Kun tulin Kemiin vuonna 1984, Kemi oli ylivoimaisesti vähiten ennakkoluuloinen ja sisäänpäinlämpiävä paikkakunta missä olin elänyt.
Kemissä on totuttu että suurin osa väestöstä tulee muualta Suomesta töihin tehtaille, sahoille ja uittoon, ja siellä oltiin iloisia jokaisesta tulijasta ja kutsuttiin heti pihoille piknikille.
Tämän päivän tilanne on se, että tehtaan pääluottamusmies märisee etumaisena kun työläiset asuvat naapurikunnissa. Kaupungintalolla teetetään oikein valtuustoesityksen siivittämänä henkilöstön kotipaikoista selvitystä, jonka tuloksille on vaikea kuvitella mitään laillista käyttöä. Yks- ja kakslahkeiset ämmänräähkät tuhertavat itkua kun simolaiset käyvät uimahallissa tai keminmaalaiset teatterissa. Kirjastossa on nähty vieraspaikkakuntalainen asiakas, huoli on syvää! Edellinen kaupunginjohtaja katsoi naapurikuntien viihtyisyyden asuinpaikkana perustuvan Kemin palveluihin ja mouhusi "veropakolaisista". Hoitaa nykyään apulaiskaupunginjohtajana Oulun seudun kuntienvälistä yhteistyötä, onnea vaan tuolla asenteella.
Loputtomiin jaksetaan puida kuka on kenenkin sukulainen ikään kuin se olisi joku ammatillisen pätevyyden osoitus. Nepotismin suhteen meno on kuin missä tahansa alle viiden tuhannen asukkaan kunnassa. Vasemmistoliiton ylivalta ei näytä olevan sille paljon puhutulle "henkiselle ilmapiirille" yhtään parempi kasvualusta kuin kepun hegemonia. Kyllä Kemissäkin voi asua ja tehdä työtä, mutta perusteettoman kehumisen voi mieluusti jättää juhlapuheisiin ja neliväriesitteisiin haisemaan.