Matt Groening nappasi Reubenin

Yhdysvaltain sarjakuvapiirtäjien yhdistys National Cartoonists Society palkitsi Simpsonien luoja Matt Groeningin Life in Hell -sarjakuvastaan.

Arvostettu sarjakuvaoscar myönnettiin viime viikonloppuna pidetyssä juhlallisuudessa. Reuben on NCS:n toimesta jaettu vuodesta 1946 lähtien. Life in Helliä julkaisee suomeksi ainakin City -lehti. Tammi käänsi suomeksi muutamia kokoelma-albumeita 1980-90 -luvun vaihteessa.

Tunnettuja voittajia ovat olleet Charles M. Schulz, Scott Adams, Jerry Scott ja Patrick McDonnell. Kari Suomalainen sai erikois-Reubenin pilapiirroksistaan vuonna 1959.

Reuben -palkinto on saanut nimensä NCS:n ensimmäisen puheenjohtajan Reuben ”Rube” Goldbergin mukaan.

Lähde: The Comics Journal

Kiellettyjä huveja?

Taiteilijanimen taakse kätkeytyvän Zepin Titieuf on yksi ranskankielisen alueen suosituimmista sarjakuvista. Miljoonia myyneessä sarjakuvassa seurataan rasavillin koulupojan edesottamuksia. Mutta saavatko aikuiset nauraa Titieufille?

Zep:
TITIEUF 4: KALSARIT KIRISTÄÄ
Egmont kustannus Oy

Minun ei varmaankaan pitäisi nauttia Titieufin lukemisesta näin paljon, aikuisen miehen. Hittisarjakuva sisältää sentään aimo annoksen kakka- ja kikkelivitsejä sekä muuta alatyylin huumoria. Tokihan moiselle hölmöilylle nauravat vain pikku-Kalle-ikäiset tenavat?

Sarjan nimihenkilö on vilkas pentu, joka kartoittaa aikuisten maailmaa innokkaasti – vähän liiankin innokkaasti, jos tämän vanhemmilta kysytään. Kaikkea on kokeiltava: diskossa piereskelyä, tyttöjen kiusaamista ja ruoalla leikkimistä. Kokosivun stripeissä nähdään myös, miten Titeuf selviytyy uuden pikkusiskon hoivaamisesta. Mukana kuvioissa pyörii kirjava joukko koulukavereita ja mielitietty, joka ei oikein lämpene Titieufin lähentely-yrityksille.

Zepin kerronnan rehellisyys erottaa Titeufin erokseen monista muista lapsista kertovista strippisarjakuvista. Sarjakuvan lapset käyttäytyvät kuin oikeat lapset: viattomasti, välittömästi, ärsyttävästi ja typerästi. Kaiken maailman pikkuvanhojen jaskajokusten jälkeen pidäkkeetön Titieuf tuntuu suorastaan raikkaalta. Liisa Leppäsen suomentama, Zepin lasten suuhun kirjoittama dialogi tuntuu sekin aidolta, samoin kuin mukuloiden ilkikuriset tempauksetkin.

Juuri tämä aitouden tuntu tekee Zepin pöhköistä vitseistä hauskoja. Koska lapsipäähenkilöt käyttäytyvät lasten tavoin, voi lukija etäännyttää itsensä sarjakuvan kakkakepposista. Siten voi aikuinenkin nauraa niille.

Titieuf ei kuitenkaan ole pelkkää vitsinvääntöä. Paikoitellen Zep onnistuu kuvaamaan lapsuuden kasvun paikkoja oivaltavasti. Esimerkiksi lapsipsykologilla käynti kuvataan lapsen näkökulmasta veikeästi. Monille ehkä vaikeakin asia näyttää vallan luonnolliselta touhulta.

Viime aikoina sarjakuvia on Suomessa ympäröinyt kohu, kun päättäjät ja tiedotusvälineet ovat paheksuneet suositun sarjakuvan lapsiin mahdollisesti siirtämiä käyttäytymismalleja. Titieufia lukiessa koko jupakka tuntuu entistäkin naurettavammalta. Vaikka sarjakuva käsitteleekin omalla tavallaan lasten heräävää seksuaalisuutta, ei sen voi kuvitella motivoivan pikkupoikia hipelöimään naispuolisia luokkatovereitaan. Hyvässä tapauksessa se voi jopa olla keino lapsille jäsentää maailmaansa ja toimia aikuisille muistutuksena siitä, miten lapset ajattelevat.

Mutta ennen kaikkea Zepin sarjakuva on hauska. Titieufille voivat aikuiset ja lapset nauraa yhdessä.

