Rokkia radioaalloille! Kun kansalliset yleisradiokanavat eivät rappiomusiikille jakaneet riittävästi lähetysaikaa, oli toimeen tartuttava itse. Tylsyyden taltuttaminen ja sukupolvikapina olivat piraattiaseman lähtökohta 1960-luvun Euroopassa.
Legendaariset piraattiasemat lähettivät aluksilta, jotka keinuivat kansainvälisillä vesillä. Brittikomedia Merirosvoradio (The Boat That Rocked, 2009) on muikea ajankuva sukupolvesta, joka rokkihengen vallassa uhmasi lainsäätäjiä.
Suomessa piraatteja käräytettiin metsistä kuin pontikankeittäjiä konsanaan. Sinne puskapiraatit ajoi fiilaten ja höyläten aina vuoteen 1985 kestänyt Yleisradion lähetysmonopoli, joka esti paikallisradiotoiminnan.
Monine kasvoineen piratismi oli vastakulttuuria, mutta nopeasti myös taloudellisen edun tavoittelu alkoi ohjata toimintaa. Piraattiradioitakin perustettiin vain tekijänoikeusmaksujen välttämiseksi.
Sarjakuvien tapauksessa piraattijulkaisuja löytyi vielä pitkän matkaa 1970-lukua, kunnes tekijänoikeuslainsäädännön eteneminen laittoi niille pisteen. Sen sijaan moni 1980-luvun vesa on katsonut piirrettynsä VHS-piraattinauhoilta. Ohjelmistopiratismi nosti tuolloin vasta päätään, mutta siitä muodostui edellisiä suurempi ongelma. Teknologian sanotaankin aina käyvän lainsäädännön edellä.
Piraattikulttuurin juuret
Sarjakuvapiratismi nykymuodossaan on verrattain tuore ilmiö. Käytännössä piraattijulkaisu tässä yhteydessä tarkoittaa kuvatiedostoiksi skannattuja sivuja. Näitä tehtailevat ryhmät tägittävät työnsä, esittävät surunvalittelunsa edesmenneille sarjakuvalegendoille ja nokittelevat tai kannustavat toisiaan.
Tämä kaikki on kaikuja kahdeksankymmentäluvulta, jolloin välitunneilla vaihdettiin kopioituja Commodore 64 -pelejä C-kaseteilla. Käynnistysruutu oli usein piraattiringin välkkyvä pikku taidonnäyte, jossa uhottiin omia taitoja ja viestiteltiin muille ryhmille.
Kopioidut pelit olivat osa lapsuuden nostalgista kokemusympäristöä. Ohjelmistopiratismista ei kakaralauma tiennyt mitään, eikä pelien murtamista sen enempää kuin piraattikopioita tunnettu edes konseptina. Kotimainen pelilehdistö aloitti valistustyön ohjelmistopiratismia vastaan, ja suomalaisittain varsin pragmaattisesti todettiin, ettei pelaaminen kuulu kansalaisen perusoikeuksiin.
Vastakulttuurista oli tullut jo valtakulttuuria. Sittemmin piratismi on ollut monesti vastareaktio viihdeteollisuuden toiminnalle ja sen etujärjestöjen ylilyönneille, mikä osaltaan näkyy piratismikysymyksen politisoitumisena.
Sarjakuvapiratismi nykymuodossaan syntyi kun tietoisuus piratismin laittomuudesta oli jo iskostunut kuluttajiin. Siten sen taustahistoriaan liittyy puolustavaa – kritiikkiä ennakoivaa ja siihen vastaavaa – ideologiaa varsin runsaasti.
Sarjakuvapiratismin lyhyt historia
Lännen sarjakuvakulttuuri oli Comics Code -ennakkosensuurin vaikutuksesta homogeeninen. Äärimaskuliininen ja väkivaltaistunut valtavirta ei tarjonnut nuorille, etenkään tytöille, samaistumiskohteita. Kuten kulttuurillisen diversiteetin kaipuu oli ollut puskaradioiden taustalla, löysi nuoriso vastakulttuurivaihtoehtonsa mangasta.
Internetin nousu eteni yhtä matkaa manga- ja animeharrastuksen kanssa. Siten juuri yliopistoista – nopean, ilmaisen internetin kehdoista – tuli moderneja piraattiasemia, ja sähköisestä mediasta sen lähetysaallot. Ideologia oli pitkälti lainatavaraa vapaan rakkauden vuosikymmeneltä: ellei Japanin herkkua ollut laillisesti tarjolla, sen kääntäminen ja sähköinen julkaiseminen otettiin sydämen asiaksi.
Scanlation on manga-harrastuksen perussanastoa, ja nimikin kertoo mistä on kyse: alkuperäisteoksen puhekuplat korvataan käännöksellä ja lopputuotos jaetaan sähköisessä muodossa.
Manga- ja animelehdistön alkuvuosina piraattipioneerit nähtiin Suomessakin viidakkorummun tapaisena sosiaalisena ilmiönä, joka välillisesti hyödytti kustantajia. Vastuullisimmillaan kääntäjät päättivät sarjan piraattijulkaisun, mikäli jokin kustantaja otti nimikkeen julkaisuohjelmaansa.
