Roy Crane:
Sillä oli erikoispaperia, joku "-tone" se kai oli. Sitä kasteltiin jollain ihme kemikaalilla ja siihen tuli rasteria, sitä viivaa. Toinen kastelu siveltimellä ja siihen tuli ristiviivarasteri.
Duotone, tai "Craftint" valmistajan mukaan. Jenkkipilapiirtäjät käyttivät näitä miltei järjestään 70-luvulla, osa kai vieläkin. Kummallista tavaraa... Kamut-sarja oli myös alkuun tehty sillä, mutta McDonnell joutui lopettamaan, kun kävivät nuo kemikaalit hänen terveytensä päälle. (Hän sai selville, että paperi sisälsi mm. elohopeaa. Kovaa kamaa!)
Minulla kun noita piirrosoriginaaleja pyörii nurkissa enemmänkin - voin vain Vesa sanoa, että vaaralliselle, kaltevalle pinnalle olet suistunut, varo vain! - niin pari tämmöistä ihmepaperi-juttuakin on mukana myös, mm. Jeff MacNellyn ja Pat Oliphantin pilapiirrokset. Kyllä niistä näkee, että epäterveellisen oloista kamaa tämä on, niin kummallisesti ovat kemikaalit osittain paperia kellastaneet...
Keräilyharrastus on todella kummallista tasapainottelua nykyään, kun mukana ovat sekä rahallinen että tunnearvo. Originaalipiirroksissa pätee sama kuin sarjakuvalehdissäkin, hintaskaala on vain paljon isompi. Loputon, itse asiassa - tälläkin hetkellä eräs kaveri koittaa myydä Carl Barksin kuuluisia ankkamaalauksia ebayllä $125,000 lähtöhintaan! Niin että montako laitetaan tulemaan?
Mutta eiväthän ne rakkaimmat keräilykohteet useinkaan silti ole niitä kaikkein kalleimpia. Ei minullakaan.
Eräs kokoelmani tärkeimpiä helmiä itselleni on Bill Wattersonin signeeraama Lassi ja Leevi -printti. Se on L&L kirjojen kansia vastaava vesivärityö, hiukan A3:sta isompi, josta on otettu tuhannen kappaleen signeerattu ja numeroitu painos. Se ei hinnaltaan ole kokoelmani kalleimpia kohteita, mutta kun on alaan perehtynyt keräilijä, alkaa ymmärtää, kuinka merkittävä löytö se on: Bill Wattersonin nimikirjoitushan on TÄYSIN MAHDOTON hankkia!! Eihän se niitä missään jaellut! Sitä paitsi - eihän Lassista ja Leevistä koskaan edes tehty MITÄÄN julisteita tai muita printtejä, ei mitään semmoistakaan pitäisi olla olemassa!!
Ilmeisesti tätäkään printtiä ei koskaan edes myyty missään julkisesti. Se on copyright-merkitty vuodelle 1992, joten oletan sen liittyvän Wattersonin pitämään sapattivuoteen. Oma veikkaukseni on, että tämä printti lähetettiin tyynnyttelynä sarjaa julkaiseille lehdille tauon yhteydessä. Tiedän nimittäin, että samalla lailla tehtiin sarjan päättyessä, jolloin kiitoksena lähetettiin signeerattuja vedoksia viimeisestä L&L sunnuntai-sivusta. (Ostin tämän eräältä sarjakuvatoimittajalta Jenkeistä joka oli saanut sen toimituksesta mukaansa eläkkeellejäämis-lahjana. Sillä oli myös se sunnuntai-sivu).
Kyllä tämä aito on: USAssa 2001 olleessa L&L originaalien näyttelyssä (josta tehtiin se "katalooki"kirja joka julkaistiin Suomessakin) ainoa muu näyttelyesine niiden alkuperäispiirrosten lisäksi oli tämä printti. Ja jos Watterson on jollain ihmeen kaupalla taivuteltu tämmöiseen suostumaan, niin voi uskoa, että se on kyllä sitten myös jokaisen nimmarin rustannut korkeimman omakätisesti!
Mikä olisi sarjakuvista tärkein? Paha, paha... Niilo Pieliset, Lassit ja Leevit, Pogot, Bloom Countyt - ei, eihän näistä mistään voisi luopua!! Ja ehkä hiukan yllättäen, myöskin minulle on aina ollut tärkeä Frank Millerin Dark Knight. En tiedä yhtään, miten se liittyy mahdollisesti noihin huumoristrippeihin, mutta kirotun hyvä se vaan on joka lukukerralla, ei siitä mihinkään pääse!!
Kun sarjakuvista liu'utaan takaisin tuohon uniikkikappaleiden keräily-fanitus-fetissiosastolle, niin ehkä signeeratuista kirjoista tärkeimpiä olisivat minulla Me Tenavat-jättikirja, jonka raahasin Charles Schulzille nimmaroitavaksi Kaliforniaan, Minä Lucky Luke -kirja johon sain pienen piirroksen Morrisilta Angoulemessa (se kirjoitti nimeni väärin), Chuck Jonesin muistelmat, jonka se nimmaroi Tampereella käydessään - ja suomalainen Asterix-albumi, johon sain omistuskirjoituksen Uderzolta ihan vain lykkäämällä sen kirjekuoressa postiin hänen studiolleen!
(Posti on häkellyttävä laitos: uuttera fani saa sen avulla paljon aikaan pelkän postimerkin hinnalla!)
Loppuun vielä kommentti käsittämättömistä divarin hinnoista: yllättäen löysin Kari Suomalaisen 50-60-luvun taitteessa tekemän englanninkielisen piirroskokoelman Christmas Street antikvariaatista San Franciscosta. Ne nauroivat, että taisitpa tehdä hyvät kaupat, se on varmaan siellä teillä Suomessa tosi arvokas. Minä tuhahdin, että joo niin varmaan. Mutta eikö mitä: viime kirjamessuilla Helsingissä näin jonkun vaativan siitä aivan käsittämättömät 120 EUROA!! Onkohan näillä nyt mennyt markat ja eurot sekaisin??
