Nyt meni taso aika latteaksi.
Minkä ihmeen takia?
Siksikö että ei uskallettaisi kyseenalaistaa sopimuksenvaraisia, osin mielivaltaisia käytänteitä? On perusteita, on aika ja on tarve. Ja on kanava, tämä Kvaakki.
Muokkailtua:
Aristotelinen "draaman kaari" on valtavan kiva rakenne tekemään kertomuksesta jännittävän ja helpostiomaksuttavan. Mutta harhaanjohtava se on myös, koska todellisuudessa ei ole draamankaaria. Ihmisen elämä toteutuu yllättävästi, sovittautumatta tiettyihin tarinan kohtiin, ja kuohuttaa silti tunteitamme, on kaikkea muuta kuin tylsä.
Ihmisen elämä alkaa vaivalloisesti vauvana, lastentautisena ja typeränä. Nuorena oltaisiin valmiita kaikkeen mutta mitään ei vielä osata eikä rahaakaan ole (paitsi niillä jotka eivät sitä ansaitsisi). Vanhana aletaan ymmärtää, ollaan suopeampia, rohkeampia ja olisi varaakin toteuttaa nuoruuden haaveita, mutta enääpä ei jaksa kiinnostaa. Ja sitten tuleekin jo syöpä, lapset hylkäävät terminaaliosastolle ja puoliso käy uuden siipan kanssa sopimassa taloudellisista järjestelyistä.
Tuo on jännittävää mutta Aristoteles kelpuutti vain yhdensortin sisällön. Kerrontataiteessa on edistytty kosolti Arin jälkeen, vaikkei siitä elo- ja sarjakuvapiireissä juuri hihkuta.
Ducin sarjakuvakirjassa esitellään kuvan huomiopisteitä, jotka ovat soopaa (huomion kiinnittymisestä ja katseen liikkumisesta kuva-alalla on tutkimuksiakin), ruudun voimalinjoja, jotka ovat soopaa (lukija ei niitä kaipaa eikä huomaa) ja perspektiivisääntöjä jotka ovat soopaa (esimerkkikuvatkin näyttävät oudoilta). Olisi surullista jos semmoista kirjaa vielä tarjottaisiin suomeksi, kun ei ranskaksikaan ole uudistettua painosta otettu. Mutta komeita esimerkkikuvia siihen on kerätty yhtä kaikki.