Ruusuinen parisuhde ei kuitenkaan kestänyt arkea. Harrastajat eivät malttaneet odottaa käännöspokkareitaan, ja aina löytyi uusi piraattirinki jatkamaan siitä mihin edeltänyt työnsä päätti. Sarjakuvapiratismi oli enää ilmaissisältöä vailla ideologista pohjaa, ja kustantajat jäivät auttamatta toiseksi kisassa piraattikääntäjiä vastaan.
Viihdeteollisuus on mukautumassa globalismin vaatimuksiin, ja piratismi siirtymässä marginaalin kautta historiaan. Elokuvat ja televisiosarjat esitetään käytännössä viiveittä, sarjasuosikit ovat tarjolla ajasta ja paikasta riippumatta, ja mainosrahoitteisia musiikki- ja pelipalveluja voi käyttää maksamatta lanttiakaan. Sarjakuvat ovat läpikäymässä samaa digitaalista murrosta, ja tulevaisuudessa epäilemättä kehitetään uusia rahoitus- ja liiketoimintamalleja.
Itseorganisoituva piraattirinki
Sarjakuvapiraattien kannustin on arvostus vertaisryhmän – harrastajien, sisäpiirin ja kilpailevien piraattien – silmissä. Mitä nopeammin ja laadukkaampana piraattijulkaisu saatetaan julki, sen korkeammalle kuvitteellista arvohierarkiaa piraattirinki sijoittuu. Näin piraattirinki myös organisoituu sisäisesti, koska ryhmälle arvokkain jäsen nousee hierarkiassa saaden asemaansa liittyviä etuuksia, usein piraattisisältöä, käyttöönsä.
Sarjakuvapiratismin ideologia tukeutuu käsitteeseen “digital comics preservation” – ikään kuin kyse olisi arvokkaasta kulttuurityöstä, joka turvaa museoitujen arvotekstien kaltaisen kaikille kuuluvan kulttuurihistorian sähköisessä muodossa. Kritiikki torpataan sillä, ettei ketjun mikään osapuoli tavoittele taloudellista hyötyä – maksutapahtuman välttämistä ei sellaisena nähdä.
Suurimmat piraattisivut kertovat omaa arkista kieltään myös sarjakuvapiratismista. Enää ei ole muuta tehtävänä kuin kääriä valmiiksi digitaalisessa muodossa oleva sarjakuva tuttuun pakettiin. Digitaalisten sarjakuvakauppojen myötä viimeinenkin ideologinen oikeutus toiminnalle on kadonnut. Ilmaisnäytteinä julkaisunsa näkevien piraattien loppukannustus kumisee entistä tyhjemmin: “Osta jos tykkäät!”
Sarjakuvapiratismin arki
Manga on pääsääntöisesti omilla sivuillaan selainpohjaisesti luettavissa, kun muu sarjakuva on keskittynyt piraattisivuille. Supersankarien osalta niin vanhat klassikot kuin viimeisimmät numerotkin ovat saatavilla, mutta mangan tavoin piraattijulkaisut eivät kuitenkaan ole harrastajien ensimmäinen vaihtoehto.
Eurooppalaisista albumeista osa näyttää saaneen piraattikäännöksen mangan tapaan, mutta englanninkielisten laitosten tapauksessa sekään ei ole tarpeen. Tämä myös selittänee, miksi juuri Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2008) on päätynyt piraattisivustolle. Suomeksi on vain kourallinen Aku Ankkoja vuodelta 2013.
Toistaiseksi ainoa löytynyt piraattikäännöksen kohteeksi joutunut suomalaisjulkaisu on Petri Hiltusen Praedor: Kuninkaan lapset (Jalava 1998). Sen voinee laskea yksittäistapaukseksi, sillä vähälukuisen harrastajakentän vuoksi on vaikea kuvitella Suomeen syntyvän piraattirinkiä. Tärkein suoja piratismia vastaan lienee kuitenkin kirjastolaitos.
Toki nykyteknologiassa on muutoinkin vaaransa, kuten kustantajalta itseltään PDF-muodossa julkiseen internetiin karannut Anabasis 2: Tuhanten miesten marssi (Arktinen Banaani, 2013) osoittaa. Julkaisun alla hakukoneet avuliaasti saattoivat teoksen kokonaisuudessaan siitä tietoa hakeneiden ulottuville. Anabasista ei piraattisivuilta löydä, mutta toisinkin olisi voinut käydä.
Eurosarjakuvan ikoneista yksikään ei ole säästynyt piraattijulkaisuilta. Englanninkielinen Wikipedia-artikkeli Tintti Thaimaassa -piraattiparodiasta (Tintin in Thailand, 1999) referoi Belgian poliisin ottaneen opuksen levittäjät kiinni 2001 ja toteaa “oikeudenomistajan toimivan ripeästi pysäyttääkseen online-piraattikopiot”.
Tintti Thaimaassa on suuren piraattisivun vanhin jakoon laitettu sarjakuvaan liittyvä tiedosto. Kirjoitushetkellä se on ollut saatavilla yhdeksän vuotta.
Keskustele Kvaakissa sarjakuvapiratismista.