Pyhä arkisuus

[JV]

Kiinnostava teema, kyllä.

Minä olen tätä aatellut asettamalla vastakkain kaksi ihmistyyppiä, tai lähestymistapaa 'todellisuuteen': ensinnä (en sano materialistit, kun ihmiset sen ottavat loukkauksena) konkretistit - ihmiset, jotka läpikäyvät elämää maanpinnan tasolla, ovat ihan tosissaan mukana tämän kulttuurin sykkeessä ja saavat suurimmat kicksinsä konkreettisista asioista. Sitten on toinen porukka, joille elämä ehkä tapahtuu enemmän pään sisällä - tapahtumat rekisteröityvät aivoissa varsin eri tavalla, ehkä tärkeämpää kuin bileet tai hyvä ruoka, on käsitteellisellä tasolla liehuvat jutut, oli kyse sitten filosofiasta, jostain scifin fanittamisesta tai introvertista angsteilusta.

Varmaan tossa linjassa ihmiset menee jossakin määrin sinne välimaastoon, mutta selvää on, että se erilaisuus on usein niin suurta, ettei ne ääripäät vain oikein pysty ymmärtämään toisiaan - kuin tadaa! juuri fiktion kautta (millä tässä yhteydessä tarkoitetaan myös aiheena olevaa arkirealismia).

Jos poteroita on tarkoitus ruveta kaivamaan, minä kuulun selkeästi jälkimmäiseen ryhmään. Vaikka en nykyjänsä niin totaalisesti aikaani omistakaan joidenkin gnostilaisten sfäärien pohdintaan, näyttäytyy tämä nykykulttuurimme minulle perimmiltään täysin epätodellisena. Se, että olemme olemassa, lihassa ja veressä on totta, mutta kulturaaliset rakenteet ovat oikeasti "fiktiota", tai fantasmaa, luotujen käsitteiden ja sopimusten metaska, jossa yksilöt joutuvat rimpuilemaan ja temppuilemaan.

Arkirealismissakin pystytään paljastamaan ja kommentoimaan niitä rakenteita, mutta eipä sellaiseen (suomi-) sarjakuvassa usein törmää.

Mielikuvituksellisemmat fiktiot harvemmin sen enempää, mutta ainakin ne tarjoavat eskapistista lohtua stressaavasta "realismista". Niillä on kuitenkin potentiaalisesti mahdollisuus tutkailla asioita käsitteellisemmällä tasolla: filosofisella, mytologisella tai arkkityyppisellä tms.

[JV]

Jatkankin vähän postiani, vähän spesifimmin teemasta:

Jos edelleen omaelämäkerrallinen dokumentaatio on vallitseva genre Suomessa, on se minusta merkki tekijöiden luovuuden puutteesta. Se, että muutama tekijä ihan mukiinmenevästi ja ansiokkaastikin sitä tyyliä elävöittää, on se silti minusta pitemmän päälle (ja se meni jo) yhtä tylsää kuin lukea romaaneja, joiden päähenkilö on aikalaiskirjailija (jollei kyseessä ole Paul Auster).

Vaikka reaalimaailmasta pitäisikin tarraten kiinni, ei se estä fiktiivisen tarinan kehittämistä, jotta aiheesta josta haluaa kertoa - siis olettaen, että on jotakin muutakin sanottavaa kuin omat napakarvat, pystyy kertomaan jotain vähän yleisemminkin pätevää. Esimerkkinä vaikka juuri lukemani Joann Sfarin Rabbin katti, jossa tekijä kuvaa itselleen tärkeää historiaa elävällä ja havainnollisella tavalla.

 Olkoonkin, ettei se kovin syvälle tasolle pääsekään sisällöllissellä tasolla, päinvastoin kuin Anders Nilsen Dogs&Water -alpparissaan (luin sen myös äsken) menee surrealistisen oloiselle "fantasian" tasolle, mutta on lukukokemuksena ihan huikaiseva - ja sisällön tasolla kertoo niiin paljon olennaisia juttuja ihmiselämästä - symboliikan kielellä, joka ei kovin nopeasti ehdy!

Mutta realistisemmasta kerronnasta peräänkuuluttaisin nykypäivän Dostojevskeja, joilla on jonkinlaista näkemystä ja ymmärrystä, ja kykyä tehdä ympärillä olevista asioista, ja omasta elämänkokemuksestaan synteesiä....

