Ei tapella ei, mutta tämä Rosan parhaimpiin kuuluva tarina ansaitsee hieman tarkempaa lähilukua.
Jo ensimmäisellä sivulla tuodaan esille barksilais-rosaistinen näkemys Roopesta, jonka mukaan kovan ja rahanahneen kuoren sisällä sykkii lämmin sydän, eikä Roope uskalla näyttää tunteitaan julkisesti. Hän ruokkii salaa lintuja ja pohdiskelee siemenlautasen hankkimista.
Varsinaisessa tarinassa Roopen toiminnan motiivina on puhdas ahneus. Hän yrittää lyödä rahoiksi omalla itsenäisellä valtiollaan, mutta lopussa hänelle valkenee, että maailman suurimman veronpalautuksen hintana on koko Ankkalinnan tuho. Roopen sydän sanoo, että näin ei saa tapahtua, mutta kova kuori estää häntä perääntymästä suoraselkäisesti. Niinpä hän tuikkaa "vahingossa" maanluovutuskirjan tuleen, eikä tee varsinaisesti mitään sen sammuttamiseksi. Sen jälkeen hän selittää krokotiilinkyyneleitä vääntäen sulattaneensa kilven kruunuksi, mutta lopussa tämä paljastuu itseään suojelevaksi valheeksi. Roope ei halua tuhota Ankkalinnaa, vaan luopuu vapaaehtoisesti valtakunnastaan ja lahjoittaa kilven lintujen ruokinta-alustaksi.
Niin no, joku toinen haluaakin lukea sarjakuvat sarjaKUVINA, eikä minään vitun romaaneina, mitä Rosa tekee.
Viittaatko nyt siihen, että mielestäsi sarjakuvien pitää olla romaanikirjallisuuteen verrattuna mahdollisimman yksinkertaisia ja rautalangasta väännettyjä? Minun mielestäni sarjakuva antaa mediana ainutlaatuisen mahdollisuuden kertoa tarinoita niin monella eri tasolla, että "vitun romaanit" eivät aina pysty samaan. Tämä Rosan tarina on loistava esimerkki tekstin ja kuvan tehokkaasta yhteistyöstä, jossa repliikkien kautta kuvataan hahmojen ulkokuorta ("Minä sulatin sen kilven kruunuksi!"), mutta kuvat paljastavat toisenlaisen todellisuuden (kilvestä tuli lintujen lautanen).
