Tekstin ja kuvan suhde

[Doc Lomapäivä]

Jyrkin ja Curtvilen sanoihin on enää vähän lisättävää.

Dialogissa on tärkeää että teksti polveilee, itsestä tylsät kohdat on lukijastakin tylsiä. Itsestä hienot kohdat voi silti olla lukijasta tylsiä, joten tahallisia tylsiä kohtia kannattaa välttää.

Tärkeää on:
A. Rytmi ja rytminvahdokset
B. Sanotaan vain juonen ja sisällön kannalta olennaisia asioita
C. Tekstin yllättävyys

Enkä pane pahaksi jos joku hahmo antaa joskus filosofisen elämänohjeen. Paskanjauhantakin on sallittua, mutta tekstin pitää olla mielenkiintoista! Äläkä ikinä unohda huumoria vakavalla hetkellä! Se jos mikä tuo rytmiä! Olennaista on ettei toista sitä mikä jo kuvasta näkyy. Hahmojen ilmeillä ja eleillä voi tehostaa sanottavaa, ja luoda tarvittaessa jännitteisen/hauskan ristiriidan tekstin kanssa.

Kun tuntuu että tulipa kirjoitettua mehevä lause, voi miettiä toimisiko se vielä paremmin jos se aloittaisi tai lopettaisi sivun tai jopa aukeaman.

Ei näin:
1. Kukkakauppias vastaa puhelimeen: "Haloo, Kukkaroisen kukkakauppa."
2. Nainen puhelimessa: "Täällä Maija Mällinen hei, tilaisin teiltä kaksitoista tulppaania. Kuinka pian ne saa?"

Parempi jos aloittaa heti:
1. Nainen puhelimessa: "Lähettäkää 12 tulppaania ja äkkiä!"
Vielä parempi, jos tarina ei siitä kärsi, on:
Lähettipoika ovella: "Olitte tilannut pikalähetyksenä kaksitoista tulppaania."

Ruutumäärällä ei ole väliä, kunhan kaikki sanottava sopii sivulle ja ruudut sekä kuplat pysyvät ilmavina. Tyhjä tila ei ole turhaa tilaa. Paitsi jos haluaa luoda ahdistavan tunnelman.

- Hugo Pratt-vainaa osasi hienosti rytmittää kuvat ja tekstin, varsinkin uudemmassa tuotannossaan. Kertomus Venetsista-alpparissa ainakin.

- Jeff Smithin Luupäissä on erinomaista dialogia.

- Rumiko Takahashilla, varsinkin Maison Ikkokussa, on toimivaa dialogia vaikka ruutujen sisältö saattaa olla sivukaupalla puhuvia päitä. Teksti on niin vetävää että lukija ei huomaa ruutujen tyhjyyttä.

- Eivätkä Alan Moore, Grant Morrison ja Neil Gaiman ole turhaan alan suurimpia nimiä. Tsekkaapa vaikka Herrasmiesliigaa tai Sandmania. Dialogi sen tekee, ja kohtausten rytmitys.

- Pulp Fictionin Travoltan ja Jacksonin hampurilaiskeskustelu on yksi elokuvahistorian upeimmista dialogeista. Hampurilaiset ja hampurilaisravintolat toistuu leffassa pitkin matkaa, ja hahmojen väliset suhteet ja luonteenpiirteet tulee esille.

Hallitse myös huonot:

- Dixon-Wenzel: Hobitti. Ruudut täynnä tekstiä, joka suoraan kirjasta, ja toistavat vain sen mitä lukija näkee.

- Clamp: xxxHolic. Päivänselviä asioita vatvotaan edestakaisin. Mutta xxxHolicin ruutujärjestys ja puhekuplien sijoittelu on esimerkillistä.

Scott McCLaudin Sarjakuva - Näkymätön taide käsittelee näitäkin aiheita.

