Liian vahvat hahmot

[V3§a V1tikain3n]

Offtopic, kun muutkin sitä harrastavat: Karaten harrastajat lienevät vähän yksinkertaisia tiilenmurskaajia.

Vaihtaisiko joku otsikoksi "Liian vahvat yleistykset"?

Kun heitin ketjun alkupuolella lausahduksen karaten harrastamisen yhteyksistä mummojen potkimiseen, koitin viitata tällä yleistyksellä aiempaan ketjussa esitettyyn yleistykseen, jossa toimintasarjakuvan tekijöiden hyvätapaisuutta epäiltiin. Mainittakoon tässä vaiheessa, että en itse pelaa karatea. Mutta en myöskään juo kaljaa sohvalla.

Off-topic: Käsitys Karatesta lajina, jossa ensisijainen viholinen on pino tiiliä juontuu ilmeisesti Ohukainen ja Paksukainen -sarjakuvasta, jossa pojat lukevat aiheesta kirjan ja ovat täysin oppineita.

[WARE]

Itseänikin on vaivannut esim. DBZ -sarjan massabodaajavoittamatonylikasvanutheinä sirkka -hahmot.

Myöskin oikeasti maailmanlopun aiheuttava säde, on pystytty
torjumaan. (Ja vielä tahdonvoimalla!!!)

On kuitenkin varsin ironista että, nämä sarjat ovat suosituimia
genreissään.
Miksi? Älä kysy minulta.

[Jampam]

Mutta jos homma menee siihen, että vahvuus näkyy vain yhä isompina ja isompina energiahyökkäyksinä, niin sitten alkaa olla jo tylsää.

Niinpä. Toisaalta on sekin ikävää, jos sormellakaan tuhoaa maailman, muttei ihmistä...

sankari jolla on saviset jalat on uskottavampi ( ja pidettävämpi) kuin se joka ohittaa ja läpäisee kaikki vaarat ja vielä kuuden metrin lantaseinämän tahroitta.
liian suuret voimat johtavat lähinnä tahattomaan koomisuuteen.

Totta. Ei tähän voi oikein muuta sanoa.

Vähemmän yllättäen myös tätä aihetta on muiden mangakliseiden ohella käsitelty kirjassa Even a monkey can draw manga. Siinä siitä käytetään nimitystä Strong-Opponent Inflation.

Minut tämä kyllä yllätti, positiivisesti .
Hyvä teksti. Ja mainio sarjakuva havainnollistamassa.

Enkä muuten ota tällä kertaa kantaa tähän väkivaltakeskusteluun.
Kiitos kaikille jo vastanneille!

[Janne Kuusinen]

Okei: aihe on siis "Liian vahvat hahmot".

Näistä ykkönen on ehdottomasti se Sin Cityjen hiljainen japanilaisbitch-tappaja, jolle kukaan ei voi mitään. Eikä ole edes supersankari. Palauttakaa mieleen nimi, jos jaksatte. Oliko se nyt "Perhearvot" -tarina, joka vie tuon henkilön voittamattomuuden ja yllätyksettömän lahtaamisen naurettavimmalle mahdolliselle tasolle. Hahmo onnistuu kertomaan enemmän Frank Milleristä itsestään kuin itse hahmosta.

Enkä lähtisi muuten karatea mollaamaan, sehän juuri on rauhallisin ja erakkoluonteisin "taistelulaji", jossa tarkoitus on voittaa itsensä jne jne. Ja sitä voi harrastaa kuka tahansa. Kritisoikaa enemmän noita kravmagoja ja muita hemmetin pelottavia sotilaslajeja, joissa haetaan ne suurinta kipua aiheuttavat sucker punch -paikat. Tänä juhannuksena kaveri lähti kännissä esittelemään noita oppeja ruohopainin yhteydessä, ja oli kuristaa toisen, kivakiva.

[BiQ]

Mun on ihan pakko kysyä, mihin tässä ympäristössä asettuvat ihmisten mielestä urheilumangat, ja varsinkin jostakin väkivallattomasta urheilusta kertova? Otetaanpas esimerkiksi vaikka Hikaru no Go. Pienillä fantasiaelementeillä maustettu lautapelissä kilpailemisesta tehty 24 kirjan mittainen eepos.

Vaikka fyysistä väkivaltaa ei löydykään, on intohimoinen kilvoittelu edelleen keskiössä ja henkinen taistelu melkoisen intensiivistä. Onkos tämä nyt sitten kasvatuksellisesti hyvä vai huono asia? Pitäisikö olla enempi sarjakuvia joissa kukaan ei kilpaile mistään?

Ja ah niin: Tämä sarja päättyi niin seinään leikaten että kehitys ei ehtinyt viemään hahmoja liian voimakkaiksi. Vaikka toisaalta tässäkin oli alussa yksi keskeinen hahmo joka oli olennaisesti täysin voittamaton, mutta siihen oli syynsä. Toisaalta joskus tuntui siltä että päähenkilön kehitys oli melkomoisen nopeaa ollakseen välttämättä uskottavaa.

