmontin ykkönen verrattuna RW:n kolmoseen.