[Curtvile]

Jos edelleen omaelämäkerrallinen dokumentaatio on vallitseva genre Suomessa, on se minusta merkki tekijöiden luovuuden puutteesta. Se, että muutama tekijä ihan mukiinmenevästi ja ansiokkaastikin sitä tyyliä elävöittää, on se silti minusta pitemmän päälle (ja se meni jo) yhtä tylsää kuin lukea romaaneja, joiden päähenkilö on aikalaiskirjailija (jollei kyseessä ole Paul Auster).
Mutta realistisemmasta kerronnasta peräänkuuluttaisin nykypäivän Dostojevskeja, joilla on jonkinlaista näkemystä ja ymmärrystä, ja kykyä tehdä ympärillä olevista asioista, ja omasta elämänkokemuksestaan synteesiä....

Austereita, Dostojevskejä, Twaineja, Conradeja ja Dickinseja ( unohtamatta Brontën sisaruksia tai Woolfia) tarvitaan sarjakuvapuolella, mutta kun minusta kyse ei ole luovuuden puutteesta vaan siitä että mennään missä aita on ehdottomasti matalin.

Tiedän, sanoihan Raymond Chandlerkin aikanaan "When in doubt, have a man come through the door with a gun in his hand." eli vapaasti käännettynä jos epäilyttää/tilanne juuttuu pistä mies tulemaan ovesta ase kädessä.
Moniko ei Raymond Chandler on käyttänyt tätä temppua ja saanut tahattoman huumorin kukoistamaan juonen kadottua kolmekymmentä sivua ja 28 pyssymiestä sitten?

Minulla on tekosyy: näen maailman pimeänä ja ahdistavana loukkona josta kukaan ei pääse ulos.
Se että ympärilläni olevassa yhteiskunnassa luoviksi itseään kutsuvat ihmiset pitävät introverttisyytä ja tasapäistämistä parempana vaihtoehtona sille että uskallettaisiin ottaa riskejäkin kertoa niistä oikeasti relevanteista asioista tapahtui se sitten omaelämänkerrallisena tilityksenä tai allegorisena faabelina tai julkeana manifestina.

Surullinen tosiasia on että välillä tuntuu siltä että Suomessa on tismalleen sama tilanne kuin USAssa. On vain yksi vallitseva genre.
molemmissa on tietenkin huumoristrippisarjakuvia, mutta jos valitetaan miten jenkkilässä supertrikoomiehet jyräävät kaiken muun alleen niin kyllä se täällä on Veltin mainitsemat napakarvat ja A. Vainion pöydälle nostama hapantunut maito.

Minä valitan ihan itsekkäästä syystä, jos elo kerran on synkkää on siitä otettava kaikki irti mitä lähtee.
Sen mitä kotimaisista sarjakuvapiireistä tiedän on että lahjoja ja kykyä löytyy. Ajattelevia ja enimmäkseen älykkäitä ihmisiä.
Ei näitä kirjallisuuspuolen Pirjo Hassisia ja ihmisiä jotka yrittävät kirjoittaa uuden Maa on syntinen laulu-teoksen.

 Nyt yleinen syyttäjä pitää tauon ja odottaa puolustuksen puheenvuoroa.
Ketjun nimi on Pyhä arkisuus. Upea sanaleikki. Kertokaa minulle miksi arki on pyhempää kuin kaikki muu?

[Grezen]

Tämä on taas näitä kumpi vastaan kampi -tappeluita. Kun toiset tykkäävät äidistä ja toiset tyttärestä ja niin pois päin.

Mikähän tekee arkirealismin harrastajista fiktion ystäviä tyhmempiä tai tirkistelynhaluisempia? Maidon hapantuminen on mielestäni juonena aivan yhtä hyvä tai omaperäinen kuin hyvän voitto pahasta tai hovimestarin paljastuminen murhaajaksi. Sillä erotuksella tietenkin, että ensiksi mainittu koskettaa omaa elämääni paljon läheisemmin, ja voi siis kertoa jotain olennaista itsestäni ja elämästäni. Maidon hapantuminen tuskin itsessään auttaa ketään "löytämään naiseutensa", mutta sen kautta voi käsitellä laajempiakin teemoja.