Sarja kuvia -näyttely 26.5.-19.6.

Vuoden mittaisella sarjakuvakurssilla Lahdessa tavanneet Hanna Arvela (kuvassa) ja Kaisa Rautio ripustivat yhteisnäyttelyn Helsingin Töölössä sijaitsevaan Ravintola Mottiin. Opiskelupaikan lisäksi taiteilijoita yhdistää

Arvelalta on esillä kymmenkunta valokuvasuurennosta. Joihinkin hän on tehnyt merkintöjä huopakynällä. Raution sarjakuvasivut ovat osa hänen kesällä ilmestyvää omakustannealbumiaan jonka nimi on ”I am not these feets”.

Jos missaat näyttelyn, voit törmätä parivaljakon töihin vielä kuluvan vuoden elokussa Saunabaarissa.

Lisää tekijöistä:
www.kiilto.net/arvela
www.absolutetruthpress.com/kaisa

Haastattelukirja Barksista

Donald Aultin kokoamaa Barks-haastattelukirjaa odoteltiin barksistien parissa pitkään ja hartaasti. Kirjan oli tarkoitus valmistua jo pari vuotta sitten nimellä Education the Imagination — the Narrative Art of Carl Barks’ Disney Comics.

Carl Barks: Conversations
Donald D. Ault (toim)
ISBN: 1578065011 (Pehmytk.)
248 sivua
University Press of Mississippi 2003

Julkaisuprojekti jakaantui sittemmin kahdeksi kirjaksi, toinen on tämä Conversations ja toista odotellaan vielä. Analyyttisen katsauksen Carl Barksin työhön ottavan teoksen nimeksi on tulossa The Comic Vision of Carl Barks.

Floridan yliopiston englannin kielen ja kirjallisuuden professori Donald Ault on useiden vuosien ajan pitänyt Barksiin keskittyviä kursseja mm. Floridan yliopistossa. Hän tutustui henkilökohtaisesti Barksiin jo 1970-luvun alussa ja pysyi tämän ystävänä aivan loppuun saakka. Vuosien varrella Ault on kirjoittanut runsaasti artikkeleita Barksista eri julkaisuihin. Hän vieraili Suomessakin 2001 luennoimassa Lahdessa pidetyssä Barks-seminaarissa (ks. AP 9/Sarjainfo 113).

Carl Barks on Euroopassa paljon tunnetumpi kuin USA:ssa. Aultin mukaan Barksin tekeminen tunnetummaksi kotimaassaan on yksi nyt ilmestyneen kirjan tärkeimpiä tehtäviä. Onkin varsin paradoksaalista että Barks valmisti maailman luetuimpia sarjakuvia täydellisessä anonymiteetissä. On myös jännittävää huomata että, Barks sai melkein täydellisen päätäntävallan oman työnsä suhteen. Hän kehitteli aiheensa itse, työsti ja piirsi tarinansa vamiiksi asti lähes täysin ilman hallintopuolen väliintuloa. Tuon tasoinen autonomia oli Disneyn imperiumissa hyvin harvinaista. Animaatioelokuva, huvipuistot ja useimpien muiden tekemät sarjakuvatkin olivat kaikki kollektiivisen työn tuloksia.

Conversations on kattava kokoelma Barksista tehtyjä haastatteluja alkaen aivan ensimmäisestä Malcolm Willitsin, Don ja Maggie Thompsonin 1962 tekemästä ja 1968 Comic Art-lehdessä julkaistusta haastattelusta. Tekstejä on näin lähes neljänkymmenen vuoden ajalta, viimeinen haastattelu on vuodelta 2000. Haastattelujen päällekkäisyyttä, samojen kysymysten toistumista haastattelusta toiseen ei voi luonnollisestikaan tällaisissa kokoelmissa välttää, mutta se ei haittaa. Joukossa on paljon tekstejä joita ei ole joko julkaistu lainkaan tai vain osittain lainattuina muissa yhteyksissä. Kirjaan on otettu myös haastatteluja harvinaisisat julkaisuista joita on nykyään hyvin vaikea saada käsiinsä.

Osa haastatteluista on luonteeltaan varsin triviaalia joka ei anna varsinkaan aikaisempaan Barks-kirjallisuuteen tutustuneelle lukijalle mitään uutta. Aultin omat haastattelut eri vuosilta ovat kaikkein antoisimpia, hän on saanut Barksin avautumaan ja kertomaan aiemmin muualla julkaisemattomia asioita uransa varhaisvaiheista ja elämästään. Vanha ankkamestari tulee näiden haastattelujen kautta entistä tutummaksi yksityisemmälläkin tasolla.

