Batman

[Metsän Otus]

Minua rupesi niin ärsyttämään Jokeri-elokuvan aiheiset uutiset että päätin protestina tehdä vlogin Jokeri-aiheisesta sarjakuvasta. Suosittelen nahkasiiven, Vertigon ja kauhun ystäville Batman: Damned sarjakuvaa.

[Anonyymi Jaarittelija]

Suosittelen nahkasiiven, Vertigon ja kauhun ystäville Batman: Damned sarjakuvaa.

Tuonhan pitäisi ilmestyä suomenkielisenäkin vielä tämän vuoden puolella...

[Reima Mäkinen]

Julkaisin SarjakuvaTV:llä  pari Batmaniin liittyvää pätkää. Eli kierroksen Angoulemen 80. juhlanäyttelyssä sekä DC:lle piirtäneen ja Batmaniakin tehneen Gene Ha:n minihaastattelun.

[Metsän Otus]

Tuonhan pitäisi ilmestyä suomenkielisenäkin vielä tämän vuoden puolella...

Mahtavaa. Löysin kyseisen RW kirjoituksen ja listassa oli myös Batman: White Knight, jossa on mielestäni erittäin tyylikästä kuvitusta. 

Wow, siis wow…. Jokeri elokuva saavutti miljardin kansainvälisessä lipunmyynnissä. Kuka olisikaan voinut uskoa, että Kauhea Kankkunen-elokuvatrilogian ohjaaja Todd Philips ohjaisi vuoden sarjakuvaelokuvan, jolla ei ole mitään tekemistä itse sarjakuvien kanssa! Senpä takia aion suositella neljä sarjakuvaa luettavaksi, jossa vihan harlekiini esiintyy.

[Jarkko Sikiö]

Batman: White Knight on niin kovassa maineessa, että lukaisin sen ihan siitä syystä.

Sean Murphy on toki pätevä kuvittaja, mutta käsikirjoitus ei ole mitenkään samalla tasolla. Kuittasin viat aluksi sen piikkiin, ettei tätä olisi toimitettu osaavasti, mutta jossain kolmannen numeron kohdalla tajusin, ettei tämä toimittamisesta huolimatta ole tämän parempi.

Ei tämä mitenkään huono Elseworlds-tarina ole, mutta perusideaa Jokerin ja Batmanin roolien kääntämisestä olisi voinut terävöittää. Helpoiten se olisi varmasti käynyt leikkaamalla kahdeksanosainen sarja kuuteen osaan. Nyt tässä on liikaa hahmoja, liikaa puhetta ja liikaa sivuraiteita.

[Jarkko Sikiö]

Brian Azzarello ja Lee Bermejo ovat niin kova yhdistelmä, ettei paljoa ole tarpeen miettiä Damned-tarinan kohdalla.

Tajusin ensimmäisen numeron kohdalla, että tämä oli varmaan se tarina jossa pili vilahtaa. Eipä se kuitenkaan digitaalisena luettuna vilahtanut, joten en voinut pöyristyä tapahtuneesta.

Tarinassa on kertojanäänen ja yliluonnollisen yhdistelmästä johtuen voimakas Dark Knight, Dark City -fiilis (suom. "Lepakon seremonia", Batman 7/1991).

Tuli moneen otteeseen mieleen, kuinka hyvä tämä olisikaan, jos Azzarello olisi jättänyt kertojanäänen pois ja tarina olisi edennyt kyseiset sivut yksin visuaalisessa muodossa. Tietysti ymmärrän, että sellaiseen ratkaisuun on jopa Azzarellon tasoisen tekijän tapauksessa korkea kynnys.

Teksilaatikoiden pudottaminen ja tekstin länttääminen kuvityksen päälle oli ilmeisesti puoli askelta tähän suuntaan, mutta lopulta ratkaisu teki tekstistä vaikean lukea ja vähän se fontti visuaalisena elementtinä keskellää kuvaa häiritsi. Ei lisää tällaista.

