Kirjoittaja Aihe: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?  (Luettu 4984 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

retha

  • Uusi jäsen
  • Viestejä: 4
Osaisiko jo auttaa? Etsin tietoa suomalaisista ei-fiktiivisen sarjakuvan (omaelämäkerta, elämäkerta jne) tekijöistä 1970-80 luvuilta. Ketä voisi sanoa tämänlaisen sarjakuvan pioneeriksi? Onko niitä?
Teen opinnäytetyötä, joka tarvitsee vielä täydennystä aukkoihin...

roju

  • sarjispelle
  • Jäsen
  • Viestejä: 1 738
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #1 : 07.02.2010 klo 15:38:54 »
Ainakin Kalervo Palsa... Koiran kuolema tulee mieleen ja muutkin jutut, vaikkapa albumissa Kuolema ja intohimo on joitakin.
Muista poika, että tämän päivän kapinallinen on huomispäivän pieru.

Reima Mäkinen

  • Jäsen
  • Viestejä: 9 914
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #2 : 07.02.2010 klo 16:26:01 »
Sanoisin että omaelämäkerrallinen sarjakuva tuli meillä muotiin vasta -90 luvulla. Samaan aikaan kun piirrostyylitkin vapautuivat ja naisten osuus tekijöinä alkoi kasvaa voimakkaasti, tajuttiin että hei niinkin voi tehdä. Sitä ennen omaelämäkerralliset ainekset piilotettiin yleensä epämääräisiin ja usein epäammattimaisesti toteutettuihin aikalaiskuvauksiin. ...tai ihan fiktioon. Niin tein minä ja niin teki uskoakseni moni muu. Esim. P.A. Manninen ja Kivi Larmola, Juha Ruotsalainen & Matti Saine tulevat nyt ensinnä mieleen. Ja nämä jutut ilmestyivät omakustanteissa ja sarjakuvaseurojen lehdissä. Kaupallisissa julkaisuissa ei ollut moisille tilausta.

Vanhin löytämäni todiste ko. genren syntymästä yllätti. Sanoisin nimittäin että jos Sladdi, sekä Juntusen ja Aarnialan tuotanto on koluttu läpi, eikä niissä ollut mitään, niin sitten ekoja olivat Oma tekemä -nimisessä kokkolalaislehdessä julkaistut sarjikset joiden nimi oli aina "A day in my life". Päätomittaja oli  Rollo eli Rainer Frilund. Siinä oli ideana että lehden vakitekijät sekä avustajat piirsivät ikään kuin piirtäjäesitelyksi joka lehteen jutun itsestään, malliin oma tyypillinen päivä. Minun työni julkaistiin numerossa 5 vuonna 1982, ja sitä ennen näitä oli ilmestynyt jo vissiin ainakin 3 tai 4kpl. Tuo juttuni oli vahvasti liioiteltu/karrikoitu mutta sanoisin että se silti oli omaelämäkertaa.
Eiku hei! Olihan myös Mertsi Toivosen Sarjakuvia! -omakustanne. Siinä oli jos ei nyt omaelämäkertaa niin vahvasti realistista ja omiin kokemuksiin pohjaavaa haahuilua kumminkin. Tuo Sarjakuvia! ilmestyi suurin piirtein vuosina -79-81.

Yksi alan pioneereista, tai ainakin oma innoittajani oli Ari Kutila, jonka juttu Sarjari 1:ssä (v. 1980) ja ihan ekassa tai tokassa Kemin albumissa ("Ruma on kaunista") pohjautui omiin kokemuksiin. Nämä eivät kuitenkaan olleet vars. omaelämäkertaa sillä Ari käytti niissä alter egoa. Hahmoilla oli kuitenkin ulkoisesti tunnistettavat esikuvansa ja taustat oli piirretty valokuvista.