Sekin on syytä muistaa, että tämän päivän arki on huomisen historiaa. Realistisia aikalaiskuvauksia tullaan arvostamaan suuresti tulevaisuudessa. Vaikka kaipa esimerkiksi fantasiakirjallisuuden suosiokin kertoo jotain nyky-yhteiskunnasta tulevaisuuden ihmisille. Allegoriat sitävastoin tuppaavat olemaan hieman pöhköjä ja osoittelevia, varsinkin jos allegorioita lähtee etsimään teoksista, jotka eivät ole sellaisiksi tarkoitettuja (esim. Taru sormusten herrasta).

Itse olen aika lailla kaikkiruokainen: tykkään niin Kalle Päätalosta ja Volter Kilvestä kuin avaruusoopperoistakin. Sarjakuvan puolella suosikeistani löytyy niin hyvää fantasiasarjakuvaa (Sandman, Watchmen, suomalaisista vaikkapa Borgtron) kuin arkirealismiakin (P. Kallio ja kumppanit). Se, että suomalainen sarjakuva on aika vahvasti omaelämäkerrallista (onko muka?) ja arkirealistista, ei ole nähdäkseni mikään ongelma. Tekijöitä kuitenkin on monenlaisia ja -tasoisia, ja monet vasta etsivät omaa tyyliään. Arkirealistinen "suomalainen koulukunta" kehittyy koko ajan, ja siitähän voi tulla vielä jotain todella hienoakin. Sitä Suurta Aikalaisteosta ei luoda hetkessä. Tarmo Koiviston Mämmiläkin on usean vuosikymmenen työn tulos, ja siihenkin mahtuu useita "maidonhapantumiskohtauksia" kokonaisuuden kärsimättä.

[Antti Vainio]

En minä koko genreä halua mollata vaan näitä ääritapauksia. Tämä päätalo-koulukunta on minusta aivan hanurista, selostetaan vain pikkutarkasti tylsien ihmisten tekemisiä tiukasti vältellen sellaisia hömpötyksiä kuin  huumori, mielikuvitus tai dramaturgia.
Varmasti näistä on riemua sosiologeille ja historiantutkijoille mutta ei minulle.

Voisin ottaa tähän kaksi esimerkkiä ulkomailta jotka periaatteessa kuuluvat samaan genreen mutta ovat aika kaukana napanöyhtä-koulukunnasta eli Peter Bagge ja Joe Sacco. Jälkimmäinen tekee äärimmäisen realistista sarjakuvaa mutta etsii mielenkiintoisia ihmisiä ja tarinoita joita se kertoo. Saccon suhtautuminen itseensä on lisäksi terveen ironinen. Baggen tyypit ovat periaatteessa ikäviä ja tapahtumat tosia tai ainakin mahdollisia mutta liioittelu ja huumori tekee niistä aivan fantastisia.

Jotain tällaista kaipaisin tännekin

[Doc Lomapäivä]

Taas puhutaan aidanseipäistä. Ei ole väliä sillä kertooko sarjakuva maidon happanemisesta, kaukaisten kulttuurien viimeisestä taistelusta tai onko siihen upotettu syvällisintä filosofiaa sitten Heideggerin. Pitää osata kertoa, ei siis mistä tai mitä, vaan miten. (Kotimaisen) sarjakuvan ongelma onkin että tehdään vaan sen kummemmin ajattelematta mitä ollaan tekemässä. Omaelämänkerrallisuus on kaikkein lähin aihepiiri joka vaatii vähiten taustoittamista, joten tartutaan siihen.

[Grezen]

(Kotimaisen) sarjakuvan ongelma onkin että tehdään vaan sen kummemmin ajattelematta mitä ollaan tekemässä. Omaelämänkerrallisuus on kaikkein lähin aihepiiri joka vaatii vähiten taustoittamista, joten tartutaan siihen.

Tästä olisi kiva saada (varoittavia) esimerkkejä. Mikä olisi oikein klassinen "tehdään vaan" -sarjakuva mielestäsi? Ja mikä taas on sitten sitä hyvää? Ettei pelkällä mutulla mentäisi.

[Antti Vainio]

En mä näe kauhean rakentavana heittää jotain nimiä esimerkkinä siitä mikä on paskaa sarjakuvaa. Pauli Kallio ja Kaltsu on minusta hyviä tekijöitä koska niiden touhu ei ole mitään roiskimista vaan ne on selvästi harkittuja tarinoita. Kaltsu on kyllä hetkittäin aika lähellä napanöyhtä-koulukuntaa mutta sillä huumorintaju ja itseironia pelastaa, ne jutut on usein hauskoja. Ja piirtäjänähän se on mainio.

