Risa & Roiskis oli aika jees, ja varsinkin käännös. Sama juttuhan on aikoinaan julkaistu Sarjainfossa (3/01) mustavalkoisena, ja Kari Heikosen käännös kalpenee aika lailla tälle uudelle (sori Kari).
Moebiuksen tikkuviivoituksen lukeminen oli äärettömän raskasta. Tuntui kuin olis pitäny olla 2 metriä pitkät kädet jotta kuvat olis tarpeeksi kaukana että niistä sais selvää. Juttukin oli tyypillistä Heavy Metal-huumoria. Muuten olen aina Moebiuksesta pitänyt.
Vincent ja Van Gogh on hienon näköistä jälkeä, mutta juttu itsessään on pitkitetty vitsi. Ei jaksa.
Sexy Girlissä oli kaikki ainekset mielenkiintoiseen tarinaan, mutta palikat oli lyöty siihen tavalliseen muottiin mihin Eurooppalainen taidesarjakuva näinä päivinä aina taipuu. Keksiskö joku jotain uutta? Kokeilkaa kuvittaa vaikka Saramagoa jos ette itse keksi!
Cazan satiirit on hauskoja ja hyviä, mutta ei se käsien anatomia aina näköjään onnistu mestariltakaan... (ks ruutu 8).
Ikävä myöntää ääneen, mutta Eurooppalainen sarjakuva (ja amerikkalainen "altenative") on alkanut tulla korvista, tullut jo pitkän aikaa. Yritin juuri lukea Heavy Metalin 15-vuotiskokoelmaa, ja en mä tosiaan jaksanu syventyä siihen. En jaksa innostua raskaasta visuaalisesta tykityksestä jos jutun sisältö on yhdentekevä.
Samoin kävi Sarjainfo 3/01:n kanssa. Trondheimin ja Jasonin luki, ja pidin, mutta muut jäi. Aiemmin luulin olevani vain laiska, nyt ymmärrän ja myönnän että se Sarjainfo on jäänyt lukematta yksinkertaisesti siksi että jutut on tylsiä!
Eurooppalainen sarjakuva on paikalleen jämähtänyttä, taidekeskeistä nyherrystä. Tekijät uskovat pystyvänsä korvaamaan oikean tarinan ja kertomisen taidon näyttävyydellä, pikkunokkeluuksilla ja kliseiden kierrätyksellä.
Sainpa purnata.