Ehkä realistisin "omakuvani" löytyy Sarjari 7:sta vuodelta 1983. Tarinan nimi on Yks ilta (2s.) ja siinä olin pakotettu käyttämään jo tuolloin hyvin kulunutta aihetta eli aiheiden puutetta. Taisipa olla tuolloin muuten päällänsä ensimmäinen ns. taiteellinen blokki... Joka tapauksessa tässä kuten Oma tekemän jutussakin kuvasin silloista taidekoululaisen elämääni. Yritin piirtää itseni hieman näköiseksi ja taustat otin omasta kämpästä.
Mainitsin jo alter egot ja minulla niitä on ollut pari. Ekojen Sarjarien jutuissa "Me ei olla enää" (5s.) ja "Miten pitäis elää" (6s.) oli myös pyrkyä realistisiin tapahtumapaikkoihin. Samainen Jari -poika seikkaili sitten vielä ykkös Zipon tarinassa ”Mitä jää” (6s.) Jutun pohjana oli ero avovaimosta ja samaisesta lähteestä, tosin reippaasti etäännytettynä ammensi myös "Taide leveä, elämä laiha" (Suuri Kurpitsa 33).
Se toinen alter Egoni oli sitten talonmies Jere Korhonen, josta kertovat jutut on koottu Kurpitsakermaa -albumiini. Toimin aikanaan talkkarina, mutta näissä jutuissa on kyllä taas mukana enemmän fiktiota kuin faktaa. Realistisin juttu näistä oli "Kummitteleva kantokassi", joka onkin muuten itse asiassa 100% totta.
Samoin Suuren Kurpitsan 29 (1989) "Juoksuaika" on 90% totta, vaikka päähenkilö (mikähän sen nimi oli...) on joku muu kuin minä...  
Matkakokemuksista on tullut tehtyä muitakin juttuja, kuten: Sydän Caprilla (Sarjari 21) ja Aika liikaa kaikkea (Sarjari 50). Myös Toimintakertomuksessa (Sarjari 16/ 1986) on muutama sivu reissukokemuksia, mutta sekin on kyllä kans niin käsikirjoitettu että ainakin 75% on ihan mielikuvitusta.

Järjestyksessä kolmas julkaistuista omaelämäkerrallisista sarjoistani näyttäisi olleen "Minä, Pete ja ..." joka on julkaistu Micropost 8 -fanzinessa vuonna 1985. Se kertoo samaisen fanilehden tekemisestä ja siinäkin on kyllä aika paljon fiktiota mukana. Tarinan päähenkilöillä on kuitenkin siis oikean elämän esikuvat ja ulkonäkö...

Kun puhutaan Suomalaisesta omaelämäkerrallisesta sarjakuvasta niin P. Kallio on tietenkin ihan ohittamaton (samoin kuin Kaltsu Kallio ja Otso Höglund). En ole varma milloin Pauli tämän homman aloitti, mutta hyvä veikkaus on Suuri kurpitsa numero 20 (1988). Tein silloin Paulin kässäriin sarjan "Uutiskynnys ylittyy" ja muistelisin että koko lehti oli täynnä samanlaisia yhteisproggiksia.

Vuonna -91 tein vielä turkulaisten festarijulkaisuun Rock-Kyttyrään jutun Punk-syndrooma, mutta sitten jätinkin omaelämäkerrallisuuden pitkäksi aikaa ja jatkoin hieman etäännytettyjen ja fiktiivisten juttujen parissa. Unien kuvittamista ei laskettane omaelämäkertaan, mutta sitäkin olen tehnyt jonkin verran.

Kasaritekijöistä puhuttaessa voisi muistaa vielä Riitta Uusitalon, jonka jotkut sarjat ovat suoraan omasta elämästä (tosin liioiteltuna ja etäännytettynä). Katso esim. Sarjari 13 "vaikeat vuokralaiset" tai Uusitalon Kannukseen ja kurpitsaan tekemät jutut samoihin aikoihin ("Katso tuolla on ravintola huutaa rouva Mäkinen Tsekkoslovakiassa" ... vai mikä se nyt oli?)