[Doc Lomapäivä]

Tästä olisi kiva saada (varoittavia) esimerkkejä. Mikä olisi oikein klassinen "tehdään vaan" -sarjakuva mielestäsi? Ja mikä taas on sitten sitä hyvää? Ettei pelkällä mutulla mentäisi.

Ääriesimerkki huonosta:
Rinkinen - Tilus: Adolf Ehrnroot - Elämä ja teot. Aiheesta olis saanu ajattelemalla ja henkilöön perehtymällä paljon irti, huumorin lajityypistä tinkimättä.

Monet Viivi ja Wagner -stripit. Muistaakseni Juba joskus kehaisi vain aloittavansa piirtämisen ja kattovansa mitä syntyy. Ja se näkyy.

Hyviä:
Hagelbergin sarjakuvat. Lukeneisuus ja asiaan perehtyminen näkyy. Aina ei Mattikaan onnistu, joskus taas hämmentää osuvuudella ja detaljien runsaudella.

Pauli Kallion sarjakuvat, mm. Krampit ja Ornette. Oma maailma joka syntyy elämisestä vahvasti musiikin ja kirjallisuuden keskellä.

[Reima Mäkinen]

Ihan positiivista että kotimaista on alettu syyttää siitä että sitä tehdään väärästä aihepiiristä eikä (vaan pelkästään siitä että se on huonoa). 
Jos nyt kioskillakin avaa silmänsä ja kattoo, niin onko Jasso, Jadesoturi, Törni ja Lordi sitten sitä pyhää arkisuutta vai mitä?

Taidekoulurendit on erikseen ja niiden vaikutus ns. normaaliin maailmaan näkyy vasta viipeellä - jos ollenkaan.

Curtvile:

Minä valitan ihan itsekkäästä syystä, jos elo kerran on synkkää on siitä otettava kaikki irti mitä lähtee.

Ehkä niinki. Synkistely vaan ei myy. Iloittelu myy.

[pertti jarla]

varsinkin jos allegorioita lähtee etsimään teoksista, jotka eivät ole sellaisiksi tarkoitettuja (esim. Taru sormusten herrasta).

Mitäpä sanoo Tolkien itse:
http://www.lordotrings.com/noflash/interview.asp

"...that seems I suppose more like an allegory of the human race. I've always been impressed that we're here surviving because of the indomitable courage of quite small people against impossible odds: jungles, volcanoes, wild beasts... they struggle on, almost blindly in a way."

Aiheeseen palatakseni, omaelämäkerrallisuus kotimaisen sarjakuvan trendinä taitaa olla jo huippuvuotensa nähnyt? Kuten Reima sanoi, Jadesoturia, Törniä ja Lordia pukkaa.

[Antti Vainio]

Voisin yhtenä  mainita Ville Tietäväisen Linnut ja meret, en esimerkkinä läpipaskasta sarjakuvasta mitä se ei todellakaan ole vaan aika massiivisesta pettymyksestä koska siinä on ainekset niin paljon enempään. Se on helvetin komean näköinen albumi mutta kun oli kahlannut sen läpi oli vain sellainen olo että entäs sitten?
Tuossahan on ajateltu että kun kerrotaan eksoottisesta paikasta mahdollisimman naturalistisesti niin se on automaattisesti kiinnostavaa. Päätalo - ja maitotölkkiajattelua siis puhtaimmillaan

[Grezen]

Tuossahan on ajateltu että kun kerrotaan eksoottisesta paikasta mahdollisimman naturalistisesti niin se on automaattisesti kiinnostavaa. Päätalo - ja maitotölkkiajattelua siis puhtaimmillaan

Ei oikeastaan. Päätaloissa ja maitotölkeissähän kerrotaan omista kokemuksista ja läheisestä, itse eletystä maailmasta. Ei pyrkimystä eksotiikkaan.

[Antti Vainio]

Aivan totta, jos ollaan aivan puhdasoppisia on tapahtumapaikankin oltava ikävä

[PTJ Uusitalo]

Tulipa tästäkin ketjusta mieleen tämä Jarin essee.