Tuossa siivotessa tuli mieleen muutakin menestyjien haukkumisesta. Mainittukin tässä keskustelussa, että jotkut elitistit alkaa heti puhua sielunsa myymisestä jne., kun jostain niiden jutusta tulee suosittu.
Sehän on aika vitsikästä, juu, mutta kyllä sielunsa myymistä on olemassa muutenkin kuin friikkien nurinoissa.
Nimittäin, kun joku myy tosi hyvin ja rahaakin tulee, paine alkaa kasautua. Sitä tulee omasta kohonneesta elintasosta (?), kustantajalta, suurelta yleisöltä, joka puolelta. Sitä miettii pöydän ääressä, että mitähän mä sille Alkon kassapojalle seuraavaksi piirtäisin...
Harvat menestystuotteen tekijät välttää sen, että ne siirtyy - joko tahallaan tai vahingossa - kopioimaan itseään. Tai muuten kohdentamaan tekemisensä niin, että se menestyis myös. Joann Sfar ja Lewis Trondheim myöntävät tämän avoimesti, ja se vasta on jotain. Eikä välttämättä tartte olla edes elitisti, että aistii stagnaation ja toiston ellottavan löyhkän.
Esimerkkejä: Viivi ja Wagner, Karvinen, AKU ANKKA (on alusta asti ollut pelkkää toistoa, kaikissa muodoissaan, Aku Ankka -lehden suosio Suomessa osoittaa tämän kansan sietämätöntä tyhmyyttä), Asterix, Lucky Luke, Valerian (Elävät aseet jo haisee, ja sen jälkeen haisee yhä pahemmin), Jeanin elämää (suomeksi tulee vielä yksi tai kaksi hyvää albumia, katsokaahan mitä tapahtuu sitten...), melkein kaikki suositut strippisarjat...
Älkääkä hermostuko, tiedostan, että tämä on VAIN MUN mielipide.
Ja sellaisia harvinaisuuksia, jotka vähintään kohtuullisesti ovat välttäneet tämän haisun: Corto Maltese, Lassi ja Leevi, ehkä jopa Tenavat. Mutta nyt pelkään, että on menty jo aika kauas Kiroilevasta siilistä.
Vielä vain tästä keskustelusta, että "kuinka pitkään tää juttu jaksaa naurattaa?". Sitten kun ei naurata enää, ei naurata enää. Hyvä, kun nauratti edes hetken. Ja sen jälkeen vaihtoehtoina on uusiutuminen tai toisto. Eikä liene niin traagista mennä nauramaan jollekin muulle välillä.