Et kertonut tarkemmin opinnäytetyöstäsi, mutta yksi aika mielenkiintoinen julkaisu on "Ai tuntuuks siust sellaselt" – Sarjakuva evakkomuistojen tallentajana (LAMK), se kannattaa ehkä kaivaa esiin jos kaipaat referenssejä. Kirjoitin siihen artikkelin omaelämäkerrallisen sarjakuvan historiasta sekä kuvasin sarjakuvaummikkojen eläkeläisten kokeilua tällä luovuuden kentällä. Ja jos oikein innostut tonkimaan, sellainenkin julkaisu ilmestyi 80-luvun alussa kuin ”Lahden erikoinen”. En ole kyllä varma että oliko siinä omaelmäkerrallista ainesta, vaiko vain muuten sellaista ihmeellistä tylsää ”kulttuurisarjakuvaa”.

EDIT: korjattu Oma tekemän pt:n nimi. Milloinkahan muuten Palsa piirsi sen Rojun mainitseman koiran kuoleman? Näkyy kuitenkin Kuoleman ja intohimon eka painos (ja jutun eka julkaisu) ehtineen täpärästi kaheksankytluvulle (1988).
« Viimeksi muokattu: 09.02.2014 klo 14:15:18 kirjoittanut Reima Mäkinen »
"Facts are meaningless. You can use facts to prove anything that's even remotely true." Homer Simpson

retha

  • Uusi jäsen
  • Viestejä: 4
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #3 : 08.02.2010 klo 22:32:15 »
Kiitos vinkeistä! Täytyykin etsiä Ritta Uusitalon juttuja käsiin. Tuo evakkomuistoista tehty julkaisu onkin just lukemisen alla.
Tutkin opinnäytteessä 2000-luvun suomalaista sarjakuvaa, keskittyen ei-fiktiiviseen sarjakuvaan. Ja käyn läpi omaelämäkerrallisen sarjakuvan historiaa lyhyesti, (esim. UG, alternative ja ranskalaisen sarjakuvan uusi aalto 1990-luvulla. Ja Suomen osalta kanssa tärkeimpiä hetkiä.) Liitän ne sitten aasinsilloilla taiteellisen produktioon...

Mua kiinnostaa myös minkä takia omasta elämästä tehdään sarjakuvia.
Oliko sulle Reima jotain esikuvia minkä takia teit omaelämäkerrallista sarjakuvaa? Vai olikse se sellaista mitä "kaikki" teki? Rojukin voi vastata. Ja muutkin.

Ai hitsit, nyt alkoi kiinnostaa nuo alter egot.
Voisko kaikki nyt samantien paljastaa käyttämänsä alter egot? :)

T: Fanitytöistä se vasemmanpuoleinen

PurPur

  • Vieras
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #4 : 08.02.2010 klo 23:39:20 »
Mua kiinnostaa myös minkä takia omasta elämästä tehdään sarjakuvia.

On paljon helpompaa, kun ei tarvitse keksiä mitään hahmoja tai kuvitella juonta.

Kati K.

  • Vieras
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #5 : 09.02.2010 klo 07:38:00 »
On paljon helpompaa, kun ei tarvitse keksiä mitään hahmoja tai kuvitella juonta.

 Oletko nyt aivan varma, etta tama on Se syy?

