Uusin Tex Willer *aihe spoilaa aina kulloinkin uusinta Willeriä*

[The Spirit]

sanon että Tex on tsundere.

Ei, kyllä se on Texas Ranger.

[Hannu]

Niin onki, ja vielä Navajojen päällikkö! Ja kaiken lisäksi aika hyvin piirretty!

[Hannu]

Ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, pojat:

http://www.kvaak.fi/keskustelu/index.php/topic,7385.msg296266.html#msg296266

En oo tällasta huomannukkaa. Tackar och pockar, killarna! Toivottavasti jatkossa yhtä kattava & ajantasainen (= puoli vuotta eteenpäin, kiitos!). Hieno homma, hombres! 

[Maryanne]

Ei, kyllä se on Texas Ranger.

Ja paljon muuta*. Kuten tsundere. Mutta hyvä on, pidän pahat jfen termit itselläni.


*En allekirjoita käsitystä että Tex olisi simppeli hahmo. Minusta hänellä on kiehtova ja monimutkainenkin psyyke. Mutta ehkä sarjakuvat ovat yksinkertaista luettavaa yksinkertaisille lukijoille... 

[Gothicus]

Mutta iän karttuessa joillain ihmisillä on tapana tulla mukautuvaisemmiksi. Kenties Carson ei vain viitsi tapella härkäpäisen ystävänsä kanssa. Ja sitten on luonnekysymykset. Tex on puhdasverinen koleerikko, jonka täytyy saada olla alfauros, se siitä. Carson ei tunnut olevan yhtä arka niistä kysymyksistä. Antaa nuoremman kuumakallen häärätä.

Nuo kuulostavat ihan hyville ja uskottaville tulkinnoille. Vanhemman ja jo kaiken moneen kertaan nähneen rangerin ei tosiaan tarvinne korostaa kovuttaan millään ylimääräisellä päsmäämisellä. Kunnioitus ja asema on ansaittu muuten jo ajat sitten.

Ja aivan oikeutetusti Carson ottaa toisinaan oikeasti nokkiinsa. Olisi hauska nähdä tilanne, jossa Carson kerrankin saisi tarpeekseensa ja pistäisi pystyy tappelun. Texhän sen voittaisi, mutta olisi sitä hauska katsoa.

Jep, Tex ja Carson voisivat edes joskus joutua keskinäiseen sanaharkkaan, jossa kumpikin yrittäisi oikeasti pitää oman päänsä. Ja jos he nyt eivät sentään ihan fyysiseen tappeluun asti ryhtyisikään, niin ehkäpä Kit Carson voisi kerrankin karskisti käskeä Texiä vain tukkimaan suunsa. Ei tosiystävyys siitä mihinkään kärsisi. Pieni muutaman sarjakuvasivun mittainen mökötys voisi myös olla paikallaan. Tietenkään perinteiseen lännensarjakuvaan ei monen mielestä sovi, että sen sankarihahmot keskustelisivat vakavasti keskinäisestä ihmissuhteestaan. Vaikka se sitten tapahtuisi rosvojahdin ja muun ammuskelun lomassa. Veikkaanpa, että sanomista tulisi heti.

[Hannu]

C. Gothicuksen käynnistämä keskustelu Texin ja Carsonin suhteesta on kiinnostava. C.G. vertaa sitä kiusaamiseen ja odottaa milloin Carson saa kyllikseen ja seurauyksena on tappelu. Voihan sitä tuohonkin suuntaan viedä, jos halajaa.

Ympäristössä, jossa itse kasvoin, pieni piruilu kuului aina ystävien väliseen kanssakäymiseen; ja tietyllä tapaa se on aina vain, vuosikymmenten jälkeen, sitä. Kukaan ei oikeasti halua, eikä pyri, loukkaamaan toista; se on pikemminkin hellyyden ja rakkauden osoitus (niin oudolta kuin se kuulostaakin). Jos joku ylittää rajan, niin se korjataan välittömästi anteeksipyynnöin. Tässä mielessä ymmärrän täysin Texin ja Carsonin naljailut, eikä mieleeni ole tullut tämä ikinä johtaisi tappeluun; päinvastoin, tämä lujittaa heidän ystävyyttään. Eri asia on, kenellä muulla on oikeus huomautella esim. Carsonin iästä kuin Texillä.