[VesaK]

Pakko on mainita täälläkin, että Blueberrry muuttui huomattavasti joustavammaksi kun Giraud alkoi tehdä sarjaa itsenäisesti.
Varmaan jonkun - jokusenkin - mielestä IsoG kevensi sarjaa liikaakin, mutta ai hitto miten mahtava on esimerkiksi "Mister Blueberry" -albumin sivu 46, jolla desperado Butch kohtaa sheriffi Wyatt Earpin. Tähän ei elokuva pysty. Ei vaan pysty.

[ökpö]

Ei toi periaatteessa kuulosta pahalta määrältä mutta Ainoana Oikeana Totuutena ei mene kyllä läpi. Tintissä, Calvin & Hobbesissa ja Watchmenissä  on järjestään enemmän, mitkä oli kolme ekaksi mieleentullutta esimerkkiä mitkä puhuu tuollaista sääntöä vastaan

Joo, ironiaahan sen piti ollakin. Olin nuori ja vaikutteille altis. Onhan tuota tullut nähtyä sittemmin niin monenlaista toimivaa sivunasettelua, etten itse lähtisi mitään sääntöjä laatimaan.

Jostain syystä piirsin kuitenkin silloin nuorempana paljon toimivampia sarjissivuja. Nykyään ne tahtovat olla sellaisia töksähteleviä. Hoh hoijaa.

[keijoahlqvist]

Tyhjä tila ei ole turhaa tilaa.

Haluaisin sanoa tuon toisin. Sitä on joskus vaikea muuten selittää.

Piirtäjä heittää kohteen ruutuun ja loput on "tyhjää" tilaa. Toisinaan se on nimen omaan turhaa tyhjää tilaa, eli passiivista tilaa joka on jäänyt siihen kun ei ole osattu sommitella ruudun sisältöä. Siinä voi olla myös "päälleliimattu" taulu tai puu, jolloin se on yhä turhaa tilaa, ellei juuri tietty taulu kuvaa kohteen luonnetta tai puu ole Mongoliaa kuvaavan sarjakuvan ainut myyttinen puu. Toisinaan tyhjälläkin tilalla taas on merkitys, se ei ole tyhjää, vaan "ilmaa" kuin merkityksessä "ilmava". Se on esimerkiksi tilaa jonne hahmon toiminta voi suuntautua. Se voi olla "yksinäisyyttä".

Kunhan se ei olisi keskenmietittyä.

[Jyrki Vainio]

- Jeff Smithin Luupäissä on erinomaista dialogia.

- Eivätkä Alan Moore, Grant Morrison ja Neil Gaiman ole turhaan alan suurimpia nimiä. Tsekkaapa vaikka Herrasmiesliigaa tai Sandmania. Dialogi sen tekee, ja kohtausten rytmitys.

Luupäiden ykköskirja on kauttaaltaan erinomainen, aivan loistavaa tarinankerrontaa. En tiedä miksi, mutta minusta jotenkin tuntui, että yksikään myöhempi kirja ei jotenkin vain yltänyt sen tasolle.
(Ehkä kevyempi humoristinen seikkailu vain upposi minuun paremmin kuin vakavampi epiikka?)
Katsokaa jaksoa, jossa rottaolio jahtaa Leppoa: aivan upea rytmitys. Se kolmen ruudun pätkä, jossa olioiden loikat on näytetty joka ruudussa vain mätkähdyksenä maahan, on todella rohkea valinta: ei ole mitenkään ilmiselvää, että siihen saa noin upean liikkeen tunnun.
Ja sitten se kuuluisa sivu, jossa hypätään vesiputouksen yli pienelle oksalle: koomisen kerronnan mestariteos!

Unohdin aiemmassa viestissä sanoa, että minustakin hyvä esimerkki tuosta kuvakoon rytmityksestä oli Herrasmiesliiga II:n se kohta, jossa marsilainen tripodi kohdataan metsässä. Ensin tasaista ruutukaavaa - ja sitten aukeaman kokoinen kuva. Kyllä se on hieno efekti!
Moorehan käyttää hienosti tuota tasakokoista ruutugridiä: että sivun kaikki ruudut ovat saman kokoisia. (Suorastaan "mooremaisena" voidaan pitää jo Watchmenista tuttua 3x3 gridiä). Se voisi helposti olla tylsä ratkaisu, mutta valitsemalla ruutujen sisällöt oikein se toimii oikein hienosti.
Mutta katsokaa rytmityksen kannalta, kuinka monia erilaisia tasakaavoja vaikka tuossa liiga kakkosessa on käytetty: 3x3 ruutua, 3x2 ruutua, viisi vaakapalkkia, neljä vaakapalkkia...