Reima Mäkinen

  • Jäsen
  • Viestejä: 9 914
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #6 : 09.02.2010 klo 09:21:49 »
Mua kiinnostaa myös minkä takia omasta elämästä tehdään sarjakuvia.
Luulen että on paljon eri syitä. Ja joissain tapauksissa tämä:
On paljon helpompaa, kun ei tarvitse keksiä mitään hahmoja tai kuvitella juonta.
on todellakin yksi tärkeimmistä. Oman elämän käyttämistä sarjakuvan aiheena tai ideoinnin pohjana alettiin korostaa sarjiskritiikeissä ja sarjiskursseilla jo silloin 80-luvun alussa kun näitä ohjeita alettiin laajemmassa mitassa antaa. Joku Mämmilä ehkä aiheutti sellaisen realismibuumin. Siis sen että huomattiin että ihan tavalliset asiat, ei pelkästään amerikasta tai euroopasta kopsatut genrejutut kelpaa sarjisten sisällöksi. Kursseilla taas se on oppilaille usein helpointa aloittaa ideoimalla juttuja omaan elämään perustuen.

Tapahtumien etäännyttäminen (alter ego) taas helpottaa siinä mielessä että lopultakaan ei tarvitse pidättäytyä missään rajoissa.

Oliko sulle Reima jotain esikuvia minkä takia teit omaelämäkerrallista sarjakuvaa? Vai olikse se sellaista mitä "kaikki" teki?
No ehkä mainittu Kutila, mutta toisaalta me teimme samaan aikaan toisistamme riippumatta - ja riippuen, tuntien toistemme työt ja ajatukset. Me myös keskustelimme noista edellisessä meilissä mainituista sarjoista. Molempien töissä oli paljon ihan fiktiota ja lähinnä se oli varmaan tunteiden (eli jonkin elämässä todellisen ja merkityksellisen) kuvaus (merkityksettömän genrehutun sijaan) mikä tiedostamatta veti duuneja juuri sinne realismiin päin. Ari esimerkiksi lintsasi koulusta ja piirsi kotona. Sitten hän näytti valmiita sivuja pikku hiljaa jne. Että siinä mielessä se tekeminen oli kyllä hyvin tiedostettua. Ainakin mulla alter egon käyttö on liittynyt ja liittyy myös itsensä itsensä suojelemiseen sekä häveliäisyyteen. Ja todellakaan sitä omaelämäkertaa ei kaikki tehneet. Kyllä se silloinkin oli aivan hyvin tiedossa mistä suurin osa lukijoista enemmän tykkää.  :)

Uuden aallon ja punkin ideana oli myös yksilön, tavallisen ihmisen luovuuden arvostaminen. Niinpä punk-piirtäminen ja -kirjoittaminen pienlehtiin oli jo sinänsä hyvin lähellä omaelämäkertaa sillä kavereistahan niissä lehdissä usein kirjoitettiin ja kuvia julkaistiin. Tästä myös syntyi se leima pienten piirien touhusta.
Ehkä omaelämäkerrallisessa kuvauksessakin on kuitenkin tärkeää yksityisen tietoinen reflektointi yleiseen (mihin Katikin viitannee?), mutta tämmöiselle hienostelun päälle ei silloin nuorison parissa ymmärretty. Ammattimainen tekeminen on erikseen. Ammattilainen käyttää oman elämän elementtejä osana taidettaan, eikä mitenkään itseisarvona, sanoisin.   
 
Pitääpä muuten lisätä varhaisten aikalaiskuvittajien listaan vielä Nasky Rytöhonka, jonka oodi Kotkankalliolle (julk. Alphassa?) oli pitkään merkittävin punk-sarjakuva mitä meillä on tehty. Samoin Kyky Ahosen töissä (ks. esim. Skole Komix -lehti) oli minusta mukana huomattavasti realismia.
"Facts are meaningless. You can use facts to prove anything that's even remotely true." Homer Simpson

kaltsu

  • Jäsen
  • Viestejä: 1 869
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #7 : 09.02.2010 klo 09:39:07 »
On paljon helpompaa, kun ei tarvitse keksiä mitään hahmoja tai kuvitella juonta.

