Manga ja anime ovat, ilmiöinä, Japanissa valtavirtaa. Tämä ei liene kenellekään yllätys. Ne ovat olleet sitä ihan määritelmällisestikin aina.
Siitä huolimatta maassa on satoja tuhansia, toistan, satoja tuhansia niitä harrastavia nörttejä, joista mittava osa on myös cosplayharrastajia. Maassa, jossa on 128 miljoonaa asukasta. Otetaan esimerkiksi 300 000 kävijän Comiket (
tähän kaavioon on jostain syystä eksynyt järjestäjät mukaan), joka käsittää runsaat kaksi promillea väestöstä.
Suomessa on semmoiset 5 270 000 asukasta. Jos otetaan Animeconin kävijämäärä, arviolta semmoiset 3000, tämä tekee runsaat puoli promillea. Todellisuudessa molemmat luvut ovat varmasti suurempia; varovaisia arvioita suomalaisten animangaharrastajien määrästä voisi ehkä tehdä Anime-lehden levikin perusteella, joka tietääkseni on nykyään 14 000 paikkeilla.
Japanissa harrastajia on siis suhteessa enemmän; epäilemättä tämä johtuu pitkälti suuremmasta altistumisasteesta. Harrastajien määrä ei kuitenkaan ole Japanissakaan laskenut vuosikausiin, ainoastaan noussut sitten Internetin mukaantulon. Samaten minkäänlaista laskusuhdannetta ei ole näkynyt Yhdysvalloissakaan eikä muissakaan länsimaissa, kuten mainittua. Miksi sellainen syntyisi yhtäkkiä Suomessa?
Yhdysvalloissa manga ja anime ovat jo niin valtavirtaa kuin ne voi olla; TV:stä tuleville animesarjoille on ANN:ssä oma
seurantakolumnikin. Fullmetal Alchemist -krääsää myydään Hot Topicissa. Siitä huolimatta conien kävijämäärä ei ole supistunut minnekään. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että länsimaissa on jo olemassa toimiva viihdestruktuuri, johon on turha yrittää ympätä uusia osia muuten kuin marginaalisiksi osiksi. Saksassa ei enää juuri muuta käännössarjakuvaa julkaistakaan kuin mangaa, mutta silti manga ei ole jokapäiväinen asia. Se on näitä asioita, joiden
harrastaminen pysyy pienten piirien asiana ikuisesti, kuten esimerkiksi scifi Suomessa. Liian helppoa harrastamisesta ei tule ikinä, koska japanilaisesta populaarikulttuurista puhuttaessa pohjamutia kertyy nopeammin kuin innokkainkaan harrastajakunta niitä ehtii tonkia.
Melkeinpä samanlaiseen altistumisasteeseen kuin Yhdysvalloissa on Suomessa päästy kolmessa-neljässä vuodessa pelkästään siksi että mangaa myydään lehtipisteissä, ja siksi harrastajien lukumäärä onkin jo vakiintunut; kasvu mitattaneen enää vain prosenteissa, ei enää kymmenissä prosenteissa.
Conkävijöitä luokiteltaessa helpoiten huomaa luokan
kasuaalit seuraajat; heidät, jotka lukevat uusimman Conanin ja Inuyashan ja katsovat FMA:ta sunnuntaisin, mutta eivät juuri muusta välitä. He seuraavat nettikeskusteluja silloin tällöin, mutta eivät osallistu niihin. He saattavat käydä conissa, jos sellainen on lähistöllä. Yhdysvalloissa he muodostavat noin 30-40 prosenttia conien kävijöistä kuten täälläkin; lähteeni käyttävät sanaa
nornu, normaali nuori. Heidät tunnistaa yleensä kissankorvista. Sitten on eriluokkaisia
otakuja, joiden luokka vaihtelee lähinnä iän, omistautumisasteen ja ulkonäön perusteella. 30+ -harrastajia on Yhdysvalloissa sen parikymmentä prosenttia (meillä toistaiseksi vähemmän), mutta loput ovat iältään yleensä hieman yli 20 (meillä vielä hieman alle 20).
Tämä viimeksi mainittu valtaosa ei pidä cosplayaamista tapana erottua tai
osana animeharrastusta; se on heille kokonaisvaltainen harrastus
osana otakuelämäntapaa. Heidän näkökantansa on se, että tulee uusia sarjoja, uusia coneja ja uusia kisoja. Uusia mahdollisuuksia nähdä tuttuja, jotka asuvat eri paikkakunnilla ja joihin on harrastuksen kautta tutustunut. Uusia pukuja, uusia tilaisuuksia pitää niitä ja näyttäytyä niissä. Heitäkin voi jaotella eri ryhmiin: vaikkapa aloitteleviin, edistyneisiin ja ns.
julkkiksiin. Heitä kaikkia yhdistää se, että he eivät ole kyllästymässä harrastukseensa ihan heti. Ja vaikka he lopulta niin tekisivätkin olisi uusia harrastajia - sellaisia, joille cosplay on vielä uusi asia - kasvanut heidän tilalleen. Nörttiys ei ole ihmiskunnasta kuolemassa.