(Vakaa gridi ei välttämättä ole ollenkaan huono pohja rakentaa tarinaa: esimerkiksi vaikka eläväisestä ruutukerronnasta tunnetun Frank Millerin Yön Ritari pohjautuu itse asiassa kokonaan 4x4 ruudun gridiin! Tarkistakaa itse: kaikki ruuturajat itse asiassa noudattavat tätä kaavaa, vaikka sitä ei ollenkaan aluksi huomaa! Samaten Elektra elää -albumi pohjautuu kahdelle erilaiselle gridille).

Huonosta kuvan ja tekstin suhteesta oma inhokki-suosikkini on Blake ja Mortimer -albumi SOS meteoreita. Jokaisen ruudun tapahtumat on alla selitetty tårta på tårta tekstilaatikossa! Selvitä 64 sivusta tätä on liki yli-inhimillinen ponnistus. Mutta... sitten KUITENKIN se on aivan mahtava albumi! Todella uskomattoman ahdistavaa kylmän sodan atomipommi-angstia. En tiedä, johtuuko se tekstistä vai toimiiko se siitä huolimatta, mutta joka tapauksessa siinä on aivan mahtava tunnelma.
Jacobsia taisi ahistaa aika paljon.

[Doc Lomapäivä]

Unohdin aiemmassa viestissä sanoa, että minustakin hyvä esimerkki tuosta kuvakoon rytmityksestä oli Herrasmiesliiga II:n se kohta, jossa marsilainen tripodi kohdataan metsässä. Ensin tasaista ruutukaavaa - ja sitten aukeaman kokoinen kuva. Kyllä se on hieno efekti!
Moorehan käyttää hienosti tuota tasakokoista ruutugridiä: että sivun kaikki ruudut ovat saman kokoisia. (Suorastaan "mooremaisena" voidaan pitää jo Watchmenista tuttua 3x3 gridiä). Se voisi helposti olla tylsä ratkaisu, mutta valitsemalla ruutujen sisällöt oikein se toimii oikein hienosti.
Mutta katsokaa rytmityksen kannalta, kuinka monia erilaisia tasakaavoja vaikka tuossa liiga kakkosessa on käytetty: 3x3 ruutua, 3x2 ruutua, viisi vaakapalkkia, neljä vaakapalkkia...

Hyviä esimerkkejä, mutta eivät Mooren ansiota vaan piirtäjien. Herrasmiesliigan kässäristä en tiedä, mutta ainakin Gibbons sai Watchmenin yhteen pötköön kirjoitettuna hökötyksenä jossa ei ollut edes ruutuihin kuuluvia tekstejä erotettu piirtäjälle tarkoitetusta tekstistä. Painajaismaista.

Herrasmiesliiga ykkösessä on mainioita esimerkkejä dialogista jossa joutava jauhanta tuo esiin hahmojen luonteenpiirteet, ja samalla luodaan jännityksen ja huumorin ristiriita.

Esim. kun Quatermain ja Jekyll pistäytyy Fu Manchun luona, apulaiset alkavat epäillä heitä vakoilijoiksi ja Jekyll puree hampaitaan ettei muuttuisi Hydeksi ja paljastaisi kaikkea. Toinen on kun Griffin ja Murray käyvät kiinalaiskaupassa ja Griffin uhkailee myyjää.

