Limingan taidekoulun sarjakuvalinjan oppilaiden vuosijulkaisu Juttu on neljäs paksu Lisko-klassikko. Aiempien teema-antologioiden (7 veljestä, Draamattu, Maailmanhistoria) tapaan sekin on koottu yhden yhteisen aiheen ympärille. Tällä kertaa teemana olivat muiden ihmisten kertomat tarinat. Mutta onko satunnaisista kanssaihmisten anekdooteista uudeksi Kalevalaksi?
 |
|
Salla Huttunen: Salaojajuttu
|
Runonlaulaja Larin Paraske (1833-1904) oli yksi harvoista kansanperinteen taitajista ja informanteista, joka mainitaan ja nykyäänkin tunnetaan nimeltä. Hänen elämän kurjuutta koskevat laulunsa eivät taatusti olisi yhtä koskettavia, jos emme tietäisi hänen henkilöhistoriaansa – sairautta ja köyhyyttä sekä viisi kuollutta lasta. Ensilukemalta vaikuttaa siltä, että antologian piirtäjät ovat unohtaneet saman, kuin varhaisimmat kansanperinteen kerääjät. Sen, kuka tarinat on kertonut.
 |
|
Riikka Puumalainen: Sano aa
|
Vain harvassa tarinassa mainitaan, kenen kertomus on kyseessä ja millä tavalla kertoja ja piirtäjä tuntevat toisensa. Muutamassa tarinassa kertoja ja kertomistilanne esiintyvät. Tämä tuo tarinoihin syvyyttä. Hyvinä esimerkkeinä Milla Rosin Jatkosodassa ja Fanni Maliniemen Sota-aikaan, jotka eivät sinällään tuo mitään uutta lukemattomien kaunokirjallisuuden sota-aiheisten muistelujen joukkoon, vaan saavat merkityksensä viimeisissä ruuduissa, joissa isovanhemmat kertovat näitä tarinoita lapsenlapsilleen.
 |
|
Milla Rosi: Jatkosodassa
|
Valtaosa piirtäjistä on tarttunut hyvin maanläheisiin juttuihin. Joukossa on muutama kummitusjuttu ja urbaani legenda, mutta yleensä tarinat ovat vaikuttaneet tapahtuneen piirtäjän kaverille tai lähisukulaiselle. Ovatko Internetinkin välityksellä leviävät nykykertomukset jo liian tuttuja kaikille ennen kuin ne ehditään piirtää sarjakuviksi?
 |
|
Mikko Mäkelä: Varvassukat
|
Uudehko urbaanilegenda lienee ainakin kaveriensa pilan kohteeksi joutuvasta miehestä kertova Joiku Rauhalan Värillinen mies, joka toimii hyvin selkeytensä ja napakkuutensa ansiosta. Kavereiden kertomus on taas osattu jalostaa sujuvaan ja viihdyttävään muotoon esimerkiksi Mira-Pauliina Puhakan Oulun mafiassa, jossa suomalaiset huijaavat saksalaisia reppureissaajia.
Antologian suurin vahvuus on piirtäjäkaartin erilaisissa ja omaperäisissä tyyleissä. Ei ole olemassa “Limingan koulukuntaa”, vaan jokaista piirtäjää on rohkaistu kehittämään omaa tyyliänsä. Suurin osa piirtäjistä on myös tarttunut väreihin, yleensä varsin onnistuneestikin.
 |
|
Sari Heikkinen: Patsaan kohtaaminen
|
Positiivisena esimerkkinä kehittyneestä, selkeästi omasta tyylistä voisi mainita Salla Huttusen, jonka Salaojatarinan kauniit värit muistuttavat vanhoista valokuvista. Teemu Kuparin Valkoinen valhe ja Mikko Mäkelän kolme pientä juttua taas ovat tyylillisesti kiinnostavia ja toimivat myös kerronnallisesti.
Limingan taidekoulun sarjakuvaopiskelijoiden osaamistasot vaihtelevat suuresti, mutta Juttu-antologian perusteella kenelläkään ei ole taidoissaan mitään hävettävää. Jokainen juttu oli lukemiskelpoinen ja lukemisen arvoinenkin. Elämän pieniä sattumuksia ja tarinoita, jotka nyt saattavat vaikuttaa vähäpätöisiltä, mutta ovat sadan vuoden päästä kadonnutta kansanperinnettä.
Juttu – Tarinoita, joita meille on kerrottu
Limingan taidekoulun sarjakuvalinja 2009, 148 sivua
toim. Keijo Ahlqvist ja Mikko Jylhä
ISBN 978-952-67041-2-8
Lisätietoja: Limingan taidekoulu
 |
|
Emma Valkki: Elokuvissa
|