Totean vain että Action Comics 1:stä on useita uusintapainoksia, minkä lisäksi sisältö on julkaistu varmasti kymmenissä kokoelmissa ja uudempien lehtien kakkostarinoina.
Siitä huolimatta lehdestä on tarjottu jopa miljoonaa dollaria (mutta kauppatavaran puutteen vuoksi ei maksettu). Keräily on hauska harrastus, mutta motivointina pitäisi olla halu saada "täysi sarja" tai tunne että omistaa palan historiaa. Sarjakuvilla spekulointi (että ostaa tuotteen vain myydäkseen myöhemmin kalliimmalla) tuntuu jotenkin hyvin kylmäveriseltä. "Ostin 90-luvulla Youngblood #1:tä kymmenen kappaletta maksaakseni niillä aikanaan pois opintolainani!"
Sarjakuvat on tehty luettaviksi. Sen ensisijaisiin arvoihin kuuluu taide, väritys ja juoni.
Toissijaisesti arvoa tuo lehden (oletan nyt että puhumme lehdestä, joka on osa suurempaa kokonaisuutta) paikka kokonaisuudessa; ehkä se on kokonaistarinan kannalta tärkeä kulmapala? Tai sitten nimi jonkun silloisen/myöhemmän huippuartistin CV:ssä?
Kolmanneksi seuraa tunnearvo; lehti koetaan osaksi omaa historiaa, tai osaksi historiaa yleensä. Tässä kohtaa jopa välissä olevat mainokset voivat olla tärkeitä; tarkastellessasi vuosikymmeniä vanhaa objektia voit aina tuntea kuin itse siirtyisit ajassa taaksepäin "yksinkertaisempaan" aikaan.
Keräily perustuu loppupisteessä juuri tähän. Joillekin ihmisille yksi näistä kahdesta viimeisestä (tärkeä kulmapala kokoelmassa tai lehden henkilöimä muisto tai ajankuva) nostaa sen arvoa. Joku on valmis maksamaan tämän hinnan saadakseen kokea sen omistamisen, koskemisen ja lukemisen tunteen.
Hintaa voidaan aina nostaa keinotekoisesti luomalla keräilijäryhmä joka vain haluaa lukea tarinan kerran, mutta heidät tyydytetään helposti uusintapainoksilla. On tämäkin koettu; Marvelin tradet joista ei ole otettu vuosiin (alta kymmeneen) uusintapainosta nostavat kivoja summia eBayssä. Uuden painoksen tullessa hinta laskee. Jotkut tätä kiroilevat, mutta tarinahan on se tärkein.
Sarjakuva ei ole se paperi tai kasa mustetta. Sarjakuva on viivojen ja värien järjestäytyminen muodoksi, ja riippumatta siitä katteleeko sitä näytöltä, paperilta vai kiveen hakattuna, se täyttää funktiota mitä varten se on tehty. Sarjakuva tahtoo tulla luetuksi.
Keräily, silloin kun kyse on sarjakuvan tietyn ilmentymän vaihdosta on ihan ok. Mutta siinä vaiheessa kun keräily estää ykkösdirektiivin toteutumista, niin jossain on pahasti vikaa ja kohta markkinat hajoaa. 90-luvusta voisi oppia paljon.