Njää. Henkilökohtaisesti koen geneeristen hahmojen ja juonen keksimisen tai kuvittelemisen lapsellisen helpoksi puuhaksi jota teen yleensä kun haluan rentoutua ja pitää hauskaa. Koin aikanani paljon haastavammaksi löytää ja jalostaa omasta elämästä aineksia uskottavaan ja viihdyttävään sarjakuvaan.

Koin sen myös kauhean kuluttavaksi. Läheisten käyttäminen sarjakuvahahmoina ja oman elämän seuraaminen ikäänkuin ulkopuolisen silmin pistää pollan parhaillaan aika tehokkaasti sekaisin.

Tulevaisuudessa (sitten kun on taas enemmän aikaa paneutua sarjakuviin) yritän varmaan poimia molemmista tavoista tehdä niitä parhaita puolia. Omaelämäkerrallisuudesta aitoutta, fiktiosta yllättävyyttä ja suurempaa draamaa.

T.Kokkila

  • Jäsen
  • Viestejä: 1 109
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #8 : 09.02.2010 klo 09:43:32 »
Tuli mieleen 1980-luvulta semmoinen tekijä kuin Matti Viskari, jonka lyhyitä huumorisarjoja ja ainakin pari pidempää historiallista sarjakuvaa julkaistiin mm. Seinäjoen sarjakuvaseuran silloisessa Kannus-lehdessä. Päätoimitin lehteä sen loppuvuosina, ja Viskari oli mielenkiintoinen, mutta kovin epämuodikas tekijä. Vanhemman polven amatööripiirtäjänä hän käsitteli aiheita, jotka eivät olleet lehden lukijoille silloin kovin läheisiä. Julkaisematta jäi muistaakseni mm kymmenien sivujen pituisia elämäkerrallisia sarjakuvia, joita kyllä julkaistiin Kirjatyö-lehdessä. Viskari oli kirjapainoalalla, ja sarjikset käsittelivät niin lapsuutta Helsingissä kuin kirjapainoalan kehitystäkin, tosin nimet oli muistaakseni muutettu. Tämän tapaisten omaehtoisten sarjakuvien julkaistuksi saaminen ei ole ollut helppoa, joten ovat varmasti suurimmaksi osaksi jääneet pöytälaatikkoon niin Viskarilta kuin mahdollisilta muilta saman tyyppisiltä tekijöiltä.

Ja monissa Kati Kovácsin sarjakuvissahan taitaa olla paljonkin omaelämäkerrallista materiaalia, vaikka ei ehkä ihan niin suoraan.

Reima Mäkinen

  • Jäsen
  • Viestejä: 9 914
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #9 : 09.02.2010 klo 09:55:11 »
Tämän tapaisten omaehtoisten sarjakuvien julkaistuksi saaminen ei ole ollut helppoa, joten ovat varmasti suurimmaksi osaksi jääneet pöytälaatikkoon niin Viskarilta kuin mahdollisilta muilta saman tyyppisiltä tekijöiltä.
Kukahan tietäisi oliko esim. Mänttärin Jymyyn/Huuleen tekemissä sarjoissa omaelämäkerrallista latausta?  :)

Mieleen tuli nyt myös Sarjainfossa (-70-luvun lopulla) julkaistu, vahvasti tyylitelty, mutta realistinen (sivun?)juttu, jossa joku poitsu saa talvipakkasilla Hgin Assan kulmalla turpaansa. Valitettavasti en tiedä siitä sarjasta sen enempää.
"Facts are meaningless. You can use facts to prove anything that's even remotely true." Homer Simpson

Kati K.

