"Neron leimauxia" -albumi tarttui niin ikään festivaaleilta mukaan. Luin sen eilen läpi, ja olin aidosti pettynyt. Tilsa on ehdottomasti suomalaisen sarjakuvan kovimmista nimistä Pauli Kallion ohella ja eräs suurimmista suosikeistani, mutta tällä kertaa lopputulos oli paha pettymys. Vähän niin kuin olisi kuunnellut Paul McCartneyn soololevyä: jotakin tuttua ja the Beatlesin suuruuden ajoista muistuttavaa on kuultavissa, mutta kokonaisuutena ei ylletä läheskään samoihin sfääreihin kuin aikaisemmin. Välityön makua.
Sarjakuvapiirtäjän luomisen tuskaa tässä käsiteltiin, ja joskus tuntui, että piirtäjällä oli todella ollut tarkoituksena saada vain yksi uusi sivu valmiiksi, jotta albumi saataisiin ulos. Albumi sisälsi monia strippejä, jotka eivät sen enempää huvittaneet kuin herättäneet mitään ajatuksiakaan. Tilsamaisen absurdit juonenkäänteet ja sanaleikit olivat vain vaisuja varjokuvia entisestään, eikä musiikkiaiheisiin juttuihinkaan saatu samanlaista poljentoa kuin Rytmissä.
