Timo: "Aina kun joku puhuu, kuluu aikaa. Siis jo tuo sarjakuvan peruselementti, sarjakuvamaisin kaikista, tuo teokseen mukaan sarjakuvalle vieraan aikakäsityksen. Paradoksi?"
Asian voi ajatella myös niin, että sarjakuvaa lukiessa hahmojen puhetta kuvaavat merkit tulkitaan samalla tavalla kuin muukin kuvan visuaalisuus. Tällöin ruudussa ei kulukaan lukijan käyttämä aika vaan hahmon käyttämäksi arveltu aika.
Tämähän on johtanut uudemmassa sarjakuvassa siihen, että dialogia on virtaviivaistettu. Pitkistä löpinöistä luovutaan mielellään, sillä muuten uskottavuus kärsii. Siis kärsii siitä, että sarjan sisäinen todellisuus ei ole tolkullista. Pahimmillaan tai huvittavimmillaan tämä ilmiö on vanhoissa supersankarisarjiksissa, joissa supernopeat hahmot ehtivät pölöttää pitkät litaniat, samalla kun muuten ruuduissa aikaa näyttää kuluvan vain sekuntien murto-osia.
Toki tekstin määrällä vaikutetaan myös lukijan aikakäsitykseen, eli rytmitetään sarjaan hitaampia (paljon tekstiä) osioita nopeamman toiminnan lomaan, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.
Minusta tausta- eli tapeettimusiikki on ainoa äänitehoste mitä sarjakuvaan voi kuvitella, ellei sitten tosiaan toteuttaisi jossain multimediassa pisteääniä silmän liikkeitä seuraamalla. Tyyliin silloin kun katsotaan laukeavaa pyssyä, kuuluu pamaus. Mutta tällöin pitää tietenkin luopua äänen visuaalisesta kuvauksesta ettei taas mene homma huumorin puolelle.
Taustamusiikkiin sisältyy myös ongelma. Jokaisen on nimittäin fiksua antaa valita itse se lempimusiikkinsa (tai hiljaisuus) sinne taustalle. Vaikka kuinka olisi kyse tunnelmasta, toisen musiikkivalinta koetaan helposti tuputukseksi.
Otto k:
"Onko verkkosarjakuvan käsittelyn yhteyksissä noussut esiin musiikin yhdistäminen sarjakuvaan?"
Jatkuvasti, ja useimmiten mennään metsään siitä mistä aita on matalin. Toki suon mielelläni kokeiluja tälläiselle nuorelle medialle. Sen kautta voi joskus löytyä jotain mielenkiintoista, ihan arpapelilläkin.