[pertti jarla]

Jos käsitys siitä mitä on kertomassa ei ole kirkas, on vaikea päättää mitä dialogia sisällyttää kerrontaan. Tilanne on valtavan paljon helpompi jos tarinan teemat tai (luoja paratkoon) sanoma ovat selvillä. Sitten voi jättää pois kaiken, joka ei palvele näitä. Ja jäljelle jäävää voi aina tiivistää: sama repliikki voi viedä juonta eteenpäin, valottaa henkilökuvaa ja paljastaa pinnanalaisia teemoja (esim. tyyppi sopii esimiehensä kanssa toimintasuunnitelmasta tavalla, josta paistaa että hän itse haluaisi esimiehen paikalle).

[roju]

Hyviä esimerkkejä, mutta eivät Mooren ansiota vaan piirtäjien. Herrasmiesliigan kässäristä en tiedä, mutta ainakin Gibbons sai Watchmenin yhteen pötköön kirjoitettuna hökötyksenä jossa ei ollut edes ruutuihin kuuluvia tekstejä erotettu piirtäjälle tarkoitetusta tekstistä. Painajaismaista.

(kursivointi minun)
Makuasia. Minä haluan käsikirjoitukseni yhtenä pötkönä. Vähän niinkuin elokuvassa, käsis on kirjoitettu plari ja ohjaaja (piirtäjä) valitsee rytmityksen ja kuvakulmat.

Mutta toki toisenlaisiakin käsikirjoittaja-piirtäjäyhteistyökuvioita löytyy. Ilmeisen vapaaehtoisesti.

Minusta tuntuu valmiiksi luonnosteltua käsistä piirtäessäni kuin pelkästään prostituoisin käsilihaksiani, niin tylsäääääääää että kirjaimellisesti itkettää. Ehkä pitäis kuunnella jotain kielikasetteja samalla.

Tuohan on oikeastaan ihan niinkuin kuvittamista, siitä selviää järjissään ainoastaan kuuntelemalla samalla vanhoja Tukevasti ilmassa -nauhoituksia tai jotain muuta, mikä antaa tietoisuudelle askarreltavaa. Paitsi, sarjakuvista ei makseta. Keep your eyes on the prize - what prize?

[Curtvile]

Hyviä esimerkkejä, mutta eivät Mooren ansiota vaan piirtäjien. Herrasmiesliigan kässäristä en tiedä, mutta ainakin Gibbons sai Watchmenin yhteen pötköön kirjoitettuna hökötyksenä jossa ei ollut edes ruutuihin kuuluvia tekstejä erotettu piirtäjälle tarkoitetusta tekstistä. Painajaismaista.

Niin tai kuten Frank Millerille kävi Hard Boiledin kanssa.
Kirjoitti alun ihan vakavana scifiseikkkailutarinana.
Sitten saapuivat ensimmäiset Geof Darrown tekemät sivut.

Mielestäni kuvaavaa oli Millerin oma kommentti: "Piti vaihtaa vakavasta humoristiseen koska muutoin lopputulos olisi muistuttanut lukijan toistuvaa pieksemistä takaraivoon kakkosnelosella."

Gibbonsin kanssa Miller tiesi mihin mies pystyy ja sovelsi sen mukaan. Kuten myös myöhemmissä yhteistöissä Darrown kanssa.

Nämä ovat kuitenkin niitä malliesimerkkejä: Watchmen, Antakaa minulle vapaus jne.
Parhaat esimerkit ovatkin oikeasti niitä kun synkronointi ei toimi: käsikirjoittajan kepeä huumorisarjis toteutuu pikkutarkan inhorealistisesti, upea kuvamateriaali hukkuu tekstitonnistoihin,  hieno käsikirjoitus ja dialogi pilataan ilmeisesti näkö- ja aivovammoista kärsivällä kuvittajalla jonka väriliitu on poikki tai sitten kuvittaja briljeeraa aukeamilla ja yksityiskohdilla ja ruuduilla jotka ovat hienoja, mutta eivät liity tarinaan missään määrin.
Näiden lukeminen ei ole kivaa, mutta hyvin opettavaista.

