Itse olin lukenut joskus aiemmin kaksi ensimmäistä Hellsing-pokkaria. Ostin tämän uuden tavanomaista kookkaamman formaattinsa vuoksi.
Tiesin siis ennalta suhtautua tähän puhtaana toimintaviihteenä. Kuten Mielonen totesi, nopeaan tahtiin luettuna Hellsing toimii mainiosti. Fiksu huomio. Tällaista rehellistä toimintakauhua ei järin paljon olekaan tarjolla.
Minua huvitti asia, jonka tekijä itsekin nostaa eräässä sivukommentissaan esiin: hahmoilla on järjestään silmälasit. Tuntien tekijän taustan erotiikan parissa, kuvittelisin tällä olevan piilomerkitystä fetissimielessä.
Pidin myös katoliset vs. protestantit -asetelmasta ja karkeasta tavasta, jolla esim. Pohjois-Irlannin kysymystä sivuttiin. Kirkkoa, erityisesti paavin johtamaa katolista kirkkoa kohtaan tunnetaan nykyisin melkoisesti epäluottamusta, mikä viihteen puolella näkyy tällaisinä höpsöinä Opus Dei -tyyppisinä iskuryhminä. Niissä on kuitenkin omaa vetovoimaa ja länsimainen ihminen on niin ehdollistunut kristilliseen kuvastoon, että sen yhdistäminen tiettyihin elementteihin (kuten kauhuun itseensä) toimii kuluneisuudestaan huolimatta takuuvarmasti.
Arvostelu on hyvä, mutta näin uudelleen luettuna mieleen juolahti, liittyykö sarjakuvailmaisuun Suomessa Disney-julkaisujen kahlitseva vaikutus niin, että väkivaltaa täytyy erikseen kauhistella, vaikka elokuvissa Saw-tyyppisten elokuvien vastenmieliset kidutussessiot ovat arkea? Olen itsekin tuohon syyllistynyt, joten tämä ei ollut kritiikkiä arvostelua kohtaan, lähinnä samantyyppistä pohdintaa kuin ajatus ehdollistumisesta tuossa edellä.