Sellainen toive kuitenkin mulla olisi kaikille nuorille sarjispiirtämisestä haaveileville, että älkää lapsi kullat ainakaan tehkö enää yhtään omaelämäkerrallista sarjaa, jossa kuvataan opiskelijaelämää, seurustelusuhteiden vaikeuksia ja tutustumista baarikulttuuriin. Niitä on tässä maassa jo tarpeeksi. Koettakaa keksiä jotakin uutta.
Ei se vaikeaa ole: Lukekaa kaikki sarjakuvat mitä saatte käsiinne ja sitten vain teette jotakin sellaista mitä ei ole ennen tehty.
Lukekaa kaikki sarjakuvat, mitä saatte käsiinne... Ah, omistautumista asialle vaaditaan. Ihan oikeinhan se on toki.
Itse mietin tässä itsekriittisyyden kourissa, että en taida enää ikinä piirtää mitään sarjakuvaa mistään. Aiheet väkisinkin lipsuvat kohti tuota teiniangstista perussettiä. Mietin syytä ja tulin siihen tulokseen, että siitä on helpoin kirjoittaa minkä parhaiten tietää ja tuntee. Mitä lähempänä omaa elämää aihe on, sen helpompi siitä on ammentaa. Sen sijaan joistain korkealentoisemmista idoista on vaikea saada hyvää otetta, vaatisi perehtymistä aiheeseen, siltikään esimerkiksi suomen kansallissosialistiskenestä olisi vaikeaa kirjoittaa realistisesti jos ei missään "piireissä" ole koskaan pyörinyt. Sama huumekulttuurin kanssa. Josta sitten päästäänkin siihen, että siinä vaiheessa sarjakuva alkaa paljastaa aikatavalla tekijästään, jos esimerkiksi masennusta aletaan käsitellä sairaan näkökulmasta realistisesti jossain laitoksessa oloa kuvaillen... Tuon voisikin melkein tehdä. Jos olisi tietoa tai kokemusta. Pitää kai hankkiutua laitokseen ensin ja piirtää siellä se.
Kukas se olikaan joka meni vankilaan saadakseen kokemuksia ja materiaalia johonkin kirjaansa vai elokuvaansa...