Tom Smithin sarjakuva oli erityisen mainio. "Oh, Bimbo!" Mistäpäs tämmöinen engelsmanni on Narttu-porukoihin löytynyt? En muista kuulleeni nimeä koskaan aikaisemmin.
Ninni Aallolla oli myös ihan hyviä pointteja, joskin ehkä vähän kuluneita sellaisia - tosin on myönnettävä, että juontokeikkoja tekevät ex-missit hymyilyttävät kerta toisensa jälkeen niin reaalielämässä kuin fiktiossakin. Sarjakuvan viimeinen ruutu jätti miettimään, oliko päähenkilön tarkoitus niputtaa sekä peräkammaripojat että tuon kokkausvuorostaan huolehtivan kaverin samaan kastiin, vähän niin kuin bimbojen kanssa samaan sarjaan painimaan, vai oliko jälkimmäinen hänen oma miesystävänsä, joka omalta osaltaan vaikutti tuohon "vaikka kai sitä asiat vois kehnomminkin mennä" -repliikkiin? Piirrosjäljestä tykkäsin myös.
Ollin episodi töksähti vähän turhan nopeasti; olisi ollut mielenkiintoista lukea tuosta bimbohahmosta enemmänkin, etenkin kun tunnen tuon ihmistyypin vähän turhankin hyvin myös omakohtaisen kokemuksen kautta. Erikoisia ihmisiä, jotka tuntuvat ottavan Cosmopolitanin ja Sinkkuelämää -sarjan vinkeet vähän turhan tosissaan!
Hanna-Anniinan sarjakuvan paras pointti liittyi tuohon ikuisuuskysymykseen siitä, mitä miehet naisilta (ja kääntäen) oikeastaan haluavat. Onko tosiaan niin, että naiset leikkivät tyhmempää kuin ovatkaan yrittäessään pokata miehen? Käsittämätöntä, ja vielä käsittämättömämpää on ajatella, että homma todella toimisi noin...