Kai jonkun on syytä tämän uusimman juhlakirjan sisällöstäkin nillittää, kun muista asioista on jo ehditty valittaa. Otan tehtävän harteilleni.
Pavesen ja Cavazzanon Mummo-tarina on hyvä, samoin Dalmasson ja Carpin juttu, jossa Taavi on pääosassa. Gottfredson on tietenkin rautaa. Murryn pitkä seikkailu puolustaa paikkaansa, vaikka miehen piirrostyyli oli jo 60-luvun puolivälissä kovin väsähtänyttä.
Muuten kirja on ihan täyttä kuraa. Mitä hittoa tekevät herrat Bradbury, Strobl, Moores, Wright etc. minkään valtakunnan juhlajulkaisussa? Mitä tässä juhlitaan, Disney-sarjakuvan historian heikoimpia hetkiä? Käsikirjoitukset tuttuun 50- ja 60-luvun tyyliin myös täysin ala-arvoisia, tuohon aikaan ei Yhdysvalloissa osannut ankkaa kirjoittaa yksittäisiä suonenvetoja lukuunottamatta kukaan muu kuin ajoittain Barks, surullista kyllä.
Al Hubbardin ajoittain ilmenevän suosionkin on pakko olla joku sisäpiirin vitsi, mies vissiin piirteli tarinoitaan pilvessä. Jättisilmäisiä pystyynkuolleita ankkoja, jes.
Jack Bradburyn kankeita, ilmeettömiä ankkoja kehutaan myös aivan syyttä, tusinapiirtäjän stereotyyppi.
Tony Stroblia nyt ei varmaan kukaan pidäkään mitenkään erinomaisena piirtäjänä, hän on kulttihahmo valtavan tuotantonsa ansiosta. Kai sitä ehtii piirrellä paljon, kun laatuun ei panosta. Tosin eihän se aina halusta ole kiinni, kaikilta ei vain luonnistu.
Dick Moores, voi hyvä luoja. Miten voi piirtää noin huonosti? Silmät ja kasvojen liikkeet aivan päin prinkkalaa, ihan kuin ankoilla olisi vappunaamarit päässä. Tai ehkä irtopäät, ainakin Roopella ja Akulla, joilla vartalon+pään mittasuhteet ovat todella omituiset.
Kay Wright alkaa olla niin vanha vitsi, ettei enää naurata. Kyseessähän on yksi kaikkien aikojen huonoimmista piirtäjistä. Tämä on niitä kavereita, joista voi ihan huoletta kuka tahansa tälläkin foorumilla sanoa, että "Minäkin piirtäisin paremmin."
Eikä se Murrykaan ankkoja koskaan osannut piirtää, ihan kamalan näköistä.
Kenelle näitä ö-luokan tarinoita sitten julkaistaan? Oletettavasti kohderyhmään kuuluvat ne vanhat karjut, jotka ovat lapsena lukeneet Aku Ankasta näiden veijareiden sepustuksia, ja sittemmin kun ovat kasvaneet aikuisiksi niin maailma on mennyt pilalle ja Disney-sarjakuvat siinä sivussa. Se on sitä nostalgiaa se. Nyt voivat sitten nojatuolissa lukea oikein nätisti kovien kansien välistä wanhan hywän ajan sarjakuwaa ja muistella, kuinka käsi se Strobl oikein olikaan. Huono, mutta niin kivan nostalginen.
Myös kirjan koko konsepti on vähän hölmö. Mummoa juhlitaan, mutta koska Mummo nyt ei ansaitse ihan täysin omaa kirjaansa, niin juhlitaan Disney-sarjakuvaa samalla, eli vaikka Ankkojen sukua, mutta koska mikään ei Ankoista alkanut niin otetaan Mikki mukaan, tosin tarinoissa, joissa on Akukin mukana, ja muuten esitellään satunnaisia Ankkoja tarinoin, joista suurimmassa osassa on Mummo mukana. Tämä mieletön neronleimaus yhdistettynä siihen, että reilusti yli puolet kirjan tarinoista on ihan hirveää roskaa, mahtavaa. Takakansien tekstit ovat näissä juhlakirjoissa aika priceless-osastoa: se, että tässä mainostetaan "sellaisia piirtäjäsuuruuksia kuin Jack Bradbury, Al Hubbard, Paul Murry ja Tony Strobl", vaikka kirjassa on mukana ennenjulkaisematonta materiaalia niin Giovan Battista Carpilta kuin Giorgio Cavazzanoltakin, on melkein yhtä hyvää huumoria kuin Aku Ankan juhlakirjan takakansi, jonka mukaan "Aku-piirtäjien timanttisimpaan tusinaan" kuuluvat mm. Strobl, Bradbury ja Hubbard. Mikki Hiiren juhlakirja on ollut näistä asiallisin, mutta jos Manuel Gonzales on neljän arvostetuimman Mikki-taiteilijan joukossa, niin onhan sekin nyt loukkaus Mikkiä kohtaan.
Ankkain suvun juhlakirja, pah. Ankkain surujuhlakirja ennemmin.
