Tuleeko mieleenne tapauksia, jossa sarjakuvan uskottavuus kärsii tekijän uskottavuudesta suhteessa sarjakuvan aiheeseen, tarinaan tai ilmaisuun? Itselläni on suuria vaikeuksia sulattaa esimerkiksi Noir -tyyppisiä sarjakuvia, joissa pahikset ovat tosi pahoja ja sankari on karu, arpinaamainen alkoholiongelman kanssa taisteleva ketjussa polttava vähäpuheinen kovanaama. Varsinkin jos tietää että piirtäjä on kaikkea muuta kuin tällainen henkilö, mistä hän sitten muka tietää millaista on olla sellainen? Vaikka en edes tietäisi tekijöistä mitään, omakohtaisen kokemuksen puuttuminen aiheesta saattaa tulla esiin sekä taiteessa että tekstissä. Joskus se onnistuu, Blacksadin tekijöistä en oikeastaan tiedä mitään, mutta vaikka he olisivat pehmoja nörttejä, Blacksad kuitenkin onnistuu vetämään pisteet kotiin ja säilyttämään uskottavuuden. Corto Maltesen katu-uskottavuutta lisääntyy huomattavasti jopa entisestään kun lukee hieman Prattin elämästä. Monet mangapiirtäjät piirtävät uskottavia taistelukohtauksia, vaikka eivät ole koskaan itämaisia taistelulajeja harrastaneet.
Joten.. uskottavuden pystyy luomaan vaikka tekijä ei itse olisikaan uskottava henkilö oman sarjakuvansa maailmassa. Näin ei toki aina käy, ja tosiaan ainakin minulle Noir -tarinat ovat usein karsastamisen aihe, koska jostain syystä muutaman sivun selauksella useimpien Noir -tarinoiden näennäinen kovanaamaisuus ( bad-assery ) paljastuu nimenomaan näennäiseksi ja teennäiseksi. Minulla ei ole minkäänlaista teoriaa siitä miten katu-uskottavuus sitten saavutetaan, mutta jonkinlaisia keinoja siihen on pakko olla, koska se silloin tällöin onnistuu, muutenhan sarjakuvantekijät olisivat pakotettuja tekemään ainoastaan omaelämänkerrallisia sarjakuvia ( joissa jostain syystä masturboimisen esittäminen puolestaan tuntuu usein olevan omaelämänkerrallisuuden katu-uskottavuuden säilymisen ehto).