Loppuratkaisua sanallakaan kommentoimatta voi sanoa, että tässä matka oli perillepääsyä tärkeämpää, hieman tuli jopa petetty olo koko keitoksesta. Siitä syystä hyvä, ettei tämä ollut yhtään pidempi. Tässä muodossa, näillä eväillä, just passelin mittainen tarina. Koska tiedän lukevani tämän vielä toistekin, ei ostopäätös kaduta, mutta raketteja ei tämän vuoksi ammuta.

[X-men]

Pilin vilahdus on korjattu digiversiossa ja myöhemmissä painoksissa (tekijät lienee selvisivät nuhtelulla).

[Jarkko Sikiö]

Teräsmies-ketjussa lyttäsin Superman: Year One -tarinan – ja täysin syystä.

Sen kohdalla mietin, kuinka Frank Millerin kaltaisten vanhojen mestareiden töihin tulee tartuttua ikään kuin niiltä odottaisi vielä sitä viimeistä leimahdusta vaikka ura on jo kauan ollut loppuun hiipumista.

Dark Knight Returns: The Golden Child on lyhyttarina, joka kerrankin ei vain palkitsee kaikki odotukset vaan ylittää ne niin että hiukset vain lepattavat.

Ensinnäkin brasilialainen, vielä vähän nimettömämpi, Rafael Grampá on aivan MAH-TA-VA. Tämä ei jäljittele niinkään Millerin tyyliä, vaan sen henkeä. Grampán kuvituksessa voi nähdä vaikutteita Crumbin roisista, vaan ei rehevistä, hahmoista ja Otomon kasvoista. Grampá saa muistamaan, kuinka jännittäviltä Millerin työt silloin 80- ja 90-luvulla tuntuivat.

Jordie Bellaire värittää kauniisti, mahtavasti ja tähän vielä suosikkiylisanasi päälle.

Kaikista parasta Millerissä on, kuinka Milleriä se oikeasti onkaan. Kuinka monta kertaa tämän vuosituhannen puolella on lukenut parikymmentä sivua ja kuvitellut lukeneensa kolme kertaa enemmän. Kaikkiaan viitisenkymmentä sivua tuntuu kahdelta sadalta sivulta.

Tarinan katkaiseminen kesken (tämä on varmaan välijuonto johonkin DKR4-mittaluokan tarinaan) pudottaa tämän suurten klassikoiden taivaskanavalta, mutta jestas sentään miten lapsellisen innostavalta tämän lukeminen tuntuu. Miller lainaa monologin Ennisin Tuomarilta! Ja kohtauksen Byrnen Ihmenelosista! Darkseid ja Jokeri ovat Trumpin kampanjaorganisaatio!

Jos ei tajua Darkseidin edustavan Trumpin pahuutta, niin varmuuden vuoksi Miller heittää kehiin lopputappelun: Darkseid vs. Greta Thunberg! Kuvittelette varmaan, että Jiksi se nyt vaan juksaa. No, ei muuten juksaa!

Hirmuisen nautittavaa luettavaa. Voi kun tätä olisi paljon vielä edessä. Tämä herkku ei riitä nimittäin vielä sitten alkuunkaan.

[Toni]

Netissä on aina välillä vaikea tietää, milloin teksti on silkkaa ilakoivaa satiiria, joten vihjattakoon, että tämän täytyy olla sitä itseään!

Ihan vain varotoimena, ettei kukaan vahingossakaan ota tätä tosissaan.

[Jarkko Sikiö]

Ihan vain varotoimena, ettei kukaan vahingossakaan ota tätä tosissaan.

Tosissani minä sen kirjoitin.

Ensimmäiset 9 sivua oli ihan täyttä kukkua, mutta jos katselee kuvia sen aikaa, niin siitä tukikohtasivusta lähtien se on ihan eri teos.

Täytyi ihan vielä katsoa kannesta, että se oli tosiaan Frank Miller eikä joku Frank Müller, tämä oli niin eri suunnassa kuin tuo ratsastussaappailta tuoksahtava Superman: Year One.

[Reima Mäkinen]

Kaikkiaan viitisenkymmentä sivua tuntuu kahdelta sadalta sivulta.