  • Vieras
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #10 : 09.02.2010 klo 10:29:04 »
 Totta. Oman elaman materiaalia kaytetaan hyvaksi, ei itseisarvona. Ja vaikka se helpottaakin tekemista koska on helpompi tehda asioista jotka tuntee, on juttu edes jotenkin kasikirjoitettava ettei minka tahansa potaskan ja tajunnanvirran anna valua paperille. Blogit on erikseen.
 Oman elaman riipiminen on myos vaikeaa. Ja siina kohtaa apuun tulee fantasia, fiktiivisyys. Ja se rohkea alter ego. Ideaalista on loytaa tasapaino josta syntyy hyvaa kerrontaa eika kukaan tieda mika on totta, mika ei...hyva jos enaa itsekaan  :-[

Grezen

  • Jäsen
  • Viestejä: 1 853
  • ¡Viva Zapata!
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #11 : 09.02.2010 klo 11:29:43 »
Kyllä mua ainakin kiinnostaa enemmän tarinat ihmisten omista elämistä kuin vaikka jonkin geneerisen fantasiamaailman miekkailut ja juonittelut. Ja kavereitani nähdessäni haluan kuulla, mitä heille on viime aikoina tapahtunut, enkä sitä, minkälaisia fiktiivisiä tarinoita he ovat päissänsä kehitelleet.

Täytyy myös muistaa, että puhtaassa fiktiossakin on yleensä mukana tosielämän tapahtumia, jotka kertoja on yhdistänyt mielekkääksi kokonaisuudeksi (jos Tuntemattomasta sotilaasta ottaisi pois Väinö Linnan omat sotakokemukset, niin eipä jäisi paljoa jäljelle). Tai että omaelämäkerrallinen sarjakuvakaan ei ole puhdasta faktaa, vaan kiteytettyä tarinankerrontaa, jossa on mukana fiktiivisiä elementtejä. Joskus ero omaelämäkerrallisen ja fiktiivisen sarjakuvan välillä on vain siinä, piirtääkö hahmon itsensä näköiseksi vai ei...

Sopii yrittää itse ja katsoa, miten kiinnostavia tarinoita oman elämän aineksista saa aikaan ja miten helposti.

Itselläni on välillä hieman skitsofreeninen olo blogijuttujen kanssa. Varmaan tuttua kaikille omaelämäkerrallista sarjakuvaa tekeville. Sarjakuvahahmo kun on kuitenkin eri asia kuin todellinen henkilö. Hassua on ollut myös tavata livenä henkilöitä, jotka on "tuntenut" omaelämäkerrallisista sarjiksistaan jo pidemmän aikaa. Tavallaan tuntee ihmisen jo valmiiksi, mutta kuitenkin tietää, ettei sitten oikeastaan tunne lainkaan. Nykyään myös ajattelee sitten uusia ihmisiä kohdatessaan itse, että onkohan tuo lukenut mun blogia ja ajatteleekohan se mua sarjakuvahahmonani... :D Eihän se mitenkään paha asia ole, mutta jotenkin hämmentävä kuitenkin. Myös ei-sarjakuvablogeihin tietysti sisältyy tämmöinen uudenlainen ruohonjuuritason "julkisuus". Vieraat ihmiset muodostavat päässään jonkinlaisen kuvan kirjoittajasta.
« Viimeksi muokattu: 09.02.2010 klo 11:59:39 kirjoittanut Grezen »

PurPur

  • Vieras
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #12 : 09.02.2010 klo 14:21:52 »

Omaelämänkerrallisuus syntyy usein eräänlaisesta kunnianhimosta.

Tekemällä omaa kuvaa syntyy yleensä sentään jonkinlainen kosketus todellisuuteen ja dynamiikka silloinkin kun omat tarinankerronnan kyvyt eivät vielä kykene kantamaan samaan todellisuuteen.

Voi siinä vähän narsisimiakin olla, ainakin jos tuotanto on pelkästään autobiografiaa.

