Schrauwenin teos naksautti mielen tyhjäkäynnille, mitä harvoin tapahtuu. Se nimittäin tarkoittaa, että teoksen käsittelyprosessi vasta käynnistyi ja alitajunta prosessoi tuloksen ilmoille todennäköisesti vasta nukutun yön jälkeen.
Ensituntemukset painuivat hieman pakkasen puolelle, mutta ehkä tämä on niitä opuksia, joiden arvostus nousee useamman lukukerran myötä. Kaksoismerkityksiä näytti olevan paljon ja sivuja onkin todennäköisesti tutkittava vielä uudelleen.
Opus itsessään on kahvipöytämäisyydessään komea, siitä ei pääse mihinkään. Tehdyt valinnat, myös ne joista en pitänyt, olivat perusteltuja. Näihin kuuluu myös jako episodeihin.
Komeaa on myös kuvitus, täyttä Pikku Nemoa, vaikka onkin ehkä esikuviaan tietyllä tapaa varovaisempi. Tämä todennäköisesti johtuu oikean tunnelman luomisesta, eikä tämä millään muotoa ole valju, joskin vielä pientä lisärohkeutta ja omapäisyyttä jäin kaipaamaan.
Arvostelua täytyy kyllä kehua toistamiseen, koska se nostaa monta mielenkiintoista näkökulmaa.
Itse näen Poika kullan isän edustavan perinteisen yläluokan stereotypiaa, jonka luonteeseen jokainen episodeista, kenties viimeistä lukuun ottamatta avaa saman ikkunan. Eläintarhaepisodin aikana, osin myös aiemminkin kiinnitin huomiota isän vaatetukseen, mutta sen suhteen ajatukset eivät ole niin jäsentyneitä, että niitä tässä kannattaisi esittää. Isä tässä muutoinkin on pääosassa, ei poika itse.