[Maryanne]

Humm, humm. Mieleeni tulee tässä tarina Nogalesista etelään, joka alkaa näin:

Carson: Ei pienintäkään jälkeä, ja jos minulta kysyt....
Tex: Enkä kysy!
Carson: Sanon kumminkin, ja sinä kuuntelet!
Carson: Poikasi ja Tiger ovat osuneet oikealle tielle, mutta me hikoilemme turhaan tässä pätsissä. He niiden kauppureiden pesäpaikat löytävät.
Tex: Loppu?
Carson: Loppu, ja piru vieköön, ellen ole oikeassa!

Olen samaa mieltä Hannun kanssa siitä, että rangerien piruilu on pikemminkin miehistä "hellyyttelyä". Kysehän on lähinnä siitä, kuinka taitavasti käsikirjoittaja osaa tilanteen luoda. Välissä on sorruttu siihen ansaan, että Texin piruilu menee liian pitkälle ja muuttuu nälvimiseksi, jolloin se ei ole enää lukijasta hauskaa. Ja Carsonin pitäisi saada sanottua samalla mittaa takaisin. Tämä liittyy laajempaan kysymykseen siitä, kuinka vahva, itsenäinen ja tasaveroinen Carsonin hahmon tulisi olla.

Eri asia on, kenellä muulla on oikeus huomautella esim. Carsonin iästä kuin Texillä.

Tai kenellä muulla kuin Carsonilla on oikeus sanoa Texille, että hän valehtelee?

---eikä mieleeni ole tullut tämä ikinä johtaisi tappeluun---

Mutta Gothicuksen esittämä mielikuva murjottamisesta on aika hulvaton. Johan Carson ja Tex ovat muutenkin kuin se kuuluisa vanha aviopari; mököttävä mykkäkoulu olisi looginen osa tätä jaloa kertomakirjallisuuden perinnettä. 

[AlkoTanko]

Riippuu aika paljon kirjoittajastakin tuo sanailun taso ja tyyli. Esim. Boselli ja Nolitta kirjoittavat molemmille sankareille tasaväkisemmin piikitteleviä repliikkejä. Ruju ei taida vielä oikein osata tätä piirrettä tarinoissaan, mutta ei hän olekaan tehnyt kuin vasta pari seikkailua.

[Janne]

Muulla tavoin Rujun tarinat ovat hyvin toimivia. Niissä ehtii tapahtua yllättävän paljon mutta silti tuntuu, että asioita ei viedä hätäisesti päätökseen. Jos Ruju olisi ollut aikoinaan kirjoittamassa Fuscon piirtämää neljän pokkarin pituista Athabascaa, niin luultavasti homma olisi mahtunut kahteen opukseen.

[Mosabacka]

Texin ja Carsonin väliseen sanailuun lisäkommenttina se, että jossakin tarinassa Tex luulee Carsonin kuolevan ja on varsin suruissaan. Muistelin, että se olisi ollut loistavassa Pitkä matka -tarinassa (2004, Ortizin upealla rosojäljellä), mutta ei siinä mitään tapahtunutkaan. Tuleeko näin hataralla muistelulla kenenkään muun mieleen tilannetta, jossa klarinettiduon toinen osapuoli olisi hetkellisesti luullut olevan yksin?

Nooh. Joka tapauksessa ko. esimerkillä tahdoin osoittaa, että Tex pitää vanhasta kamelista, vaikka ei sitä juuri osoitakaan puheillaan.

[The Spirit]

Tuleeko näin hataralla muistelulla kenenkään muun mieleen tilannetta, jossa klarinettiduon toinen osapuoli olisi hetkellisesti luullut olevan yksin?

On noita vastaavia tilanteita ollut varmasti monesti. Kauhun naamio -tarinassa vuodelta 2002 on semmoinen tilanne, jossa Carson luulee Texin hukkuneen ja melkein antaa tapattaa itsensä kidutuspaalussa, kun Texiä (ja syytä elää) ei ole enää. "Siitä vain! (halkaise pääni kirveellä). Minä en pelkää kuolemaa!". Tex tarkkailee metsän siimeksestä: "Voi jumaliste! Carson kai varmasti uskoo minun kuolleen, koska koetti tuolla lailla ihan vasiten tapattaa itsensä".

Jostakin syystä tämä on jäänyt mieleen.

[vieras]

Tuleeko näin hataralla muistelulla kenenkään muun mieleen tilannetta, jossa klarinettiduon toinen osapuoli olisi hetkellisesti luullut olevan yksin?