Ainakin tuon voi ymmärtää sekä kehuna että moitteena.  Lainasin just kirjastosta DK3:n, selasin sen ja mietin jaksaisiko vaivautua...

[Toni]

Tosissani minä sen kirjoitin.

Wautsi wau! Nyt heitit kyllä yllättävän kierteen. Jota on kyllä vaikea uskoa, sillä onhan tuo sen luokan tuubaa, että sitä varten täytyy keksiä ihan uusi tuuba-asteikko.

Mutta uskottava se kai on.

[Jarkko Sikiö]

Ainakin tuon voi ymmärtää sekä kehuna että moitteena.   Lainasin just kirjastosta DK3:n, selasin sen ja mietin jaksaisiko vaivautua...

Jälkeenpäin katsoen tuntuu kovin unohdettavalta. Jos siinä olisi samaa kuin tässä Golden Child -jutussa, se olisi varmaan omalla tavallaan kiistelty klassikko kakkosen tavoin.

Wautsi wau!

Kirjoitan nyt kun kerran jostain Kvaakissa vielä syntyy mielipiteenvaihtoa.

Jos tuota oikeasti tasapuolisesti tahtoo käsitellä, niin kukkiihan siinä kerronnassa se oma Miller-korniutensa, ja monologia oli melko tuhdisti, mutta minulla se yhdistyi vanhaan Milleriin eikä myöhempään tunnen myötähäpeää -Milleriin.

Kuitenkaan enää harva, etenkään supersankaritarina, herättää tunnetason reaktioita, ja tämä sen teki. Tartuin opukseen asenteella, että luetaan nyt alta pois, mutta sen lukemisesta tuli nopeasti riemukkaan hauskaa tavalla jota sarjakuvien lukeminen joskus lapsena oli: "Älä nyt vielä pääty."

Tässä on kuitenkin selkeästi pyrkimys kulkea uuteen suuntaan. En olisi uskonut Milleristä enää löytyvän sellaista. Tästä syystä katson opusta mieluummin löytämäni hyvän kautta, lyömättä Milleriä silloinkin kun kultapoju olisi siihen antanut syyn.

Kenties riemastuttavinta oli opuksen ylilyövä propagandistinen ulottuvuus, joka näkyy Millerin scifi-jutuissa eri tasolla, mutta on tällä kertaa täysin yhdistettävissä DC:n hyllyttämään Batmanin terroristisotaan (Holy Terror). "Käydään nyt sitten kulttuurisotaa oikein kunnolla."

Darkseid oli yllättävä lisänsä, joka tuli vähän kuin niissä Giffen-DeMatteis JLI-jutuissa. Vuosien ajan minua on nyppinyt nämä hirmuiset pahikset, jotka kuvataan ylväinä ja ihailtavina, ellei muuta niin pelon kautta. Tässä uudet sankarit niistivät vanhaa ihan kunnolla ilman kunnioituksen häivää.

En oikeastaan koskaan muista nähneeni selviä lainoja muiden töistä, mutta tässä oli tosiaan ihan kuin Franklin Richards kohtaisi Mefiston ja Ennisin Tuomari tuumailemassa, kuinka rikollisia ajetaan kuin karjaa haluttuun suuntaan.

En ihastunut opukseen siksi että se olisi jotenkin omassa kategoriassaan täydellinen, vaan sen tasapainottoman viallisuuden vuoksi, vähän kuin DK2 aikanaan.

Kuvittajan mahtavuudesta en suostu keskustelemaan, mutta siitä varmaan ei tarvitsekaan.

[Toni]

Kuvittajan mahtavuudesta en suostu keskustelemaan, mutta siitä varmaan ei tarvitsekaan.

Juu, piirrostaiteesta ei löydy pahaa sanottavaa.

[Reima Mäkinen]

sitä varten täytyy keksiä ihan uusi tuuba-asteikko.

