Scarpan "jännitystarinoiden" logiikka on yleensä
aika epäuskottavaa ja sisältää ammottavia aukkoja.
Mutta juuri niiden epämääräisyys saa aikaa sen että
ne kestävät useamman lukukerran.
Olen pitkälti samaa mieltä. Erityisesti vähän vanhemmissa tarinoissa juoni poukkoilee eikä hahmojen toiminta ole kauhean järkevää. Esimerkiksi niinikään Scarpan varhaistuotantoa edustavassa "Mustan aaveen arvoituksessa" keksii tylsäksi heittäytyessään aika nopeasti paljon omaksuttua tehokkaampia tapoja, joilla Mustakaapu voisi kostaa Mikille. Kummallisuuksien ohella pidän kyllä tärkeänä osana näiden tarinoiden tenhoa sitä, että ne on luettu oikeassa, vaikutuksille alttiissa iässä.
Sampsan kehujen (kiitos niistä) rohkaisemana palaan vielä näihin Scarpan tarinoihin, joissa on vähemmän nähtyjä hahmoja. Varhaista, Osvaldo Pavesen kirjoittamaa Lumikkia on
juuri nähty Jumbossa, ja vastaavia juttuja riittäisi vielä alun toistakymmentä. Tarinahan ei kylmästi tarkasteltuna ole mestariteos, mutta ihan luettava tunnelmapala kyllä. Ja ehkä Scarpan itse käsikirjoittamissa Lumikeissa juonikin juoksee vähän jouhevammin. Näin on ainakin tuossa aikanaan suhteellisen tuoreeltaan Roope-sedässä julkaistussa
"Kuningas Puukkelin kristallissa", jolle on olemassa aika suora
jatkokin, Inducksin mukaan Scarpan viimeinen Lumikki-tarina.