[PTJ Uusitalo]

No, poikien sarjat ovat poikien sarjoja. Pojat ilmeisesti pitävät kilvoittelusta kaikissa muodoissaan; siksihän ne siellä pallon perässä juoksevat.

Eivät kustantajat moraaleja tuumi palautetta ja ohjeita piirtäjille jaellessaan. Mikä on purrut ennenkin puree varmimmin myös jatkossa, ja kysyntään vastataan tarjonnalla.

[Matti Karjalainen]

Näistä ykkönen on ehdottomasti se Sin Cityjen hiljainen japanilaisbitch-tappaja, jolle kukaan ei voi mitään. Eikä ole edes supersankari. Palauttakaa mieleen nimi, jos jaksatte.

"Miho... Kuolettava pikku Miho."

[GeneralTantzu]

Jäi mieltäni kalvamaan tuo "miksi ratkaistaan kaikki väkivallalla"
Niinpä siinä hyvä kysymys  Eikös täällä maapallolla olla tehty sitä jo kivikaudelta saakka. Mitäpäs me lajin toiminta tavoille voimme... Elikoitahan tässä.
Ja nyt siihen varsinaiseen asiaan. DBZ pokkaria lukiessa (kyllä pystyin jopa lukemaan sitä) seurasimme 10000 sivua, kun hahmot räiskyttelivät toisiaan energiapalloilla. Useimmitenhan (tai ainakin mangoissa joita olen lukenut) päähahmolla on joko outoja voimia tai hän muutoin on "ei ihminen" mikä on kaiketi hyvä ja huono juttu.
Minusta olisi mukava nähdä joku valokeitaassa astelija jolla nimenomaan ei ole mitään yli inhimillistä.(ja jos on niin suositelkaa. Kiitos jo valmiiksi) Miksi tosiaan joka juttu on hoidettava nyrkillä. No mutta myisikö sarja pojille jos luuta ja verta ei olisi Voisipa kai myydä mutta kuinka hyvin.
Mutta nyt, kun vaadittiin kertomaan mitä mieltä ollaan mätöstä niin One Piece nousee ykköseksi. Siinä on paljon muutakin, kuin hakkaamista. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita värittää sitä kivasti 

[Doc Lomapäivä]

Miksi tosiaan joka juttu on hoidettava nyrkillä. No mutta myisikö sarja pojille jos luuta ja verta ei olisi Voisipa kai myydä mutta kuinka hyvin.

Toistan itseäni, mutta toisto on opetuksen äiti. Väkivaltaa saa olla mutta se ei saa olla ratkaisu. Ihmiset ovat kautta aikojen pitäneet tarinoista siksi, että ne tarjoavat ratkaisumalleja tosielämään. Siksi tarinan pitää tarjota älyllinen ratkaisumalli väkivallan sijaan.

Itsekin pidän väkivaltaelokuvista, ja erityisesti Peckinpahilla väkivalta johtaa aina (tai yleensä) tuhoon. Sarjakuvapuolelta Hiroshiman pojassa on samaa.

[pertti jarla]

Itsekin pidän väkivaltaelokuvista, ja erityisesti Peckinpahilla väkivalta johtaa aina (tai yleensä) tuhoon. Sarjakuvapuolelta Hiroshiman pojassa on samaa.

Spielbergin München oli yllättävän tinkimätön leffa, vahvat ja väkivaltaiset miehet tuppasivat menemään henkisesti paskaksi veritouhujensa seurauksena. Sellaista näkee todella harvoin fiktiossa, sotadokkareissa lähinnä. Kyllähän mäkin kunnon räiskintäviihteestä nautin...ei ole esim. Dirty Harry varsinaisesti mikään valistusleffa.

[Doc Lomapäivä]

ei ole esim. Dirty Harry varsinaisesti mikään valistusleffa.

Dirty Harry on tässä yhteydessä huono esimerkki, koska leffa ruotii yhteiskunnan ongelmia ja väkivallan oikeutusta aika syvältäkin. Se ei siis ole perinteinen mättöelokuva. Siinä vaiheessa kun virkamerkki plumpsahtaa lampeen katsojan päätettäväksi jää kumpi olikaan pahempi ja kumpi väkivaltakierteen aloitti, sala-ampuja vai Harry.

[refu]

Okei: aihe on siis "Liian vahvat hahmot".

Näistä ykkönen on ehdottomasti se Sin Cityjen hiljainen japanilaisbitch-tappaja, jolle kukaan ei voi mitään. Eikä ole edes supersankari. Palauttakaa mieleen nimi, jos jaksatte. Oliko se nyt "Perhearvot" -tarina, joka vie tuon henkilön voittamattomuuden ja yllätyksettömän lahtaamisen naurettavimmalle mahdolliselle tasolle.