[Reima Mäkinen]

Laina ketjun alusta:

Mikä on maksimimäärä ruutuja yhdelle sivulle?
Tästä olen täysin epävarma. Jos on 12 se tuntuu minusta paljolta, varsinkin jos se kohtaus on staattinen missä kaksi ihmistä juttelee. Yksi sivun kokoinen kuva taas on laiskuutta, ei ne ole kenestäkään vaikuttavia oikeasti ja ne pysäyttää kerronnan. Noi on amerikkalaista pöhötautia jota esiintyy paljon myös eurooppalaisissa scifi- ja fantasiasarjakuvissa.

Näen käsikirjoittajan homman merkityksen myös siinä, että hän miettii tarinan sisällön lisäksi sen kohtaukset ja rytmin. Silloin kun on kokonainen kässäri (tai ruutujako sivuista) tämä on mahdollista. Vaihtoehtoisesti piirtäjä voi duunata tarinan päästän suoraan sarjakuvaksi ja yrittää korjailla sitä (rytmiä, dialogia ja kerrontaa) sitten jälkeen päin (jos siltä tuntuu).

Mooren kuuluisissa kässäreissä (joista minulla on lähinnä vain hataria mielikuvia) olen kuvitellut olevan ideana sen että hän ikään kuin perehdyttää piirtäjän siihen miettimänsä sarjakuvan maailmaan. Antaa omat visionsa piirtäjän käyttöön. Ruutujen määrään sivulla vaikuttaa siis lähinnä se mitä asioita sillä sivulla pitää saada kerrotuksi. Toki piirtäjä voi tähän vaikuttaa, mutta lienee myös niin että kullekin tapahtumalle on tarinan hengessä se optimaalinen kuvaustapansa. Sen lisäksi että piirtäjä kertoo tarinaa hänellä on tietenkin myös mahdollisuus kikkailla ja briljeerata esim. piirustustaidollaan.

Sarjakuvassa kerronnan keinojen pitäisi olla alisteinen tarinalle ja sen teemoille. Sivut ovat alisteisia kohtauksille, sivut tuottavat tarinan rytmiä. Teksti taas on kerronnassa jossain määrin alisteinen kuville. Periaatteessa kaikki on voitava sarjakuvassa näyttää kuvin. Piirtäjän ja käsikirjoittajan tehtävä on kuitenkin luoda painotukset tekstin ja kuvan käytölle, ts. valita mikä kerrotaan tekstillä ja mikä kuvin. Samoin kohtausten sisäinen rytmi syntyy kuvien määrällä ja yksityiskohdista. Haittaa ei ole siitäkään että käsikirjoittaja ja piirtäjä ymmärtävät tekstin ja kuvan luonteen an sich. Teksti on usein tulkinnanvaraisempaa ja abstraktimpaa kuin kuva, joka pyrkii monin keinoin määrittelemään ja rajaamaan kuvaamaansa aihetta.

Kokemusteni perusteella voin sanoa, että piirtäjälle (tai sarjakuvantekijälle) on todella hyödyllistä ainakin kokeilla työskentelyä käsikirjoittajan kanssa ja yrittää myös käsikirjoittaa toiselle tekijälle.

[Annoira]

Esimerkkejä perusgrideistä arvostettaisiin suuresti. Visuaalisia esimerkkejä.

Puhekielisyydestä vs. kirjakielisyydestä se, että mikä estää käyttämästä molempia. Sen mukaan mikä hahmon suuhun istuu. Tuskin teiniräppäri-wannabeen käyttämä kieli on ihan samalta planeetalta sotaveteraani-isoisän tai koulun nipoimman opettajan kanssa. Tykkään leikkiä teitittelyillä, sinutteluilla ja slangin tapaisilla. Ja aina käsikirjoittaessani (tämän teen aina nopeasti, inspiraation iskiessä, niin että jälkeenpäin tuskin saan harakanvarpaistani selvää) joudun välillä käyttämään jo rutiiniksi muuttuneita naamoja hahmojen asenteen merkitsemisiin. Varsinkin jos repliikin on tarkoitus tihkua ironiaa. "Kaunis päivä tänään" voi saada miljoona merkitystä sen mukaan miltä sanoja vaikuttaa tai millaisella ilmeellä toinen katsoo takaisin tai seisovatko tyypit sateessa. En ole keksinyt mitään pätevämpää tapaa laittaa ideointi kokonaisuudessaan paperille, kuin piirtää dialogin päälle, viereen ja taakse kuvituksena ylös se mitä mielen läpi vaeltaa. Tietysti voisin yrittää laittaa kaiken ylös kirjallisena, mutta se taas on liian hidasta ja ote keskutelun sisllöstä lipsuu jos alan kuvailla maisemia.

