No ei ollut häävi tarina tämä Saarrettu kylä. Meno oli jotenkin hengetöntä alusta asti, mutta loppuvaiheilla alkoikin tapahtua jännittäviä. Lee Ramseyn ja Lizan kohtaamisessa luolassa ja sitä seuranneessa lopullisessa välienselvittelyssä Texin ja Ramseyn kesken oli sitä kaivattua kipinää ja tunnetta. Aivan viimeinen sivu sisälsi dramatiikkaa ja oli sopivan yllättävä päätös tarinalle.
Kaivoskylän piiritys ja puolustaminen eivät jaksaneet sytyttää paatunutta lukijaa. Nizzin kirjoittamat roistohahmot tuntuivat lähes typeryksiltä, kun eivät isolla joukollakaan pärjänneet yhtä käpykylää vastaan. Okei, Tex oli mukana puolustamassa kylää, mutta silti. Aika helpolla siinä konnat nujerrettiin, kerran toisensa jälkeen. Eikä ollut dialogikaan yhtään hersyvää. Varsin keskinkertainen tarina, joka edusti hiipuvaa, eläkettä odottelevaa Nizziä. Ehkä on todellakin hyvä saada pikkuhiljaa uusia tuulia Texiin uusien käsikirjoittajien muodossa. On Nizzi jo yli 20 vuotta kirjoittanut, joten ei se ihme jos paukut alkaa olla vähissä.
Milano hoiti oman osuutensa kunnialla. Maisemakuvat ja varsinkin metsät olivat parasta, mitä hän tuotti. Tex näytti vähän omaperäiseltä, mutta tykkäsin silti. Vaikka Milano on hyvä, mielestäni hän jää silti esimerkiksi Andreuccin ja Venturin taakse, joiden tyyli muistuttaa ehkä häntä eniten. Mielenkiinnolla voi jäädä odottelemaan Marion seuraavia taidonnäytteitä, sillä varmasti hänelläkin on vielä hiomisen ja parantamisen varaa tästä tarinasta.
Painojäljestä totean, että vieläkin on havaittavissa valkoisten alueiden tuhraantumista ja muutamalla sivulla oli mustakin jäänyt pahasti harmaan laikukkaaksi.