Lueskelen joskus huvikseen näitä sivuja ja aattelin nyt kirjottaaki ku sattuu mieleen tämmönen tilanne
elikkä Red hillin verilöyly tarinan lopulla kun siouxit hyökkäävät sinne jasonin linnakkeeseen niin carsonia osuu luoti vähän päähän, tex luulee ystävänsä kuoleen ja lähtee kostamaan.

[tertsi]

No niin! Asiaa Alphonse Fontista.

Mielestäni Tex-lajityypin mustavalkosarjakuva on parhaimmillaan, kun koko kuva-alue on sommiteltu niin että se on työstetyn näköinen. Tarkoittaa, että mustaa ja valkoista (tai viivoitusta) on niin paljon, että kuva on täyteläinen, mutta ei tukkoinen eikä valju. Mustalla, valkoisella ja viivoituksella pitäisi saada aikaan muotoja ja tilan tuntua.


esimerkki 1.
Texin hiha näyttää mustalta, vaikka se on oikeasti keltainen.



esimerkki 2
Taas on Texin hiha musta (alaosastaan). Font on varmaan tavoitellut jotain varjoefektiä, mutta miksi ase ja housu ei ole varjossa. Texin alahuuli amatöörimäisesti varjostettu HIRVEALLÄ klöntillä. (näkyy paremmin painettuna kuin tässä ruudulla)



esimerkki 3
Texin oikea käsi näyttää ihan mustan miehen kädeltä. Jos käsi on varjossa, miksei hihassa ole varjoa. Ja koko seikkailun ajan minua häiritsee Texin (ja muidenkin) rintataskujen pikimustat varjot. Ticci ja Galep piirtävät mustan varjon vain taskun läpän alle, niin kuin pitääkin.





esim 4
Oikeanpuolimmaisen tyypin hatussa yksinäinen pikimusta varjo. Muissa vaatteissaanei mitään varjoa. Muiden tyyppien mustiin vaatteisiin olisin avannut joitain valkoisia valokohtia, Nyt heidän vaatteensa ovat kuin  mustia aukkoja.



esim 5
Ticcin koko kuva ala on työstetty. Musta ja valkoinen hienosti tasapainossa. Kuvan mustiss ja valkoisissa pinnoissa vallitsee looginen jako.



esim 6
Galepin kuvassa hieno syvyysvaikutelma. Etualan hevoset ovat varjossa, taka-alan ratsastajat ovat vaaleampia, mutta silti työstetyn oloisia, eivät mitään huteria viiva-ukkoja. Valot ja varjot ovat paikallaan. Kivääri-ukon oikea käsi on jätetty hienosti ääriviivoittamatta, jolloin valoefekti tehostuu ja tuo ratsastajan vieläki edemmäs kuvassa. VAmos yahaa -tyypin hevosen rinnan varjo ei ole varmaankaan ihan oikein, mutta emme ala nipottamaan turhasta. Kuva on todellisen ammattimiehen upea tyylinäyte osaamisestaan.



esim 7
Hiukan Fontin tyylisen mestaripiirtäjä Bernetin sivu. Jälki on rentoa  (ja ehkä pikkuisen luonnosmaista), mutta koko sivu  on tyylillisesti yhtenäinen. Komeata mustaa ja valkoista.


Koko ajan häiritsi myös Fontin silmille hyppivä ristiviivoitus. Esim. heti alussa sen talon sisätiloissa, johon konnat yrittävät hyökätä, kun Carson tulee hätiin.


Toimikoon tämä avaus hedelmällisen keskustelun pohjana.

[tertsi]

Galepin kuva.

[Gothicus]

Pätevää analyysiä Tertsiltä. Sama epätasapainoinen varjostaminen vaivaa Fontilla, yksittäisten ruutujen lisäksi, myös kokonaisten sarjakuvasivujen koherenssia. Osa sivun ruuduista on varjostettu runsaalla mustalla, mutta samalla sivulla on myös valjuja ruutuja, jotka on toteutettu todella ohuella viivalla ja lähes kokonaan ilman minkäänlaista varjostusta.

Ja ne jo aikaisemmin mainitsemani Fontin häkkyrämäiset kiväärien perät ovat ihan oma lukunsa ja ihmetyksen aihe... ja kannuksettomat töppösmäiset kengät... ja... no joo.

Mainittakoon kuitenkin, että ei Fontin epätasalaatuinen kuvitus silti riitä yksinään tekemään lukukokemuksesta mitenkään sietämätöntä, tai vaikeaa. Supersankaripuolelta sellainen kynäilijä sen sijaan löytyy, mutta hänen jälkeään ei suomalaisissa Marvel-lehdissä olekaan vähään aikaan nähty.