Olen käynyt Rosan tuotantoa taas vaihteeksi läpi ja huomannut, että vaikka pidänkin uusimmista tarinoista enemmän kuin ensimmäisellä lukukerralla, ovat ne silti liian kömpelöä fanitaidetta.
Pako kielletystä laaksosta sisälsi toimivan ja hyvin ujutetun, odottamattoman katsauksen Roopen ja Akun suhteeseen. Edes K.A.S.V.A.T.U.S.O.P.P.I.A ei lyönyt lukijaa namaan ylilyödyillä tunteilla ja sielunelämän kuvauksella, vaan hoiti homman tyylikkäästi. Aku ei vollota saadessaan palkinnon, vaan sen tekee se iso puufirman tyyppi yhtenä sivuvitsinä.
Uusimmissa tarinoissa Rosa on sotkeutunut luomansa ankkajatkumon pyörteisiin ja yrittää yhä suuremmilla eleillä saada hahmojen jo käsitellyistä suhteista kaikki mehut irti. Pidättyväisemät tarinat kuten Yukonin sydän ja jopa Kaikkein mieluisin lahja ovat täysi vastakohta White Agony Creekin vangille.
Harmittavaa on sekin, että kömpelö sukujupakka vei tilaa ja tehoa aarrejahdilta tarinassa Kirje kotoa. Täytyy toivoa, että Rosa on nyt saanut suurimman paatoksen kanavoitua tarinoihinsa (Aku hyljeksittynä, Roopen ja Kultun suhde) ja tuntee voivansa taas paneutua olennaiseen jättäen fanifiktioelementit vähemmälle. Musta ritari slurppaa jälleen on minusta ihan kelpo tarina, erityisesti hauska. (Ei vain yhtä hyvä kekseliäs kuin itse Musta ritari.)
(Niin, ja Rosa on historian paras sarjakuvantekijä.)