[kivi]

  • Jäsen
  • Viestejä: 1 529
  • Akvaarious.
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #13 : 25.02.2010 klo 23:29:52 »

Voi siinä vähän narsisimiakin olla, ainakin jos tuotanto on pelkästään autobiografiaa.
Eikä ihan vähänkään.
 ;)

Mä sain herätyksen omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekemiseen joskus lukioon mennessäni eli noin 1982 luettuani Antti Hyryn kirjoja ja tajuttuani että sehän on aivan hemmetin mielekiintoista kun kerrotaan lakonisesti asioita vaan, arvottamatta niitä muuten kuin omien tuntemusten kuvauksen kautta. Sitten sarjakuvani heijastivatkin jollain tasolla elämääni elämää noin 80-luvun loppuun saakka jolloin aloin panostaa enemmän käsikirjoituspuoleen. Jos ne vaikuttivat fantasialta, pitää muistaa että pieni Kivi oli aika sekaisin rockista ja saattoi hyvin kuvitella olevansa Keith Richardsin ja Lou Reedin kanssa samoilla jatkoilla kompuroidessaan aamuyöllä aurinkolasit päässä 'vielä yksiin juhliin' ja säilyttäessään kitaraansa Kannaksen narikassa.

1991 alkaen piirsin pääosin tiukasti omaelämäkerrallista "Kivi"-sarjakuvaa Ylioppilaslehteen monen vuoden ajan, ja sarja heijasti aika tarkkaan kulloistakin olotilaani - deadlinet vilahtelivat ohi studiossa ja baareissa istuessa, ja tupakkalakkoa (lääkärin pakottamana) yritellessäni sarjakuvan ruudut pienenivät pienenemistään ja tukkeutuivat nyherrykseen, joskus lähtökohtana taas oli vain istua 65A:n linja-autossa matkalla kaupunkiin ja kuunnella keskustelua. Osa näistä tarinoista on julkaistu albumissa Lasikuula.

Osapuilleen 1994 tai 1996 alkoi "Saippuaa" joka ilmestyi sittemmin Contactorissa, Ilta-Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä. Joku (muistaakseni Kaltsu) huomautti ettei se 2000-luvulla ja värillisenä ollut enää yhtä rankka kuin aiemmat sarjakuvani; ei kai voinutkaan olla, ikää oli tullut enemmän ja asuntolaina painoi päälle, eikä maalla asuessa kummia tapahdu muutenkaan. Monet Saippuaa-stripit (tai siis niiden synty) perustuvat siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että pahimmankin perheriidan saa katkaistua kun ottaa lehtiön ja kynän esille ja pyytää toista sanomaan argumenttinsa nasevammin, että se sopii paremmin puhekuplaan. Todellakin, Saippuaa on kuvattu kotoani samalla tavalla kuin Einari Lankisen aivoista kaivettiin kaikki radio- ja tv-ohjelmat, kuten Hymy-lehti aikoinaan paljasti. Saippuan poliittisuus on myös selkeää ja jäsentynyttä vihaa, ei enää summittaista harhailua raivon ja masennuksen välillä.

Saippuaa on kahden albumin verran; Saippuaa (Like, 1998) ja Kissoja, hiiriä ja ihmisiä (Like maaliskuussa 2010).

Muissakin sarjakuvissani on tuttuja elementtejä, mutta vain paikoitellen. Aivan varmasti jatkan tulevaisuudessakin elämäni kertomista sarjakuvana, mutta nyt vanhempana käsikirjoittaminen on noussut niin merkitykselliseksi että ensin pitää ottaa vähän välimatkaa kerrottavaan. Enää kaikkea ei voi raapia paperiin tuosta vain, kilpailu on liian kovaa, ja uutuusarvon tarjoama etulyöntiasema on jo historiaa. Ja onhan se ammattikin, ja sen myötä ammattiylpeys, joka pakottaa piirtämään aina vähän paremmin.

Kivi
« Viimeksi muokattu: 25.02.2010 klo 23:40:43 kirjoittanut [kivi] »

PurPur

  • Vieras
Vs: Suomalaisen omaelämäkerrallisen sarjakuvan pioneerit?
« Vastaus #14 : 25.02.2010 klo 23:52:30 »
 Onko Hymyssä ollut juttua Einari Lankisesta? :o