Nailista Davisin tarinankerronta on kehittynyt. Mutta miksi ihmeessä tähän(kin) Davisin oli pitänyt ängetä nin jumalaton määrä hahmoja? Sama ongelma oli The Nailissa, mutta tässä oli sentään yritetty keksiä jotain pointtia hahmoille.
Vähä tulee sellainen fiilis että halutaan tarjota jokaiselle (eri hahmojen faneille) jotain ja et sillä yritetään myös saada substanssia muuten aika ohkaiseen juttuun?
Jossain määrin alkoi poliittinen korrektius tossa häiritä. Furylta nyt on varmaan siivottu sikari suusta jo aikoja sitten, mutta vähemmän kun olen asioita seurannut, niin eihän sitäkään ukkoa meinannut tuosta (olennaisen propin puuttuessa) meinannut tunnistaa. Mutta just nää perhekuviot veti meiningin aika pahuksen lässyksi loppua kohden. Lopetustakaan en kuvailisi sanalla terävä tai ytimekäs. Sen jälkeen kun asia oli ratkaistu, täysin jännitteetön kohtaus oli venytetty yli 10 sivun mittaan!? Doh. Kukin tyylillään.
Sarjan tapahtumien suhteellinen hitaus, kuplatekstien niukkuus, jotkut efektit (muutaman muun jutskan ohella) viittaa minusta mangaan. En kyllä sano että Davis oli japskikamaa mitenkään erikoisesti lukenu (ellei sitten silloin X-meninsä aikaan). Kyllä se trendi on koko ajan ollut vahvistuva amerikkalaisessa sarjakuvassa.
Rukottu ruututaitto vinoine ruutuineen toimi yllättävän hyvin. Ja kyllä sitä piirrosta jaksoi katella jopa niin pitkään että löysin yhen hassun fiban. Doomille oli piirretty ja väritetty siinä aika alussa selkeesti muodokasnenä näkyviin, mut sit taas myöhemmin siinä oli se peltilätkä päällä.
