Sitten oli tämä pääosin 1930-luvulla vaikuttanut itävaltalainen korpraali-mediafilosofi, joka nahkakantisessa pääteoksessaan päättelee mm: "sanoma on kerrottava massoille siltä tasolta, että sen ymmärtää väen yksinkertaisimpikin tapaus".
Pakko siteerata juuri lukemaani brittiläisen Frederick Taylorin erinomaista teosta Berliinin muuri:"Erään tarinan mukaan 85-vuotias valtakunnanpresidentti, ensimmäisen maailmansodan sankari, sotamalsarjkka Paul von hindenburg tähyili ulkos palatsinsa ikkunoista sinä yönä kun Hitleristä tuli valtakunnankansleri. Soihtukulkue marssi Unter den Lindeniä pitkin. Ensimmäiseksi hän näki säännöllisen armeijan yksikön joka marssitismalleen tahtiin. Presidentti hymyili seniilin ylpeänä. Sitten tuli osasto natseja ruskeissa univormuissa. He olivat katuroistoja joiden marssiyritykset eivät onnistuneet peittämään laahustavaa, usein usein kännistä askellusta. Presidentti hieroi vanhoja silmiään ja kääntyi avustajansa puoleen. "Ach", mutisi mies joka oli ottanut murskavoiton tsaarin armeijoista Tannenbergin taistelussa 1914, "en tiennytkään että otimme niin paljon venäläisiä vankeja".
Jarla on minusta hienosti kuvannut sen miten natsit (ja perussuomalaiset) eivät ole kovinkaan pelottavia yksilöinä vaan tragikoomisia pellejä joihin meidän ei ole syytä suhtautua vakavasti (paitsi silloin kun kohtaamme yksinään kymmenen juopunutta perusnatsilaista öisellä kadulla).
