Kupla-akatemia auttoi paljon. Tajusin mikä menee pieleen. Pari juttua..
Liikkeen suuntaa ei tule valokuvista helpolla sarjakuvaan. Kun on napsinut X valo/dikikuvaa elämän aikana pyrkii luonnostaan “suljettuun” kuvaan. Kuvaa katsotaan sellaisena kuin se on - erillään muista kuvista. Korkeintaan jättää katseelle tai ajopeleille vapaata sinne puolelle minne se tarvitaan. Vaikka kuva olisikin kelvollinen tarinaan, on se yleensä ns vääräkätinen eikä istu sivusommitteluun luonnostaan. Muutenku tuurilla. Näitä onnenkantamoisia ei tuu peräkkäin tarinankerronnan vaatimalla tavalla useita kertoja per sivu.
Kuplatilan otto valokuvasta ei ollukaan iisiä. Kuvissa kohteet on monesti keskitettyjä ja turha tila ympäriltä on rajattu pois. Kun kuplaa änkee paikoileen pitää alkaa keksimään minne se mahtuu. Tila pitää siis varata jo ennen kuvan ottoa. Kohteet kuvataan hieman tarvetta kauempaa, koska käytännössä on tullu tarve jättää leikkomavaraa joka suuntaan. Näin loppuvaiheen hienosäätö onnistuu ilman turhauttavia umpikuja kompromissejä.
Ratkaisuna tulostin nipun tyhjiä sivupohjia. Tarinan vaatima aukeama tason kuvakäsikirjoitus tehdään ensin. Mietin kohteet ruutuihin jo valmiiksi ja samalla saa varattua kuplatilan. Näin homman saa hehtaarille ja toimivaksi. Kuvat otetaan sitte käsikirjoituksen mukaan jolloin niistä saadaan toisiaan tukevia. Oikeen muuta keinoa en nyt keksi miten tää vois onnistua. Ei tästä tuu hallittua nytkään, mutta onnistumisen mahdollisuudet kasvaa suuresti.