Tämä on täyttä totta, mutta minua se ei kauheasti häiritse (ymmärrän jos jotain häiritsee).
Enemmän sanottavaa voisi Millerin sarjakuvissa olla siitä kun päähenkilöitä ammutaan monia kertoja ja hakataan päälle. Silti he seisovat seuraavalla sivulla mättäen pahiksia.
Tulee mieleen Keltainen äpärä jossa Hartigania ammuttiin monesti rintaan ja silti se kaveri seisoi vielä.
Pahin joka tulee mieleen oli Antakaa minulle vapaus.
Siinä (jos oikein muistan) ammuttiin jotain inkkaria mahasta läpi haulikolla ja se ei millään viittinyt kuolla.

[Curtvile]

Tämä on täyttä totta, mutta minua se ei kauheasti häiritse (ymmärrän jos jotain häiritsee).
Enemmän sanottavaa voisi Millerin sarjakuvissa olla siitä kun päähenkilöitä ammutaan monia kertoja ja hakataan päälle. Silti he seisovat seuraavalla sivulla mättäen pahiksia.
Tulee mieleen Keltainen äpärä jossa Hartigania ammuttiin monesti rintaan ja silti se kaveri seisoi vielä.
Pahin joka tulee mieleen oli Antakaa minulle vapaus.
Siinä (jos oikein muistan) ammuttiin jotain inkkaria mahasta läpi haulikolla ja se ei millään viittinyt kuolla.

Koska alue on Manga ja Anime eikä hydrostaattisen shokin vaikutus kädellisten nisäkkäiden elintoimintoihin....

Niin länsimaisissa kuin aasialaisissakin sarjakuvissa otetaan nk. kirjallisia vapauksia.
Ihmisruumis kestää toisinaan yllättävän paljon ja joskus hämmentävän vähän. Tv, elokuvat ja kirjat ja sarjakuvat ovat vääristäneet käsitystämme siitä mitä todella tapahtuu fyysisesti väkivaltaisissa tilanteissa.

Enemmän kuin vain yksittäistapauksia henkilöistä jotka ovat jatkaneet toimintaa useiden luotien osumien jälkeen.
Enin osa on ollut joko kehon omien endorfiinien tai huumaavien aineiden vaikutuksen alaisena.

Ja siitä seuraavasta päivästä' on tehty hyvin hyvin vähän tarinoita. Tai henkiinjääneiden kohdalla viikkojen ja kuukausien kuntoutuksesta(hyvällä tuurilla).

Väkivallan käyttö voi palvella tarinaa hyvinkin, kuten mainituissa esimerkeissä Hiroshiman poika, dirty Harry, München, Lord of war, Peckinpahin jota kuinkin koko tuotanto.
tai savior -vihan maa ja Once were warriors-kerran sotureita.

Itse aiheeseen tämä ei vastaa.
Niin mangasta kuin muistakin sarjakuvan ...genreistä( juu, ei ole lajityyppi vaan alkuperä....joo joo) löytyy malliesimerkkejä siitä kun tekijät ovat liiaksi ihastuneet omaan luomukseensa eivätkä tingi voimista, taidoista ja ylivertaisuudesta millin hiventäkään.

Tämän ei siis tarvitse olla kykyä väkivaltaan vaan muutoin hahmon ominaisuuksien ylimitoitus.
ilman överiksi vedettyä saituuttaan R.Ankka olisi juuri tällainen hahmo ja jos toisen esimerkin tahtoo samasta sarjasta se on Hannu Hanhi.

Tietenkin aina kaikki riippuu käsikirjoittajien kyvyistä. Varsinkin jos voi näyttää miten liian vahva on usein heikko.

[Neko-Chan]

lähitaistelut ja muut taikakeinot ovat kyllä kivan näköisiä, mutta eniten pidän miekoista ja muusta joita löytyy sarjasta magic knight rayearth.

[PJ]

Oletan, että otsikko liian vahvoista hahmoista viittaa taistelutaitoon, väkivaltaan tmv., eikä siis henkisiin ominaisuuksiin.

Väkivalta on helppo tapa kuljettaa juonta. Yleensä ideanahan on, että väkivallalla pitää olla joku pointti. Tai sitten se on vain järjetöntä väkivaltaa, jolla myöskin voidaan ilmentää jotain. Tällaisesta lähtökohdasta liian voimakkaat hahmot ovat tylsiä. Fantasiakirjallisuudessa tällaisia hahmoja riittää ja ne antavat lukijalle turvallisuuden tunteen: ensin menee huonosti, käydään lähes mahdotonta taistelua mutta lopussa voitetaan. Jee. (esim. R.A.Salvatore)

Japanilaisen sarjakuvan ansioina voidaan kuitenkin pitää sitä, että hyvin usein näillä voimakkailla hahmoilla on jokin heikkous, kuten pelkää pimeää, himoitsee jäätelöä eniten maailmassa tai on niin ujo, ettei kykene kohtaamaan vastustajiaan.