Minua on jo pitkään sekä häirinnyt että viehättänyt se että melkein mistä tahansa sarjakuvasta on mahdollista kirjoittaa vaikka kuinka paljon ääripään perusteltuja mielipiteitä sekä vastaann että puolesta. Sarjakuvassa on lähtökohtaisesti niin paljon tulkinnanvaraa ja tulkittavaa. Tulkinnanvaraa sikäli että lopullista konsensusta siitä millainen on hyvä sarjakuva tai sarjakuvan kaanonia ei ole vielä saatu aikaiseksi. Niinpä näkökulmasta ja lukijasta riippuen voidaan päästä hyvin erilaiseen elämykseen. Jiksi tuossa kuvasikin hyvin lähtökohtaansa. Toni ei. Toisaalta "tunnemme" Tonin maun hänen aiempien kirjoitustensa perusteella.

Tulkittavaa taas löytyy sekä tekstin että kuvien puolelta. Lienee todennäköiseltä että lukijalle jo nuorena kehittynyt tottumus tulkita sarjakuvaa (oletko lukenut strippejä, mangaa, bd:tä vai amerikkalaista kerrontaa) vaikuttaa siihen miten kertomukset ylipäätään aukeavat. Siis siitäkin huolimatta, vaikka myöhemmällä iällä olisi opeteltu lukemaan kaikkia erilaisia sarjakuvakoodeja.

Aloitin Herrakansaa (ja mietin jo että en lukisi pidemmälle). Ekan lehden perusteella se on aivan hirveä. Sanalla sanoen ruma, tyhmä ja sekava (jo yksinään mikä tahansa noista mielipiteistä saattaisi karkoittaa normaalilukijan).

Millerin piirrokset todellakin näyttävät aivan paskoilta (eikä Jansonin tussaus niitä pelasta). Minusta on äärimmäisen loukkaavaa, että joku esittää tosissaan moista taidetta luettavaksi. Joko Miller ei enää osaa piirtää, hän ei välitä tai mikä pahinta hän ei ymmärrä. Kaikissa näissä tapauksissa toimituksen olisi pitänyt puuttua asiaan.

Koska en tunne/muista kaikkea mitä hahmoille on aiemmin tapahtunut aloituksesta en ottanut oikein mitään tolkkua. Tunnistan toki tutut pukusankarit, mutta Battiksen paljastuminen naiseksi on sekin kuvattu niin sekavasti että sitäkään ei meinaa sarjakuvan kerronnasta hahmottaa. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että juttu on osa loputonta saagaa, jonka paloja on vain yritetty laittaa semmoiseen järjestykseen että se joka tuntee tarinan voisi kokea sen edes jotenki tuoreeksi. Koko ensimmäinen lehti perustuu kahteen turpasaunaan, Battis vastaan poliisit ja Ihmenainen vastaan kentauri, sekä irralliseen, täysin käsittämättömään ja kömpelyydessään lähes ylittämättömään tarinaan, joka lienee johdatus sille että ilmeisesti Atomi lähtee seikkailemaan Kandoriin.
Tämän perusteella tämä tyylilajin kertomuksissa on aina parempi, mitä enemmän tapellaan ja mitä salamyhkäisempiä ollaan. Eli tyylilajissaan Herrakansa on sitten varmaan hyvä? Tappelu on kuitenkin minusta usein tylsää ja salamyhkäisyys huonosti tehtynä ainoastaan vieroittaa tuotteesta.

Nyt sitten katsoin täältä ja huomaan/muistan Mikaelin kehuneen kirjan arvostelussaan ja Lurkerin kirjoittaneen näin:

Herran tähden tämä Herrakansa oli pitkästä aikaa sellaista suuren luokan supersankarointia, että lukemastaan oikein nautti.

Tämän perusteella aion lukea lisää, vaikka olenkin sitä mieltä että ainoastaan masokisti voi moisesta nauttia. Tai no, myönnän kyllä itsekin jollain kierolla tavalla nauttineeni DK:2n(ko se oli?) psykedelisestä värityksestä, mutta se on hieman eri asia. Ja tästä kolmosesta nimen omaan puuttuu se kajahtanut väritys. No, katellaan eteenpäin...