Giant Size X-Men ei minusta IMHO ole "ensimmäinen tehtävä". Tyypit kerättiin kiireessä ja olivat lähinnä "lomittajia", jotka menivät pelastamaan oikean Ryhmä-X:n. Vasta kun alkuperäinen ryhmä lopetti, voi uusi ryhmä muotoutua. Ja näin Nefaria oli eka.
Noh, tuosta voidaan olla montaa mieltä. Lomittajia tai ei, ei se ratifioitu status takaa vielä mitään. Tiiminä porukka osoitti kuitenkin kykeneväisyytensä. Mutta lienet kuitenkin oikeammilla jäljillä kuin mitä allekirjoittanut.
...
Jakaisin supersankarit kahteen eri loosiin: individualisteihin ja joukkuetoimijoihin.
Joukkuetoimijoiden (Ryhmä-X, Kostajat, Ihmeneloset etc.) vastustajien kuuluukin olla ylivoimaisia voimiltaan ja taidoiltaan. Tämä korostaa ryhmän voimaa ja tuo tietynlaisen moraalisen opetuksen kollektiivisuuden voimasta lukijoiden ulottuville. Näppien ulottuvilla on siis aimo moraalinen aarrearkku, josta ammentaa kliseitä, kuten: ”Kaveria ei jätetä!”, ”Yhteistyö luo voimaa!” ja ”Joukossa tyhmyys tiivistyy. (
)”. Joukkuetoimijoiden vastustaja pitää siis nähdä arkkitarinoiden myyttis/kerronnallista taustaa pönkittävänä nemesiksenä, joka lopulta auttaa sankareita pääsemään tavoitteeseensa yhteistyön keinoin. Tällaiseen tehtävään ei päästä kierrättämällä Hämiksestä tuttua Pilkkua Kostajien vihollisena. Mitä suurempi uhka, sitä tiiviimmin ryhmän väliset sidokset ilmentyvät. Huolimatta esim. Marvel-maailman joukkuetovereiden ikuisista emotionaalisista kiistoista, he yhdistävät voimansa suurempaa hyvää ajatellen.
Tällaisen teesin lienee helppo imeytyä myös lukijan superegoon.
Individualistien vastustajat taasen ovat voimakkaita arkkivastustajaansa nähden. Hämähäkkimies esim. ottaa vain vaivoin Sarvikuonon pois laudalta. Tässä mennään kategoriaan ”yksilö ja kredentialistisen yhteiskunnan aiheuttamat kollektiiviset vaarat”
ergo individualistin on aina kohdattava arkielämässä vaaroja, jotka jadajadajaa…
Osittain em. syistä jotkut viholliset ovat hirmuisesti voimakkaampia kuin toiset, osin tämä johtuu tarinallisista elementeistä. Pointti on kuitenkin siinä, että eritasoisia vihollisia tarvitaan. Eihän oikeassa elämässäkään ole pelkästään taskuvarkaita.
…
Tietenkin on vielä toinen, naiivimpi mielipiteeni: übervoimat omaavat pahikset ovat HIEMAN NÄTTEJÄ!
Aah, missä olisi ollut se ylitsevuotava vaaran tuntu, ellei Thanos olisi murskannut kaikkia maapallon sankareita Ikuisuuden Rautahanskassa?
Entäpä se, kun tri Doom nussi Hopeasurffarin laudan ja jyristeli läpi maailman kauhua aiheuttaen?
Tai kun Magneto repi Wolverinen adamantiumin irti ja ainoastaan Xavier (kuten useimmissa tapauksissa, ei saa inhimillistää liikaa [keskittymistä - pah] arkkivihuja!) saattoi hänet pysäyttää?
Ja vielä se miten Doomsday tappoi Teräsmiehen?
Aah, uskomattomia, ikimuistoisia tarinoita, joissa jumalaiset voimat omaava sankari kuvataankin yllättäen heikoksi nysväkkeeksi, osaksi joukkoa ja inhimillisyyden etuvartiota – ainoana tarkoituksenaan pelastaa koko maapallo/universumi uhkaavalta despotialta. Moiset helmet antavat tarkoituksen supersankarifanaattisuudelleni. Lisäksi mahtavat voimat omaava arkkivihollinen on aina näyttäytynyt ainakin itselleni huomattavasti moniulotteisempana hahmona, kuin mitä esim. tähtipöksy kapt. Amerikka. Se emotionaalinen skaala, jonka läpi suurin osa ns. pahiksista tuo esille, saa ainakin minun puhtoisen mieleni askartelemaan pimeällä puolella, paikassa johon kenelläkään meistä ei ole suoranaisia emotionaalisia avaimia. Kukapa nyt ei haluaisi valloittaa maailmaa ja ommella kirkuvien neitsyeiden nahoista telttoja?
Mitä kirkkaampia sankareita, sitä suuremman pahuuden pitää vaania taustalla.
”
Olen nyt kaikkivoipa.
Mitä tehdä tällä omnipotentilla voimalla?
Vastaus siihen on hyvin yksinkertainen: Mitä minua huvittaa.”
- Thanos