[Reima Mäkinen]

Esimerkkejä perusgrideistä arvostettaisiin suuresti. Visuaalisia esimerkkejä.

http://www.kupla.net/akatemia/kerros2/luokka2d/index.html
Katso kohta Sivusommittelu

Puhekielisyydestä vs. kirjakielisyydestä se, että mikä estää käyttämästä molempia.

Puhuttu kieli on erilainen kuin kirjoitettu. Siis suoraan puheesta kirjattua tekstiä ei aina voi oikein käyttää (se on mm. liian epämääräistä ja lavean tuhlailevaa) ja sitten taas puhekielenomaiseksi kirjoitettu teksti näyttää helposti oudolta. Ihmisillä on niin monia tapoja puhua suomea. Tästä syystä ns. yleiskieli on aina varma valinta. Sarjakuvahahmojen käyttämä (poikkeava) kieli rakentaa helposti myös ns. stereotyyppejä.

[JanneT]

Vaikea noista kieliasioista on laukoa ehdottomia totuuksia. Aina löytyy toimivia poikkeuksia, joilla voi perustella mitä kantaa tahansa. Kyllä kielelläkin voi leikkiä, on sitä tehty iät ajat, mutta tärkeintä (noniin, tässä tulee ehdoton totuus) on säilyttää johdonmukaisuus. Jotta valinnat ovat selkeitä lukijalle. Usein kielellinen rönsyily antaa jonkin verran epäammattimaista kuvaa, mutta eihän näin aina ole.

Satuinpa eilen käväisemään Malisen verkkosivuilla, joten pakkohan tämän on nyt tähän linkittää 

http://www.malinen.info/malinen/

[mastermind]

  Yksi klisee, joka huonosti tehtynä ärsyttää: henkilön ajatukset etenevät miljoonassa pienessä tekstilaatikossa joita on ripoteltu pitkin sivua. "New York" "maanantai" "sumua" "minua" "pierettää".

Minä taas pidän kovasti päähenkilön ajatuksista tekstilaatikoissa.
Varsinkin Frank Millerin The Dark Knight Returnsin ja Sin Cityn monoloigt ovat jotain käsittämättömän upeaa .
Omasta mielestäni upea monologi on Millerin sarjakuvien parhaita puolia.

[Antti Vainio]

Jos käsitys siitä mitä on kertomassa ei ole kirkas, on vaikea päättää mitä dialogia sisällyttää kerrontaan. Tilanne on valtavan paljon helpompi jos tarinan teemat tai (luoja paratkoon) sanoma ovat selvillä. Sitten voi jättää pois kaiken, joka ei palvele näitä.

Minulla on työn alla tällainen sotajuttu jossa ylevänä pyrkimyksenä on Le Carren tai Amblerin tyylinen ovela vakoojajuttu ja todennäköisenä lopputuloksena nolo agenttikorkkariyritelmä. Tässä genressä lukija kuitenkin hyväksyy sen että dialogi on kusetusta, se mikä näyttää merkityksettömältä on tärkeää ja päinvastoin. Mestyarit saa tuon näyttämään helpolta mutta kyseessä on pirullinen taitolaji.

Ja tässä näyte Mooren käsikirjoituksesta jota  ole ikinä jaksanut lukea kolmea riviä pidemmälle. Moore itse on sitä mieltä että Killing Joke on hienosti piirretty paska sarjakuva ja olen vähän samoilla linjoilla vaikka ei se minusta aivan niin toivoton ole.

http://fourcolorheroes.home.insightbb.com/killingjokescript.html