Esimerkiksi aiemmin vähäiselle huomiolle jätettyjä yksityiskohtia Barksin onnettomasti päättyneistä kahdesta ensimmäisestä avioliitosta on nyt voitu tuoda julki. Toinen vaimo Clara auttoi Barksia tussaamalla tämän sarjoihin mustia pintoja ja ruutujen reunoja. Myöhemmin Clara alkoholisoitui ja pahimpina hetkinään repi tai heitteli puolivalmiita ankkasarjoja ikkunasta ulos. Barks joutui pakenemaan yhä pahenevia vihanpuuskia motelliin piirtämään. Avioeron tultua voimaan hän muutti yhden huoneen asuntoon ottaen mukaansa vain vaatteensa, työvälineensä ja National Geographicin vuosikerrat. Juuri noina vaikeina aikoina, 1949-51, syvän masennuksen ja kaaoksen ympäröimänä hän teki monet parhaimmiksi katsotut työnsä. Niihin sisältyvät tragikoomiset kymmensivuiset kuten mollisävytteinen Golfkilpailu, jossa Aku on ylettömän masennuksen vallassa sulkeutunut vaatekomeroon, tai tietenkin kuuluisimpana Takaisin Klondikeen joka on ”pelkäksi eläinsarjakuvaksi” tavattoman monisyinen ja joutuikin ajattelemattoman sensuurin kouriin (poistojen kohteeksi joutuivat Roopen muisteluksista kuuluisa kapakkatappelukohtaus). Samoin syntyi joitakin eskapistisia nostalgissävytteisiä seikkailutarinoita, kuten In Old California (Entisaikojen Kaliforniassa). Barks omien sanojensa mukaan pakeni tuolloista kaoottista elämänvaihettaan ankkojen maailmaan.

Barks puhuu myös muista elämänvaiheistaan, saamistaan vaikutteista ja työskentelytavoistaan. Aultin johdanto ja selkeä kronologia Barksin elämästä sitoo lankoja yhteen ja antaa hyvän kokonaiskuvan. Kaiken kaikkiaan kuva ankkamiehestä selkeytyy tämän kirjan myötä. Olisipa hauska nähdä jokin tämän tapainen sarjakuva-aiheinen teos Liken On-sarjassa; Barks-on-Barks. Miksipä ei.

Kirja kuuluu Mississipin yliopiston julkaisemaan sarjaan Conversations with Comic Artists. Aiempia kirjoja tässä sarjassa ovat Milton Caniff ja Charles M. Schulz. Lisäksi University Press of Mississippi on julkaissut Studies in Popular Culture -sarjaa, johon on sisällytetty myös joitakin sarjakuva-aiheisia kirjoja. Donald Ault on kirjoittanut aiemmin kirjoja ja tutkielmia mm. 1600-luvun mystikko-kirjailija William Blakesta.

Mississipin yliopiston online-kataloogi

Moulinsart sulkee fanisaitteja

Hergén perintöä vaaliva Moulinsart s.a. ei ole katsonut hyvällä silmällä internetin Tintti-fanisaitteja. Moulinsart on lähettänyt useille web-sivuja ylläpitäville yksityishenkilöille muodollisen kohteliaita viestejä joissa on pyydetty saittien sulkemista oikeustoimien uhalla.

Moulinsart on kylläkin tarjonnut eräänlaisen yhteistyön mahdollisuutta jossa tiettyjä, varsin tiukkoja sääntöjä täyttävät nettisivut saavat näkyvyyttä Tintin virallisilla kotisivuilla. Moulinsartin sanelemien parametrien täyttäminen sulkisi kuitenkin pois mm. Tintti-parodioiden julkaisemisen sivuilla ja muutenkin kuvien käyttöön on asetettu niin tiukkoja vaatimuksia, että useimpien fanisaittien on helpompaa lopettaa.

Lopettaneiden saittien joukossa on joitakin tasokkaita, Tintti-fanien keskuudessa arvostettuja webbisivustoja kuten Cult of Tintin ja A la decouverte de Tintin. Uhan alla on myös erinomainen Tintin est vivant!, jolta löytyy huimaava määrä parodioita, harvinaista kuvamateriaalia ja artikkeleita.

Teknisesti ajatellen useimmat tälläisista saiteista tietenkin rikkovat tekijäinoikeuksia, mutta Tinttifanien yhteisö katsoo Moulinsartin tehneen kovia ylilyöntejä sulkiessaan voittoa tavoittelemattomia harrastelijapohjaisia webbisivuja.